Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekään. Ei ole tullut eikä mennyt, vaan on jumahtanut tiukasti paikoilleen rintalastan alle.
Arvelen, että aiheutin tämän tilanteen itse. Latasin puhelimeen jo kuukausia sitten sovelluksen, jonka kautta voin kuunnella suomenkielisiä äänikirjoja. Keväällä käytin sitä työmatkoilla lähes päivittäin.
Päätin vielä, että kuuntelen suomeksi juurikin suomalaisten kirjailijoiden teoksia - ne englanninkieliset voin sitten lukea englanniksi. Ja tästä ehkä sitten - yhdistettynä päivittäiseen Suomen uutiskanavien seuraamiseen, someen ja satunnaiseen suomipopin kuunteluun - seurasi sellainen määrä Suomea ja suomea, että ikävä iski.
 |
| Kuvat ovat Suomi-lomalta 2018. |
Passihakemus, siis USAn passin hakemus, oli syystä ja toisesta ja vähän syyttäkin odottanut täyttämistään kauan. Tämä synnyinmaakaiho sai sitten aikaan sen, että heti kesäloman alettua hoidimme passiasian ensi töiksemme kuntoon. Ajoimme kotoa reilun tunnin matkan päähän pikkukaupunkiin hakemusta jättämään. Asian olisi voinut tietysti hoitaa lähempänäkin, mutta pikkukaupungista löytyivät ensimmäiset vapaat ajat neljälle hakijalle.
Matkalla passinhakuun muistuttelin puolisoa, joka tapaa olla aika epävirallinen henkilö, että passivirkailija on Texasissa sen sortin asiamies, että sille pitää muistaa sanoa sir tai ma’am. Naurettiin, että sitten kun siellä sattuisi seisomaan pikkupitäjän ainoa hipsteri meitä palvelemassa.
Niinhän se sitten menikin. Passivirkailija-sir oli rastatukkainen nuori kaveri. Hän palveli meitä kiireettä, ystävällisesti ja rennosti. Kokemus oli mukava, etenkin kun oltiin odotettu enemmän sellaista DDR-henkistä DMV-asiakaspalvelua. Vähän epämukavasti ja epäluontevasti me aina välillä koetimme vuorotellen muistaa lisätä sen sirin.
Nyt kyttään passihakemuksen jamaa seurantasovelluksesta päivittäin. Maksoimme siitä, että hakemukset käsiteltäisiin kiireellä. Kiireellä käsitteleminen voi tarkoittaa sitä, että passit saadaan seitsemän viikon päästä. Jos näin käy, siihen mennessä ehtii opettajankin loma jo loppua.
Amerikassa kun ollaan, varaudutaan myös siihen, että byrokratian rattaissa jokin menee vikaan. Ehkä näitä pirhanan passeja selvitellään vielä ensi kesänäkin.
Näinhän kävi puolison Suomi-passille, jota haettiin Etelä-Kaliforniassa silloin ennen meidän edellistä Suomi-lomaa yli neljä vuotta sitten. Se saatiin sitten vuosia myöhemmin tänne Texasiin, kun silloinkin kiireellistä käsittelyä toivoen laitoimme hakemuksen matkaan. Kiireellinen hakemus kiersi kiireettömyydestään kuulun Migrin kautta, koska puolisolla oli ollut Suomen passi viimeksi joskus silloin, kun hänellä oli myös pitkä niskatukka.
Passeja vartoessamme käymme lähes päivittäin keskusteluja siitä, mitä siellä kaivatussa Suomenmaassa sitten tekisimme, jos sinne pääsisimme. Koska kärvistelemme parhaillaan Texasinkin oloihin poikkeuksellisen kuumassa alkukesässä, ajatuksiin hiipii paljon sellaista, mitä voisi tehdä, jos ei olisi niin kuuma. Voisi kävellä metsässä, saunoa, uida järvessä, käydä Linnanmäellä, juoda kahvit Kauppatorilla. Voisi syödä pinaattilettuja, lakritsijätskiä, irtokarkkeja ja pullaa. Ja tietysti tavata tärkeitä ihmisiä.
”Ehkä jouluksi sitten”, sanon puolisolle, kun pohdimme mitä tehdään, ellei passeja kuulu. Hän katsoo kuin kajahtanutta ja muistuttaa, että jouluna on Suomessa kylmää, märkää ja pimeää. Katson pihalle, jossa lämpöhalvaus vaanii varomatonta ulkoilijaa. Kylmä, märkä ja pimeähän kuulostaa aika kivalta.