Koulut alkoivat viime viikolla. Ensin tietysti koettiin se järjetön ilmoittautumisrumba, johon meni kahdelta aikuiselta yhteensä ainakin 1,5 työpäivää. Syntymätodistus, rokotustodistus, kaasulasku... ja tuhat muuta paperia sekä vakuuttelut kautta omantunnon, kiven ja kannon (sairastettu vesirokko vaatii tämän). Mutta onnistuttiin lopulta. Teinikin ilmoitettiin kouluun keskiviikkona, opetus alkoi torstaina.
Tyttärien koulut ovat suuria. High schoolissa on noin 2700 oppilasta, middle school on puolet pienempi ja elementary taas puolet siitä. Kun oltiin käyty kaikissa kolmessa saman päivän aikana, noin 750 oppilaan alakoulu tuntui turvalliselta pieneltä pesältä. Ja luokkakoot ovatkin pieniä, nuorimman luokalla on 18 oppilasta.
Kaikki koulut ovat hyviä - ts. niiden arvioinnit ovat hyviä. Austinissakin vaihtelu on suurta: etelästä ja idästä löytyy kouluja, joiden arvosana on 2/10. Se siis tarkoittaa, että osavaltion loppukokeissa arvosanojen keskiarvo on viime keväänä ollut noin 20 / 100. Tyttöjen koulut ovat Round Rockin koulupiirissä, jossa koulujen arvosanat ovat selkeästi korkeampia.
Eurooppalainen äitikaveri kertoikin jo tyytyväisenä etukäteen, että täällä panostetaan taiteisiin enemmän kuin Kaliforniassa. Siellähän meidän muksujen musiikin ja kuvaamataiteen opetus oli riippuvainen vanhempien vapaaehtoisesta panostuksesta. Kuvaamataidetta esimerkiksi opiskeltiin "kuvataidetuokioissa", joita jonkun äiti järjesti muutaman viikon ajan vuosittain. Syksyllä niistä lähetettiin kotiin lappunen, jossa vakuuteltiin, että mitään ei vapaaehtoisen tarvitse osata, innostus riittää. Täällä art ja music kuuluvat sekä ala- että keskikoulussa opetusohjelmaan. High schoolissa molemmat olivat valinnaisia aineita.
Vieraan kielen opetus alkoi sekin jo middle schoolissa. Niinpä sekä keskimmäinen että esikoinen aloittivat nyt ranskan opinnot samalta viivalta. Lisäksi high schoolilainen opiskelee mm. tanssia ja finance - olisiko nyt sitten vastaava kuin kaupalliset aineet.
High schoolissa on tarjolla IB-linja, ja luonnollisesti esikoinen lykättiin sille. Onpahan helpompaa lähteä opiskelemaan Eurooppaan, jos sinne sitten vielä aikoo. Keskimmäinen pääsi Kaliforniassa tehtyjen testien tuloksena siihen nopeampaan nopeutettuun matikkaan - sellaiseen, jossa skipataan tämä kutosluokka kokonaan ja lasketaan seiskan ja kasin matikka tänä vuonna. Aina välillä heitetään sekaan kevennykseksi matemaattisia pähkinöitä, joita tämän kurssin ipanat pitävät hauskoina pikku jekkuina. Ensi vuonna sitten tehdään high school algebraa. Katsotaan, pysyykö tyttö tahdissa. Ainakin toistaiseksi on oppinut uudet asiat kahdessa minuutissa ja ollut läksyineen valmis viidessä. Minä en kyllä enää pysty näin toisen kouluviikon alussa siinä matikassa auttamaan. Mentiin jo neliöjuuriin ja sen sellaiseen, josta en lukion lyhyen matikan perusteella mitään osaa tai muista.
Akateemiselta kannalta ollaan siis enemmän kuin tyytyväisiä. Aikataulullisesti se, että perheessä on lapsia kaikilta kolmelta kouluasteelta onkin sen sijaan aikamoinen juttu. Enpä olisi uskonut, että joutuisin aidon kiireen vuoksi hylkäämään aamukuuden uintini, kun arki koittaa.
Kaikki lapset matkustavat nyt koulubussissa, ja koulubussien aikataulut on suunniteltu niin, että eka bussi kiertää takaisin hakemaan kolmannen lähdön lapsia. Jotta tämä on mahdollista, alakoulun bussi on pysäkillä jo viittä yli seitsemän!
Koulubussi on keskimmäisen kuvailun mukaan "a life changing experience". Alakoululaisia mahtuu mitoituksen mukaan samalla penkille 3, keskikoululaisia 2,5 ja yläkoululaisia 2,25. Eli siis jollakin penkillä istuu kaksi, jollakin kolme tenavaa. Ikkunoita ei saa avata. Ilmastointi yltää vain ensimmäisille penkkiriveille. Ulkona lämpötila on 100 F (+38 C) tai enemmän - viime viikolla heat index oli yhtenä iltapäivänä bussikuljetusten aikaan 108 F / +42 C. Busseista tulee ulos kirjaimellisesti kypsiä lapsia. Muistutan joka päivä, että vesipullo pitää täyttää kotimatkalle.
Kaikki lapset raportoivat jo saaneensa uusia kavereita ja tuttavia, mikä tuntuu äidistä hyvin helpottavalta. Kunhan vain ensimmäiset koulun ulkopuoliset hengailut ja kaverisynttärit saadaan vielä rullaamaan, vierähtää kivi sydämeltä. Lisäksi koetetaan tietysti vielä etsiä harrastuksia. Pienemmät ilmoitin nyt ensihätään uimakouluun.
Jotta ei olisi liian helppoa, hoidettiin samaan syssyyn myös nuorimman hammashommia. Sillehän alkoi kaiken oikomisen jälkeen yhtäkkiä kasvaa ikeneen muiden hampaiden yläpuolelle lisää purukalustoa - aika hurjan näköistä itse asiassa. Uusi orthodontisti lykkäsi suuhun laajennuskojeen (eli siis expander - tässä muuten tulee sanastoa, jonka osaan vain englanniksi!) ja lapsi lakkasi kypsässä yhdeksän vuoden iässä syömästä kiinteitä ruokia. Kotona kyllä syö kaikkea ja sitten vain tökitään kitalakea tikulla, mutta koulupäivää lapsi ei halua viettää tomaatinkuori tai leivänmuru kitalaen ja kojeen välissä. Eilen uudet kaverit olivatkin kyselleet, mikä uuden ystävän äitiä oikein vaivaa, kun se oli pakannut lounaaksi mukaan vain smoothieta, jogurttia ja omenasosepakkauksia. "Is that all you have for lunch??" Tänään on sentään termosastiassa keittoa.
En kyllä tiedä, kuinka tätä kaikkea pyöritettäisiin, ellen olisi juuri siirtynyt tekemään töitä kotitoimistosta. Onneksi siirryin. Ja tämä uusi arki tuntuu aika hyvältä.
Keskellä pandemiaa palasin takaisin kutsumusammattiini opettajaksi. Opetan luovaa kirjoittamista Suur-Austinin alueella sijaitsevassa charter-koulussa. Tämä blogi on perheeni Amerikan-vuosien kolmas osa. Aiemmista seikkailuista kerrotaan blogeissa http://aurinkolaaksoon.blogspot.com sekä http://laplusfamiglia.blogspot.com
▼
tiistai 20. elokuuta 2019
tiistai 13. elokuuta 2019
Kesäleirielämää 2
Minecraft-leirin ruutuaika-övereiden vastapainoksi lapset viettivät kolme viikkoa YMCAn sporttileirillä. Nämäkin olivat päiväleirijuttuja, vein pirpanat aamulla läheiselle alakoululle ja hain taas iltapäivällä. Leirien teemoina oli flag football, indoor soccer ja volleyball.
En ole ihan varma, oliko kumpikaan tytöistä koskaan pelannut flag footballia, ja itsenikin piti googlettaa, mitä ihmettä se oikein on. Flag football on siis kiltti versio amerikkalaisesta jalkapallosta. Ei taklata kaveria, vaan ryöstetään siltä liina tai lippu.
Etukäteen kauhistelin, että tämmöistä peliä siis varmaan pelataan ulkona! Kun leirikirje tuli, kipitin kiireen vilkkaa tarkistamaan, millainen on leirin kuumuuspolitiikka. Olihan siellä ihan suunnitelma: joka päivä ulkoillaan noin neljä tuntia, lähinnä aamulla ja alkuiltapäivästä (päivän kuumin aika on 16-17 aikaan iltapäivällä). Lapsilla piti olla mukana vesipullot ja aurinkorasvaa, ja niitä oli tarkoitus lepuuttaa sisällä ja/tai varjossa ja tarvittaessa. Ja jos lämpötila ylittäisi 104 F eli +40 C, sitten ei ulkoiltaisi.
Etukäteen kauhistelin, että tämmöistä peliä siis varmaan pelataan ulkona! Kun leirikirje tuli, kipitin kiireen vilkkaa tarkistamaan, millainen on leirin kuumuuspolitiikka. Olihan siellä ihan suunnitelma: joka päivä ulkoillaan noin neljä tuntia, lähinnä aamulla ja alkuiltapäivästä (päivän kuumin aika on 16-17 aikaan iltapäivällä). Lapsilla piti olla mukana vesipullot ja aurinkorasvaa, ja niitä oli tarkoitus lepuuttaa sisällä ja/tai varjossa ja tarvittaessa. Ja jos lämpötila ylittäisi 104 F eli +40 C, sitten ei ulkoiltaisi.
Äitiä vähän hirvitti. Täällä on ollut jatkuvasti +35 - +40, ja tiedote antoi siis ymmärtää, että lapset juoksevat silti ulkona NELJÄ tuntia.
Kaliforniassa meidän muksut viettivät YMCAn hoivissa kuukauden jos toisenkin, ja olin aina tosi tyytyväinen. Lapset saivat leikkiä ja ulkoilla, tehdä läksyjä ja syödä välipalaa (joskin ne tarjotut välipalat olivat aina ihan naurettavan pieniä - tyyliin kolme kalakeksiä ja kourallinen rusinoita pitkän koulupäivän jälkeen). Tänä kesänä ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi joillakin voi olla YMCAsta toisenlainen käsitys.
Ja siis hyviä paikkoja on toki, edelleen. Sporttileirien välissä tytöt olivat viikon teemaleirillä, koska sporttileirillä oli uintiviikko ja se oli buukattu jo joskus keväällä täyteen. Se teemaleiri olikin ihan hyvä, ohjaajat välittäviä, osaavia ja vastuuntuntoisia. Matka vain oli pidempi eikä leiriltä löytynyt samanikäisiä kavereita, joten viimeiseksi viikoksi palattiin vielä lähikoululle.
Pikku hiljaa kävi selväksi, että tämä sporttileiri oli ihan uskomaton dantelainen yhdeksännen ringin todellisuus. Ohjaajat tykkäsivät suosikeistaan - meidän lapset kuuluivat alusta pitäen heihin. Siitä huolimatta on mielestäni väärin, että jotkut kivat lapset saavat valita kaapista askartelutarvikkeet vapaasti ja vähemmän kivoille lapsille annetaan vain lyijykynä ja paperi. Kaikille lapsille saatettiin antaa karkkia, mutta sitten kun jotkut sokeria saatuaan riehaantuivat, jokainen istui tunnin hiljaa. Mitä ihmettä?! Meidän muksut kuulemma lukivat tyytyväisinä senkin tunnin, mutta jossain kohtaa kirjat olivat loppua kesken. Lopulta kumpikin kantoi kolmea opusta mukanaan joka päivä. Urheiluleirille.
Urheilua ei lopulta ollut nimeksikään eivätkä lapset ehkä kertaakaan ulkoilleet. Ohjaajat antoivat lasten vapaasti valita, mitä he halusivat tehdä - mikä on ihan kiva tietysti. Siitä huolimatta on mielestäni aika kummallista, että jotkut pirpanat (meidän) onnistuivat viettämään sporttileirillä kolme viikkoa koskematta kertaakaan palloon tai osallistumatta yhteenkään urheilulajiin. No uimassa kävivät. Volleyball-leirillä ei kuulemma kertaakaan ollut edes mahdollisuutta pelata volleyballia.
Toki, myönnetään että sporttileirin liikuntasalille kävi vähän huonosti siinä kohdassa, kun eräiden pellavapäiden äiti suunnilleen lasten kolmantena leiripäivänä otti yhteyttä koulupiirin kiinteistöjaoston johtajaan ja ilmoitti, että lapset sanovat, ettei liikuntasalissa voi hengittää. Vaatteet ja hiukset piti pestä ensimmäiseksi kotiin tultua joka ilta: se rakennus, tai liikuntasali ainakin, oli tosi topakasti homeessa. Samaa mieltä taisi olla kiinteistöjaosto, sillä äidin yhteydenoton jälkeen korjaustoimet alkoivat 24 tunnin kuluessa. Viimeisen viikon aikana liikuntasalin lattiaa oltiin kuulemma laittamassa takaisin paikalleen ja vaatteetkin haisivat jo vähän vähemmän. Ei silti ole onneksi meidän koulu.
Sitten se valehtelu. "Perjantaina on pizza party!" oli joku ohjaaja luvannut lapsille alkuviikosta. Ja sitten sillä pizza partylla uhkailtiin, kiristettiin ja lahjottiin monta päivää, kunnes lopulta torstaina valkeni, että a) näin tuhmat lapset eivät mitään pizzaa saa ja b) mitään pizza partya ei olisi ollut lupa tai mahdollisuus järjestää alunperinkään. Siis mitä lapset tällaisesta oppivat? Vihaamaan YMCAA, jossa aikuiset ovat epäreiluja, arvaamattomia, epäluotettavia ja ammattitaidottomia.
Ehkä kaikkein kummallisin, hyväntekeväisyysviikko. Viikon aikana kerättiin varoja, jotka sitten lahjoitettiin kyseisen YMCAn alueella asuvien vähävaraisten lasten harrastustoiminnan tukemiseen. Kaikki hyvin tähän saakka. Me olimme löytäneet muuttolaatikoista homeless money -kipon, joten kiikutimme hilut keräykseen. Tytöt sanoivat, että kovin monta lahjoitusta sinne ei tullut. Lahjoitusintoa yritettiin kohentaa palkinnolla: jos leiriläisten yhteiskeräys olisi tuottanut tietyn summan, yksi ohjaajista olisi pukeutunut armeijaunivormuunsa ja lapset olisivat saaneet heitellä häntä kermapiirailla naamaan.
Siis MITÄ? Heitellä piirakoita amerikkalaisen sotilaan naamaan? Ei... ole... todellista. Tässä patrioottisessa maassa kukaan ei siis tullut ajatelleeksi, millaisen viestin tämä toiminta lapsille välittäisi?
Saatoin ehkä laittaa vähän palautetta, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Ilmeisesti palaute meni perille, koska viimeisellä viikolla kaikki ohjaajat eivät enää tervehtineet.
Ihme toimintaa. Nyt on kesäleirit onneksi tältä kesältä lusittu, koulu alkaa torstaina ja jos joku ensi kesänä vielä jotain leiriä tarvitsee, niin katsotaan kyllä sitten jotain muuta kuin paikallisen YMCAn tarjontaa.
Kaliforniassa meidän muksut viettivät YMCAn hoivissa kuukauden jos toisenkin, ja olin aina tosi tyytyväinen. Lapset saivat leikkiä ja ulkoilla, tehdä läksyjä ja syödä välipalaa (joskin ne tarjotut välipalat olivat aina ihan naurettavan pieniä - tyyliin kolme kalakeksiä ja kourallinen rusinoita pitkän koulupäivän jälkeen). Tänä kesänä ymmärsin ensimmäistä kertaa, miksi joillakin voi olla YMCAsta toisenlainen käsitys.
Ja siis hyviä paikkoja on toki, edelleen. Sporttileirien välissä tytöt olivat viikon teemaleirillä, koska sporttileirillä oli uintiviikko ja se oli buukattu jo joskus keväällä täyteen. Se teemaleiri olikin ihan hyvä, ohjaajat välittäviä, osaavia ja vastuuntuntoisia. Matka vain oli pidempi eikä leiriltä löytynyt samanikäisiä kavereita, joten viimeiseksi viikoksi palattiin vielä lähikoululle.
Pikku hiljaa kävi selväksi, että tämä sporttileiri oli ihan uskomaton dantelainen yhdeksännen ringin todellisuus. Ohjaajat tykkäsivät suosikeistaan - meidän lapset kuuluivat alusta pitäen heihin. Siitä huolimatta on mielestäni väärin, että jotkut kivat lapset saavat valita kaapista askartelutarvikkeet vapaasti ja vähemmän kivoille lapsille annetaan vain lyijykynä ja paperi. Kaikille lapsille saatettiin antaa karkkia, mutta sitten kun jotkut sokeria saatuaan riehaantuivat, jokainen istui tunnin hiljaa. Mitä ihmettä?! Meidän muksut kuulemma lukivat tyytyväisinä senkin tunnin, mutta jossain kohtaa kirjat olivat loppua kesken. Lopulta kumpikin kantoi kolmea opusta mukanaan joka päivä. Urheiluleirille.
Urheilua ei lopulta ollut nimeksikään eivätkä lapset ehkä kertaakaan ulkoilleet. Ohjaajat antoivat lasten vapaasti valita, mitä he halusivat tehdä - mikä on ihan kiva tietysti. Siitä huolimatta on mielestäni aika kummallista, että jotkut pirpanat (meidän) onnistuivat viettämään sporttileirillä kolme viikkoa koskematta kertaakaan palloon tai osallistumatta yhteenkään urheilulajiin. No uimassa kävivät. Volleyball-leirillä ei kuulemma kertaakaan ollut edes mahdollisuutta pelata volleyballia.
Toki, myönnetään että sporttileirin liikuntasalille kävi vähän huonosti siinä kohdassa, kun eräiden pellavapäiden äiti suunnilleen lasten kolmantena leiripäivänä otti yhteyttä koulupiirin kiinteistöjaoston johtajaan ja ilmoitti, että lapset sanovat, ettei liikuntasalissa voi hengittää. Vaatteet ja hiukset piti pestä ensimmäiseksi kotiin tultua joka ilta: se rakennus, tai liikuntasali ainakin, oli tosi topakasti homeessa. Samaa mieltä taisi olla kiinteistöjaosto, sillä äidin yhteydenoton jälkeen korjaustoimet alkoivat 24 tunnin kuluessa. Viimeisen viikon aikana liikuntasalin lattiaa oltiin kuulemma laittamassa takaisin paikalleen ja vaatteetkin haisivat jo vähän vähemmän. Ei silti ole onneksi meidän koulu.
Sitten se valehtelu. "Perjantaina on pizza party!" oli joku ohjaaja luvannut lapsille alkuviikosta. Ja sitten sillä pizza partylla uhkailtiin, kiristettiin ja lahjottiin monta päivää, kunnes lopulta torstaina valkeni, että a) näin tuhmat lapset eivät mitään pizzaa saa ja b) mitään pizza partya ei olisi ollut lupa tai mahdollisuus järjestää alunperinkään. Siis mitä lapset tällaisesta oppivat? Vihaamaan YMCAA, jossa aikuiset ovat epäreiluja, arvaamattomia, epäluotettavia ja ammattitaidottomia.
Ehkä kaikkein kummallisin, hyväntekeväisyysviikko. Viikon aikana kerättiin varoja, jotka sitten lahjoitettiin kyseisen YMCAn alueella asuvien vähävaraisten lasten harrastustoiminnan tukemiseen. Kaikki hyvin tähän saakka. Me olimme löytäneet muuttolaatikoista homeless money -kipon, joten kiikutimme hilut keräykseen. Tytöt sanoivat, että kovin monta lahjoitusta sinne ei tullut. Lahjoitusintoa yritettiin kohentaa palkinnolla: jos leiriläisten yhteiskeräys olisi tuottanut tietyn summan, yksi ohjaajista olisi pukeutunut armeijaunivormuunsa ja lapset olisivat saaneet heitellä häntä kermapiirailla naamaan.
Siis MITÄ? Heitellä piirakoita amerikkalaisen sotilaan naamaan? Ei... ole... todellista. Tässä patrioottisessa maassa kukaan ei siis tullut ajatelleeksi, millaisen viestin tämä toiminta lapsille välittäisi?
Saatoin ehkä laittaa vähän palautetta, kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Ilmeisesti palaute meni perille, koska viimeisellä viikolla kaikki ohjaajat eivät enää tervehtineet.
Ihme toimintaa. Nyt on kesäleirit onneksi tältä kesältä lusittu, koulu alkaa torstaina ja jos joku ensi kesänä vielä jotain leiriä tarvitsee, niin katsotaan kyllä sitten jotain muuta kuin paikallisen YMCAn tarjontaa.