Nousen koneen äärestä hetkeksi venyttelemään ja viikkaan narulta muutamat kuivat vaatteet. Ikkunan edessä puu kasvattaa uusia hennonvihreitä kevätlehtiään ja linnut laulavat samalla kiihkolla kuin ne lauloivat melkein vuosi sitten, kun tulin Teksasiin. Siitä on tosiaan melkein vuosi. Ja on taas kevät.
Mutta kuinka erilainen kevät! Mietin näinä päivinä paljon isovanhempiani, jotka elivät Suomessa sota-aikaan. Yhtäkkiä ymmärrän paremmin joitakin heidän piirteitään. Kuinka he olivat esimerkiksi oppineet sekä säästämään että olemaan säästämättä - pitämään tallessa hyvän muovipurkin, jota vielä saattaisi hyvinkin tarvita johonkin, mutta toisaalta nauttimaan elämästä juuri nyt, kun se on kohdalla.
Juuri nyt, tässä olohuoneessa vaatteita viikatessani, olen aivan turvassa. Sellaista minun ei koskaan aiemmin ole oikeastaan tarvinnut ajatella, ei tässä mittakaavassa. Että jokainen päivä on lahja. Totta kai elämä on aina haurasta, mutta tavallisuuden rakenteet ovat hirveän pitkälle kannatelleet sitä kuplaa, että kaikki on hyvin ja turvallista, nyt ja aina - ja aina on tarkoittanut kymmeniä ja taas käsittämättömän monia kymmeniä vuosia.
Paikalliset viranomaiset ovat pakon edessä tai tieten tahtoen tehneet päätöksiä, jotka tekevät coronavirustilanteesta alueellamme näkymättömän uhan. Aluksi nollatilastot olivat tietysti rauhoittavia. Lapset voivat mennä tänään kouluun, koska Austinissa ei ole todennettuja tartuntoja. Teini voi mennä lacrossematsiin, koska Austinissa ei ole tartuntoja. Minä voin mennä YMCAlle harkkoihin, koska eihän tämä vielä Austinissa ole.
Töiden vuoksi joudun seuraamaan uutisia nyt todella tarkkaan ja Covidia tulee tietysti nyt kaikkialta. Tiedän tietäväni oman mielenrauhani kannalta jo aivan liikaa. Tavallaan melkein kadehdin kommenttikentissä möykkääviä punaniskaöykkäreitä, jotka edelleen kuvittelevat, että koko juttu on vedätystä, paniikkia ja hevonkakkaa. He uskovat olevansa turvassa vielä iltapäivälläkin, kun heidän lapsensa tulevat koulusta noin neljäntuhannen ihmiskontaktin jälkeen. He eivät sano, että muista pestä kädet. He eivät mieti, vieläkö lapset uskaltaa päästää kulkemaan koulubussilla. He eivät tajua, että nollatilasto on valhe.
Aluehallinto sanoo sen itsekin: meillä on pieni kapasiteetti testata, tähän ei ole mitään hoitoa kuitenkaan, testataan siksi vain laitosvanhuksia ja valmiiksi sairaaloissa olevia, jotka oireilevat. Ei muita. Ehkä, jos jollakulla vakavasti oireilevalla on suora yhteys todettuun tartuntaan tai taustalla matka Kiinaan. Kiinaan! Tuntuu epätodelliselta. Se juna meni jo viikkoja sitten. Joten ihmiset jatkavat koulubussin käyttöä, järjestävät lacrossematseja ja menevät YMCAlle harkkoihin, kunnes jonain päivänä. Emme edes tiedä mitä.
Meillä on vettä ja suodatuskannu, riisiä ja vehnäjauhoja, DayQuiliä ja NyQuiliä, käsisaippuaa ja vessapaperia. Mutta siinäpä se oman valmistautumisen raja on. Tilasimme maskeja, mutta ne eivät koskaan tulleet. Desinfiointivalmisteet ovat loppuneet kaupoista kauan sitten. Emmekä voi tietää, tarvitsemmeko niitä edes. Olemmeko kotona sitten, kun joku muu on sairastunut, ja me vain pidämme sadetta sisällä kaiken varalta? Vai olemmeko kotona sitten, kun joku meistä on sairastunut? Pääseekö hoitoon, jos sille tulee tarve? Miten pahaksi tämä meidän alueellamme menee?
Teini kysyi sen aivan rauhallisesti eilen illalla autossa, kun hain hänet lacrosse-matsista: "Mitä minulle tapahtuu, jos sinä kuolet?" Sydäntäni viiltää, että hänen pitää edes miettiä sellaista, mutta riskiryhmistä puhutaan mediassa ja hän on nähnyt uutisia. Onneksi aikuiset ovat pohtineet, keskustelleet ja kirjanneet nämä asiat virallisille papereille jo vuosia sitten. Tiesin, mitä vastata ja puolison kanssa puhuttiin vielä illalla, mistä ne paperit löytyvät.
Tämä kokemus muuttaa meitä kaikkia, koko maailmaa. Toivottavasti se muuttaa meitä kohti parempaa. Toivottavasti ihmiset ja yhteisöt tämän jälkeen ymmärtävät, että mahdoton on mahdollista ja ennenkuulumattomasta voi tulla pienessä hetkessä tavallista, ja että elämä todella on hauras ja turvallisuudentunne aina jossain määrin petosta. Ehkä tätä uutta kokemusta, tahtotilaa ja samassa veneessä olemisen tunnetta voisi käyttää johonkin positiiviseen. Vaikka siihen, että ihmiskunta ymmärtäisi voivansa yhdessä nujertaa mahdottomia vastustajia (ilmastonmuutos tulee mieleen), ja että ne kamppailut ovat tärkeitä ja kamppailemisen arvoisia.
Valo siivilöityy puiden oksistosta talon luonnonkivipintaan. Pihalla on rauhallista, kevät tulee, elämä jatkuu. Sitkeänä, erilaisena.