LinkedInissä puhutaan Great Resignation -aallosta, ehkä nuori työntekijämme on osa sitä. Kyselyissä kuulemma jopa 30 - 40 % USAn työvoimasta on ilmoittanut katselevansa uutta työpaikkaa. Pandemian aikana monet ovat kuulemma vain purreet hammasta ja pysyneet penkeissään, jotta olisi tulonlähde. Samaan aikaan pandemia ja etätyöskentely on saanut ihmiset ajattelemaan asioita ja oivaltamaan, mitä he oikeasti haluavat. Joku ei todellakaan aio tehdä täyttä päivää toimistossa enää ikinä eikä istua kolmasosaa elämästään liikenneruuhkissa. Toinen muutti jo kauas kaupungista, jossa toimisto sijaitsi. Muutama ehti oivaltaa, että pärjää vähemmälläkin ja monet miettivät, mitä elämässään oikeasti haluavat saavuttaa.
Työnantajien täytyy tulevina vuosina ehkä oikeasti miettiä, miten he saavat sen työvoiman, jonka tarvitsevat - ja kuinka tarjoavat työntekijöilleen sen, mitä nämä haluavat. Ehkä. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että asiat vähitellen luisuvat takaisin siihen, miten kaikki ennenkin tehtiin. Ja lopulta, entistä enemmän töitä voidaan lähettää sijainteihin, joissa palkat ovat pienempiä ja vaatimukset vähäisempiä. Tätä viimeistä vaihtoehtoa minunkin esimieheni viime viikolla ensimmäisenä pohti, kun vihdoin sain sanottua, että olen siirtymässä uusiin kuvioihin ja hommaani täytyy etsiä uusi tekijä.
Hurjuudestaan huolimatta päätökseni tuntuu täysin oikealta. Olen työskennellyt USAn vuosien alusta asti saman asiakasprojektin parissa, eri sijainneissa ja rooleissa. Projekti ja uudet haasteet olivat se syy, joka toi perheeni Kaliforniasta Texasiin. Projekti ja uudet haasteet auttoivat meitä ostamaan talon. Projekti auttoi minua löytämään ystäviä ja kotiutumaan tähän maahan. Lapset kyselivät tästä minulta yhtenä iltana päivällispöydässä: "Siis se projekti, jonka takia me ollaan täällä - sinä meinaat nyt jättää sen, ja tehdä työtä, jota olisit periaatteessa voinut tehdä missä tahansa muuallakin?" Tyttäret onneksi ottivat asian hyvin ja nauroivat kanssani elämän hullunkurisuutta.
On oikeastaan aika jännä, että lapsia lukuunottamatta kukaan muu ei ole kyseenalaistanut päätöstäni. Ihmiset ainoastaan tukevat. Kun olen sanonut, että palaan opettajaksi, useampi kuin yksi tai kaksi on todennut, että juuri niin minun kuuluukin tehdä. "Sinä niin selkeästi olet opettaja", selitti puoliso, kun asiaa ääneenkin kummastelin. Koska olisi kuitenkin ihan oikeutettua minusta kysyä, miksi jätän hyväpalkkaisen työn hyvässä yrityksessä. Ja toisaalta, puoliso tietää paremmin kuin kukaan, miksi niin hyvin ymmärsin nuorta työntekijää, jota tehtävät ahdistivat.
Työhaastatteluprosessi tuleviin tehtäviin oli pitkä ja monipolvinen. Viisi referenssiä täytti seikkaperäisen kyselylomakkeen, mistä olen heille valtavan kiitollinen. Itse kirjoitin hakupaperit, tein aineenhallintaa mittaavat testit ja istuin onnistuneesti läpi kaksi haastattelukierrosta. Kun koulun rehtori soitti minulle, hän sanoi, että hänestä tuntuu, että minä kuulun heidän kouluunsa. Siltä minustakin tuntuu. Olen innoissani, olen kauhuissani - mutta enemmän innoissani. Olen ollut luokkahuoneessa vuosia. Tiedän, ettei opettajan työ ole helppoa, enkä helppoa etsikään. Etsin sitä, että voin joka ikinen päivä tietää tekeväni jotakin syvästi merkityksellistä.
Muutin blogin otsikonkin, sillä seuraavan vuoden ajan ajattelen kirjoittelevani paljon siitä, mitä opin ja koen uusissa tehtävissäni. Koti Teksasissa on nyt: Opettajana Texasissa.