Kaksi kuukautta sitten päivä oli hämmästyttävän kirkas ja pilvetön. Kummastelin, että jotkut malttoivat laittaa ikkunaluukkunsa kiinni, kuunnella äänikirjojaan ja katsella elokuviaan. Minun sylissäni lepäsi Juha Hurmeen teos Niemi, jota maltoin lukea muutaman sivun. Se olikin aivan parasta luettavaa siihen hetkeen, maisemaan ja mielentilaan.
Muun ajan painoin nenäni tiukasti kiinni lentokoneen ikkunaan ja katselin, kuinka maa allani muuttui. Kone kaarsi lähtiessään meren ylle ja näytti Kaliforniasta niin hiekkarannat kuin vuoretkin. Arizona - vuoria, jotka vähitellen muuttuivat tolppapäisiksi. New Mexico - punainen aavikko. Puiden oksistona maata kiemurtavat kuivuneet joenuomat. Ja viimein Teksas, jota läikittivät farmit - kuin jonkin pelilaudan pintaa.
Minun mielikuvani olivat lännenelokuvien Teksasista. Odotin hiekkaa, kiviä, skorpioneja, kuumuutta, kaktuksia ja kavereita, jotka kävelevät kaduilla aseen kanssa lännenhattu päässään. Austin ei ole sellainen.
Kun lentokone lähestyi Austinia, maa allamme muuttui vihreäksi. Näkyi järviä, ja jokia, joissa tällä kertaa virtasi vettä. Kaiken kuivan ja aution jälkeen se oli kuin keidas kaiken keskellä.
Kone laskeutui hiljaiselle kentälle, jonka laidoilla kasvoi lehtipuita. Minusta tuntui, että olen tullut kotiin.
Se tunne on kulkenut mukana nämä kaksi kuukautta. Luonto muistuttaa minua Suomesta - mitä nyt jossain koivikon näköisessä töröttääkin yhtäkkiä kaktus, tai kävelytiellä tulee vastaan lammessa asuva kilpikonna.
Sanovat, että Austin on seuraava San Jose, mutta en ole varma siitä. Tämä paikka on myös raju, eikä se ole kaikille. Saattaa sataa vettä tauotta kaksi viikkoa, samaan aikaan on +25 astetta lämmintä ja kosteusprosentti siis yli 90. Kesällä tulee kuuma. +40 C ei kuulemma ole vielä kuuma. Talvella saattaa sataa lunta. Tämä on kaukana Kalifornian tasaisesta lempeydestä.
Ensimmäisten keväisten viikkojen aikana puista roikkui matoja. Ne heiluivat jonkinlaisen siiman päässä ja kiipesivät ylöspäin. Jos siimaan käveli, mato tarttui kiinni paitaan. Seuraavat madot löytyivät kokolattiamatolta. Ne lähtivät pakoon sateita, kiipesivät seinää pitkin toiseen kerrokseen, osuivat ikkunan ja hyttysverkon väliseen rakoon, ryömivät sisälle ja kuolivat matolla kuivuuteen. Niiden kovat kuoret takertuivat mattoon ja ne piti nyppiä irti paperinpalan avulla. Joskus mato ehti hävitä sillä aikaa, kun hain paperia.
Ahkerana ulkoilijana olen ehtinyt nähdä jo (vaarattoman) käärmeen, peuran, petolintuja, karvaisia mittarimatoja, järjettömän suuria sudenkorentoja, kauniita perhosia, syvänvärikkäitä lintuja ja tulikärpäsiä. Kalkkarokäärme kalisteli heinikossa, jota emme koiran kanssa menneet tutkimaan yhtään sen tarkemmin.
Hyppivät hämähäkit asuvat meillä sisällä, ja torakoita on käyty myrkyttämässä jo kahdesti. Niitä on sen jälkeen näkynyt vain ruumiina - paitsi ehkä se yksi, joka rusahti jalan alla, mutta katosi saman tien.
Silti, kun makaan lauantai-aamuna joogasalin parkettijäljitelmälattialla ympärilläni parikymmentä intialaistaustaista naapuria, katselen ikkunasta jonkin vihreän puun oksien hiljaista huojuntaa ja kuuntelen ohjaajan lempeää englantia, tunnen yhtäkkiä taas olevani kotona.
Ihme juttu: suomikoti Teksasissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti