Tullen

Kalifornian vuorten jälkeen alla alkavat aavikot. Päivä on taas pitkälle pilvetön, Austinin yllä ollut lentokelivaroitus on jo vanhentunut. Viime viikolla työkaverini kone pakotettiin laskeutumaan Dallasiin, mutta nyt näyttää siltä, että me pääsemme hienosti perille.

Lapset kulkivat turvatarkastuksen läpi tottuneesti. Virkailija auttoi pienintä löytämään repusta iPadin ja poistamaan pienen vesipullon. Austinin kentällä kysytään eväistä, LAXilla niistä ei välitetä. Huvittaa, kun totean taas kerran, että tyttärille tämä on tutumpaa kuin metrolla, junalla tai bussilla kulkeminen. 

Olimme valmiita kaksi tuntia ennen vuokra-auton tuloa. Ei siihen paljon luppoaikaa jäänyt. Autotalliin jäi vielä nojatuoleja, mikro ja yksi lasten pyörä. Joku oli aikonut tulla niitä hakemaan ja toivottavasti tuli. Naapuri tarkistaa illalla. Vuokraisäntähän voisi laskuttaa rankallakin kädellä meidän roinien siivoamisesta. 

Rekka oli lähtenyt jo lauantaina. Pahuksen rekka. Painoimme pakaten aamusta asti, kaikkea mitä lapset ja mies eivät olleet ehtineet, jaksaneet tai voineet etukäteen pistää pakettiin. Vielä, kun tyypit soittelivat, että ovat kohta paikan päällä, pyöriteltiin tyttöjen kanssa keittiössä laseja papereihin. Valmista tuli, mutta sitten se sirkus vasta alkoi. 

Miten en ollut ajatellut, että muutto osavaltiosta toiseen on aivan yhtä iso juttu kuin muutto valtameren taakse? Matkahan kyllä oli käynyt selväksi, 1228 mailia. Muuttofirma oli tehnyt meille tarjouksen kolmesta tuhannesta. Soittivat paria päivää ennen ja nostivat arviota. Tulivat paikan päälle ja nostivat lisää. Jossain kohdassa kai puhuttiin kymppitonnista! Siinä kohdassa me alettiin karsia. Ei tuota pöytää, ei tuota lipastoa.

Maanantai-aamuna kävimme vielä ostamassa yhden ison matkalaukun lisää. Auto, joka jäi naapurin pihalle odottamaan kuljetusta, pakattiin niin täyteen, kuin kuljetusfirma - toivottavasti - sallii. Siivooja käy illalla siivoamassa.

Niiden viimeisen kahden tunnin aikana puoliso yritti pelastaa vahingoittunutta kolibria. Sen siipi oli rikki eikä eläinsuojeluyhdistys vastannut puhelimeen. Kolibri nostettiin varovasti kukkaruukkuun ja kukkaruukussa autotalliin, jotta sitä ei ainakaan kukaan heti söisi. Eläinsuojeluyhdistys soitti, kun koneeseen alettiin laskea matkustajia. Siipensä rikkoneita kolibreja ei voi kukaan auttaa, he sanoivat - ja pieni olikin jo lakannut hengittämästä.

Olemme perillä Austinin kodissa myöhään illalla. Täytämme ilmapatjoja ja laitamme niihin lakanoita. Teini löytää huoneestaan hyppyhämähäkin ja kuolleen madon, eikä aio mennä niiden kanssa samaan huoneeseen nukkumaan. Kerron, että hyppyhämähäkit ovat luultavasti aika vaarattomia ja mato nyt on joka tapauksessa jo heittänyt henkensä. Sekaan vain!

Teini ja pian-teini nukkuvat pitkään. Tiistai-aamuna paistan pannukakkuja, siivoilen sotkuja. Ennen niin tyhjä olohuone on täynnä kenkiä ja matkalaukkuja. Mies lähtee työhaastatteluun, josta pari päivää myöhemmin poikii työtarjous. 

Rekka matkaa tänne ainakin viikon, sen aikaa vielä retkeillään. Hiljalleen uusi taas alkaa. 

Mennen

Perjantai:

Miltei kolme kuukautta myöhemmin olen taas lentokoneessa, matkalla Kaliforniaan. Kone heiluu, ilmakuoppia. Niin oli viimeksikin. Ilmaiset pretzelit - annan ne taas lapsille. Kolmas kerta tällä reitillä, tutut kuviot.

Tästä saattaa tulevaisuudessa tulla vieläkin tutumpi reitti, jos kaikki menee hyvin. Tai siten kuin minua viisaammat kuulemma suunnittelevat, on se sitten hyvin tai huonosti.

Eilen lapsilla oli tämän kevään viimeinen koulupäivä. Esikoinen valmistui middle schoolista. Näin ihania kuvia kauniista nuoresta neidosta. Itkeskelin HEBin hyllyjen välissä, kunnes väkisin kokosin itseni. Tämä on sen arvoista. Pakko olla. Vaikken ole varma, voiko mikään olla.

Vieruskaveri painaa päätä polviin. Pyytää lentoemännältä ginger alea. Voi apua, oksentaakohan se kohta. Sitten hän pyytää kutsumaan stuertin, ja pian paikalle on kuulutettu lääkärikin. Vieruskaveri arvelee, että taju saattaa mennä. Lääkäri puhuu alhaisesta verenpaineesta. Ilmeisesti ei tule hätälaskua.

Tarjoudun vaihtamaan paikkaa, jotta tytön poikaystävä pääsee tämän viereen. Siirryn kivalta kolmen naisen penkkiriviltä jonnekin koneen takaosaan kahden nuoren miehen väliin. Oivallan, että lentoyhtiö jakaa hajapaikkoja sukupuolen perusteella. Totta kai, nyt kun asiaa ajattelen. Tosi amerikkalaista. Nuorukaiset liikehtivät levottomasti, kun nainen asettuu heidän välissään olevalle penkille. Reunapaikalla istuva ei ymmärrä väistää käytävälle, joten kiipeän hänen ylitseen.

Mietin, mitä muuta nämä kuukaudet opettivat. Viikonloput olivat rankkoja. Vaikka urheilin enemmän kuin ikinä, aikaa oli aivan liikaa. Miehen kanssa piti puhua ääneen siitä, miksi tätä tehdään. Kävi mielessä, että lyön hanskat tiskiin ja lähden takaisin Kaliforniaan. Sitten miehen työkuviot menivät sielläkin sen verran huteriksi, että kävi selväksi, että on pakko mennä eteenpäin, tähän suuntaan.

Ja ehkä jo näen miksi.

Fyysisen kunnon lisäksi koheni englannin kieli, kun väkisin puhuin sitä enemmän. Sain muutaman uuden ystävän tai ainakin hyödyllisen kontaktin. Juoksin puolimaratonin. Patikoin. Ostin pyörän. Vaihdoin autoon rekisterikilvet. Kävin kutsuilla. Vietin pitkän viikonlopun ystävän kanssa. Ikävöin lapsia ja puhuin perheen kanssa jatkuvasti FaceTime-puheluita.

Tein töitä. Lähetin sähköposteja aamukuudelta, iltakymmeneltä ja yöllä kello kolme. Osallistuin kokouksiin, joihin minulla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa. Esitin mielipiteitä ja ehdotuksia, joskus niitä kuunneltiin. Hyväksyin vihdoin pelin hengen ja verkostoiduin taktisesti. Jos perhe olisi ollut kanssani, olisin varmasti jossakin kohtaa sanonut, että nyt riittää. Nyt oli ihan ok, ettei mitään rajaa tarvinnut vetää.

Nyt joku sitten kaavaileekin jo ylennystä ja uutta työnkuvaa. Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta hys nyt vielä tovi, tämä ei ole varmaa.

Näen, miksi tämän vaiheen piti mennä juuri näin. Mutta maltan tuskin odottaa, että uusi vaihe alkaa. Että huoneisto on täynnä elämää - nahistelevia lapsia ja pyykkejä pitkin lattioita. Että on kiire, eikä riittävästi aikaa urheilulle. Että on puoliso, jonka syliin mennä iltaisin nukkumaan.

Maanantaina lennämme saman matkan toiseen suuntaan.

Lämmintä ois

Maanantaina lounasaikaan oli noin +29 C ja tuuli kevyesti. "Jätin villatakin sisälle!" huudahdin työkaverille. "Luulen, että melkein tarvitsisin sen."

Sunnuntaina oli ollut +38 C. Ihminen taitaa tuntea paremmin lämpötilojen välisen vaihtelun kuin varsinaisen absoluuttisen tilan.

Huhtikuussa Austinissa oli vielä kylmä. Henkilö, joka oli saapunut viikkoa aiemmin, sanoi käyttäneensä koko ajan paksua takkia. Ensimmäisenä yönä tyhjässä asunnossa hytisin kaikki vaatteet päälläni ainoan viltin alla, jonka olin matkalaukussa saanut tuotua mukanani. Kaasukäyttöinen lämmityskattila kytkettiin käyttöön seuraavana päivänä, mutta ei sitä sittemmin ole enää tarvittu.

Lämpötila on sen jälkeen noussut viikosta toiseen. Vähitellen on pitänyt oppia uusia juttuja. Aluksi asuntoa saattoi viilentää ristivedolla. Sitten enää öisin. Tällä viikolla olen jo muutamina öinä joutunut jättämään ikkunat kiinni ja ilmastoinnin päälle.

Ilmastointi on täällä kova juttu. Ja yleensä kovalla. En ihan oikeasti ymmärrä sitä, miksi ihmiset haluavat, että sisällä on 19-20 C, kun ulkona on 35 C. Johan se suuri vaihtelu sairastuttaa! Aivan valtavat määrät energiaa hukataan siihen, että talot viilennetään jääkaapeiksi, joissa ihmisten täytyy sitten pitää päällään villatakkeja. Esimerkiksi meillä toimistossa palellaan aina.

Kotona etsin ideaalia sisälämpötilaa ehkä noin viikon ajan - ideaali tarkoittaen lämpimintä mahdollista, jossa sietää vielä olla. Sähkölasku tapaa täällä kuulemma olla aika kirpeä kokemus, ja ajattelemme myös ympäristöä. Kokeilujen jälkeen olen todennut, että jos makaa paikallaan kattotuulettimen alla katsomassa elokuvaa tai lukemassa kirjaa, 82 F / 28 C on ihan ok. Jos pitää liikkua ja tehdä jotakin tai talossa on useampia ihmisiä tuottamassa lämpöä, täytyy viilennys tiputtaa 80 F:ään (26,7 C). Mutta useimmissa kodeissa tutumpi asetus taitaa olla vähintäänkin 78 F:n nurkilla (25,5 C).

Työkaverilta kyselin, miten autoilu kesällä oikein onnistuu. Meidän auto parkkeerataan pihalle eikä talliin, ja se kuumenee hetkessä aikamoiseksi pätsiksi. Sellaiseksi, jonka penkeille ei voi istua paljaalla iholla, jonka metalliosia pitää välttää koskemasta ja jonka rattia varten tarvitaan nahkahanskat. "Parkkeeraa varjoon", sanoi työkaveri. Teen niin, ja asettelen aina ikkunalle myös lämpöä ja valoa heijastavan suojan. Mutta ei se paljon auta. Nettiartikkeli kertoi, että autojen muoviosat voivat halkeilla. Autoon unohtuneet esineet voivat sulaa. Ei tulisi mieleenkään jättää koiraa autoon, edes muutamaksi minuutiksi.

Koiran ulkoiluttamistakin pitää kuumana päivänä erikseen pohtia. Oikealle kävelylle voi mennä oikeastaan vain aamulla, kun ulkona on yön jäljiltä vielä viileää. Illalla päivä viilenee hitaasti (ja sitten tulevat hyttyset). Näen paljon artikkeleita, joissa muistutetaan, että koira kävelee ulkona paljain jaloin ja voi helposti polttaa tassunsa kuumaan asvalttiin tai betoniin. Nettikaupoista voisi toki ostaa tossuja, viilentäviä liivejä ja kylmägeelimakuualustan - tulee ehkä ostettuakin.

"Kesällä en ole ulkona ollenkaan", kertoo yksi, joka on asunut näillä tienoin viitisen vuotta. "Kuljen ilmastoidusta autosta ilmastoituun sisätilaan ja palaan takaisin ulos, kun tulee syyskuun loppu", hän selittää.

Juoksemaan olen vielä toistaiseksi päässyt joko aikaisin aamulla tai illalla auringonlaskun aikaan. Aluksi 80 F / 26,7 C tuntui kuumalta. Viime viikolla iloitsin jo, kun olikin viileä ilta - 82 F / 28 C. Paikallisia edes 32 C:n illat eivät näyttäneet hetkauttavan, mikä sai minut vähän huolestuneena miettimään, kuinka pahaksi tämä oikein vielä menee.

Työkavereiden kanssa puhuessamme käytämme jo termejä "hot" ja "Texas hot". Ne ovat eri asteikkoja.

Maassa maan tavalla - ja onhan siihen syynsäkin

Joskus toisen maan tavat tuntuvat alkuun kummallisilta - ja joskus ne tuntuvat kummallisilta vielä pitkän aikaa alun jälkeenkin. 

Viime viikkojen ja kuukausien aikana Teksas on opettanut minulle muutamia juttuja siitä, millaisia seikkoja saattaa olla amerikkalaisten tapojen taustalla. Joitakin asioita opin tietysti jo Kaliforniassa. Alla muutamia päätelmiäni (aivan omiani ovat ja saattavat toki olla vääriäkin).

Lännenhattu...

Teksasissa tulee kesällä kuuma. Sellaisena kuin maailma on tällä hetkellä, täällä on kuulemma odotettavissa noin neljän kuukauden ajan jatkuvia lämpötiloja välillä 90 - 120 F, eli +32 C - +49 C. On hyvä pitää hattu päässä, jos meinaa oleskella ulkona. Paitsi että iho palaa, ulkona on myös niin kirkasta, että ainakin suomalaisen silmät alkavat valua vettä.

...ja cowboy-saappaat

Televisio ja muu viihdekuvasto on tehnyt kaikille tutuksi asun, jossa varrekkaat nahkasaappaat yhdistetään muuten keveään vaatetukseen, kuten hameeseen tai mekkoon. Miehillä taitaa usein tässäkin yhteydessä olla kyllä pitkät housut. Pitkävartiset nahkasaappaat ovat kätevät, jos tarvitsee astella alueilla, joilla voi kohdata monenlaisia myrkkykäärmeitä (ja skorpioneja). 

Teksasissa on neljää lajia myrkkykäärmeitä, mutta oikeasti niitä kalkkarokäärmeitä on vaikka kuinka monenlaisia. Täällä opetetaan lapsillekin jo lorua siitä, miten muistaa, millainen on tappavan korallikäärmeen väritys ja millainen taas sen harmittomien, mutta harmillisen samannäköisten kavereiden. Paras kuulemani ohje oli kuitenkin paikallisen pyörämekaanikon tokaisu: "How about we just don't touch them??"

Kengät jalassa sisällä

Viittaan edelliseen kohtaan. Vaikka ei asuisikaan talossa, jossa käärmeet ja skorpionit voivat tulla vierailemaan olohuoneeseen, löytyy sisältä kaikenlaisia jänniä ötököitä aivan kerrostaloasunnossakin.  Myrkyllisiä hämähäkkejä on kahta lajia (musta leski ja brown recluse), mutta taas oikeasti niitä brown recluse -tyyppejä on monenlaisia. Lisäksi sisällä vipeltää kaikenlaisia harmittomia ötököitä, kuten hyppivä hämähäkki, normihämähäkkejä ja matoja. Ja torakoita, jos ne lasketaan harmittomiksi. 

Millipedes-nimiset ötökät kiipeävät joka sateen jälkeen ikkunasta sisälle ja tulevat kokolattiamatolle kuolemaan. Matopeltoon ei ole kiva kävellä keskellä yötä paljain jaloin - kokeilin. Kuulemma kannattaisi muutenkin joko pitää ne kengät sängyn vieressä ja/tai aina sohotella fikkarilla jalkoihinsa, jos aikoo yöllä mennä vessaan, saati pissattamaan koiraa omalle takapihalle.

Vaatteiden ripustaminen henkariin

Skorpionit tykkäävät kömpiä piiloon paikkoihin, joissa on ahdasta ja pimeää. Esimerkiksi kahden päällekkäin viikatun vaatteen jäävä tila on niistä oikein kiva paikka. Tai se sängyn viereen yöksi jätetty kenkä. Skorpioneja kohtaa vähemmän, jos kaikki vaatteet ripustaa henkariin roikkumaan. Meidän asunnossa vaatekaappeihin on kyllä asennettu kiinteitä hyllyköitä, joita Kaliforniassa ei koskaan ollut. Näiden metallihyllyköiden pohja koostuu ristikosta. Koko rakennelman tarkoitus on olla skorpionille hankala kiipeilypaikka - toivottavasti.

Vaatteiden kuivaaminen kuivausrummussa

Kaliforniassa yhdessä taloyhtiössä manager tuli ovelle ilmoittamaan, että vaatteiden kuivaaminen kuivausnarulla parvekkeella (joka oli hyvin näkösuojattu) on kiellettyä toimintaa. Kaliforniassa vaatteet kuivuvat ulkona oikein hyvin ja rivakasti, joten siellä kyse oli varmaankin häveliäisyydestä. Ainakaan alusvaatteita ei saa olla missään toisten ihmisten näkyvillä, tosi hävytöntä. Austinissa meidän taloyhtiö antaa jättää vaatteet ihan rauhassa parvekkeelle kuivumaan, mutta siellä on niin kosteaa, että eivät ne kyllä mihinkään kuivu.

Sängyn petaaminen tiukaksi paketiksi

Hotelleissa ainakin törmää tähän tapaan. Lakanat ja peitot taitellaan patjan ympärille tiukaksi paketiksi niin, että sieltä tyynyn vierestä voi vain yrittää ujuttautua kireänä soivan lakanan alle. Jos aikoo kieriä ja pyöriä pitkin yötä peitto kainalossa, joutuu koko virityksen repimään kaksin käsin patjan alta irti. Tuntui tosi pöhköltä tavalta, kunnes oivalsin, että ne skorpionit.

Päivällinen myöhään illalla

Jos päivällä on melkein 50 astetta lämmintä, kukaan ei varmasti koske hellaan! Eikä kuumalla aina tee niin mieli syödäkään. Illallinen nautitaan sitten, kun ilta on jo pimentynyt ja päivän hohka alkaa hellittää. Jotkut kuulemma menevät silloin parvekkeilleen ja terasseilleen. Toiset pitävät kaikki lävet tiukasti tukossa ja ilmastoinnin päällä, koska ulkona pörrää pimeän tullen hyttysiä (jotka levittävät mm. Länsi-Niilin virusta). 

Nyky-yhteiskunnassa tämä on tietysti myös käytännöllinen kysymys, eiväthän perheet ole edes kotona ennen kuin myöhään illalla. Puolalainen työkaveri juuri vastikään totesi, ettei hän koskaan ollut ymmärtänyt, miksi amerikkalaisessa viihteessä kohkataan päivällisestä, ennen kuin muutti tänne. Se voi ihan oikeasti olla päivän ainoa hetki, jolloin koko perhe on yhdessä koolla.

Kattojen harjaaminen

Jostain Aku Ankka -kuvastosta jäi lapsena mieleeni se, että ankat harjasivat talojen sisäkattoja ja huoneiden ylänurkkia. Ja siellä olikin kaikenlaista harjattavaa, kuten hämähäkinseittejä. Eihän sellaista Suomessa ole/ollut! No täällä on. Jos ei niitä kattoja harjaa, siellä asuu aina pari hämppistä ja se kyllä näkyy. Juuri eilen katselin yhden kaapin alle, että siellä on paketissa toistakymmentä millipedeä ja ne pitää tänään imuroida pois. Sama juttu oli kyllä Kaliforniassa ainakin yhdessä vanhemmassa talossa, joka nurkkaan kerääntyi niitä pitkiä pölynauhoja. 

Bonus: hajoilevat vessat

Parikymppisenä opiskelijana opiskelin ahkerasti enkä koskaan kuluttanut päivää pelaamalla esimerkiksi Sims-peliä. Krhm. Mieleen jäi, että simien vessat olivat ihan kamalan huonoa tekoa, ne hajosivat tuon tuosta. Aina olivat putket tukossa, vedet lattialla ja sims repimässä hiuksiaan siinä vieressä. Vessakatastrofin tiheä toistuvuus vaikutti ohjelmointivirheeltä - ennen kuin muutimme Kaliforniaan. 

Siinä missä suomalainen kokee vessantukko-kakkakaaoksen ehkä pari kertaa elämänsä aikana, Kaliforniassa se tapahtui pari kertaa jo ensimmäisten kuukausien aikana. Putket ovat kapeita ja huonoja. En sano Teksasista mitään, paitsi että *kop kop*, vielä ei olla tätä koettu. Jossakin vieraisilla käydessäni näin kyllä lapun, jossa toivottiin, että kaikki paperit laitettaisiin roskakoriin eikä pönttöön - ongelma tuskin on siis täysin vieras täälläkään.

Osaatko jatkaa listaa muilla kummallisilla - ja lopulta täysin loogisilla - tavoilla, joihin sinä ympäristössäsi olet törmännyt?

Texas State Capitol kuvina

Pienet tytöt kävivät puolison kanssa Austinissa ensimmäisen kerran jo muuttoani seuranneella viikolla, kun lapsilla oli koulusta kevätloma. Suuren osan ajasta olin tietysti töissä, mutta ennen kuin he palasivat takaisin Kaliforniaan, ehdimme kuitenkin viettää joitakin hetkiä yhdessä taloyhtiön uima-altailla. 

Lauantai-aamuna oli sateista ja viileää. Olimme pohtineet ulkoilukohteita ja lapset olivat puhuneet museovierailusta. Päädyimme Texas State Capitolille. Rakennus on vaikuttava ja kaunis - ehdottomasti lyhyen vierailun arvoinen.

Teksas oli aikoinaan oma valtionsa, mistä muistutuksena sitä edelleen kutsutaan nimellä "Lone Star State". Ellei ennestään tiennyt, että tähtisymbolilla on suuri merkitys osavaltion historian kannalta, sen kyllä oppii Capitol-kierroksen aikana. 

Sydän kahtaalla

"Katsoitko jo siihen takan reunalle olohuoneessa", kysyi lapsi maantai-iltana puhelimessa. Varmaankin englanniksi, mutta näin sen nyt muistan. Kipaisin olohuoneeseen katsomaan takanreunusta. Tyttäret olivat piirtäneet pandan ja kirjoittaneet suloisia pieniä viestejä: "I love you mami", "Three more weeks!"

Joskus kauan sitten luin artikkelin - tai ehkä se oli blogiteksti tai dokumentti - naisista, jotka lähtivät kotimaastaan ja työskentelivät kotiapulaisina toisessa maassa. Jättivät lapsensa kotimaahan jonkun sukulaisen hoteisiin ja juttelivat heidän kanssaan ehkä puhelimessa tai skypessä joskus. He tekivät tämän tietysti siksi, että kotimaassa ei olisi ollut mahdollisuutta elättää lapsia, eikä varsinkaan mahdollisuutta tarjota heille mitään siitä, mitä kotiapulaisen kotiin lähetetty palkka mahdollisti. 

"Hold my beer", sanoi universumi, kun päivittelin asiaa ehkä ääneenkin tai ainakin hiljaa mielessäni, ja ihan varmasti sanoin, että minusta ei olisi tuohon, en koskaan voisi. 

Olen hyvin kiitollinen siitä, että kukaan ei ole sanonut minulle tästä asiasta mitään koko keväänä, ei ainakaan päin naamaa - ei mitään muuta kuin sen, että tuon täytyy olla rankkaa. Ja se on. Mutta varmasti joku on mielessään päivitellyt, tuominnut ja todennut, että minä en koskaan voisi. Toivottavasti hänen ei tarvitsekaan. 

Me juttelemme FaceTimessä ja puhelimessa joka päivä, useimpina päivinä monta kertaa. Joskus olen mukana ruokapöydässä ja arkiaamuisin juttelen hereille keskimmäistä tytärtä, jonka aamuheräily ottaa aina aikansa. "Me ollaan täällä kävelyllä koiran kanssa", kertoilen. "On aika lämmin aamu. Lähden kohta kävelemään töihin. Minkähänlainen sää teillä on siellä tänään, katsotaanpa. Hmm, taidat tarvita hupparin."

Olemme huomanneet, ettei lasten pääasiallinen tapa olla aikuistensa lähellä ole sanallinen. He kertoilevat kyllä päällimmäiset kuulumisensa tai tunteensa ja elävät mukana minun kuulumisissani, mutta sitten - niin, mitä sitten? Sitten leikitään FaceTimen kakkapääemojeilla ja sanotaan, että "Daddy, tulee hakemaan mami!" Varsinkin mami tullaan hakemaan tai hyljätään jonnekin, jos se rupeaa etäkomentamaan. 

Illalla sanotaan hyvää yötä ja lausutaan yhdessä iltarukous, minkä aikana hienosti huomaa, että äänen välittämisessä on pieni viive. On tosi vaikea sanoa jotain samassa tahdissa kuin toiset toisessa päässä. Ja joka päivä me muistutamme, että "rakastan sua" - monta kertaa. Amerikassa on lapsistakin jotenkin ihan coolia pitää perhettä sillä tavalla tärkeänä ja kaiken keskiössä.

Totta kai minä poden tästä syyllisyyttä ja ensimmäisinä viikonloppuina piti ihan keskustella puolison kanssa uudestaan, miksi näin päätettiin. Mutta silti tämä oli järkevä ratkaisu juuri näin, ja siitä puhuttiin lastenkin kanssa perinpohjin. Heille oli tärkeää saada käydä kouluvuosi loppuun Kaliforniassa, hyvien ystävien ja tuttujen opettajien kanssa. Minun taas oli mentävä, jos aioin tarttua tilaisuuteen. Puoliso on pärjännyt ilmiömäisen hienosti, minkä toki etukäteen tiesinkin. Mitä nyt nukahteli lattioille viikonloppuna käydessään.

Lapset ehkä reagoivat jälkikäteen. Ehkä tätä kevättä kiukutellaan kesällä, kun olemme taas kaikki saman katon alla. Se on ihan ok. Nyt, kun olemme nähneet muutaman viikon välein viikonloppuisin, kaikki on ollut aika aurinkoista. Tai oikeastaan melko normaalia. Ovathan ipanat kuitenkin hetken päästä kadonneet puhelimilleen ja leikkeihinsä ja jossain kohtaa olleet vähällä joutua jäähyllekin: siis kokeneet olonsa turvallisiksi ja uskaltaneet kiukutella.

Mutta ensin kaikki perjantaina riensivät lentokentällä kilvan syliin, teinikin. "Mami, I can't believe that I can hug you for real!"