Ei kukaan käyttänyt maskeja, paitsi me käytettiin. Mutta oli aika upeaa olla Pedernales Falls State Parkissa niin, että siellä todellakin oli vähän väkeä. Kävimme ensin katselemassa itse vesiputousaluetta. Siellä on upea ranta, jossa valitettavasti ei saa uida (joen alajuoksulla se on sallittua). Mutta kivillä hyppely ja maisemien ihailu oli sekin hauskaa. Näimme myös vuohen. Epäilin villivuoheksi, kun kerran kiipeili kallioilla täysin vapaana.
Lounaaksi olimme varanneet mukaan paljon eväitä. Saimme nauttia niitä kauniin kukkaniityn laidalla picnic-pöydän ääressä aivan rauhassa. Sanoin lapsille, että katsokaa. Koskaan ette enää näe tätä paikkaa tällaisena. Parkkipaikalle huristi puistonvartijan auto, hän teki pikaisen tarkastuskierroksen huoltorakennuksessa. Muutoin paikka oli meidän.
Lounaan jälkeen asetuimme ihanaan paikkaan joen rannalle. Puu oli kaartunut kohti vettä ja luonut selkämme taakse kuin suojaavan seinän, ja päälle lehväkatoksen. Makoilimme siinä varjossa aivan joen partaalla - luulimme olevamme suojassa auringolta. Se osoittautui myöhemmin harhaluuloksi, iho paloi aurinkorasvasta huolimatta jonkin verran jokaiselta.
Ihaninta oli uiminen. Lapset arvelivat, että luonnonvesi voisi olla hyytävän kylmää, mutta olimme silti pakanneet uikkarit mukaan. Yllättäen joki oli miellyttävän lämmin (sellainen, jossa kaikenmaailman aivoja syövät ameebat varmaan myöhemmin kesällä viihtyvät mainiosti). Mukavan varjopaikkamme haittapuoli oli se, että se sijaitsi joen matalassa kohdassa. Kahlasimme liukkaiden, terävien ja muljuvien kivien päällä montakymmentä metriä, ennen kuin pääsimme syvenevään osaan, jossa oikeasti saattoi uida.
Sitten kokemus olikin aika taianomainen. Puiden verkottuvat juuret reunustivat rantapengertä ja latvat suojasivat meitä auringolta. Koko joki hohti vihreänsinisenä. Uimme, kelluimme, leikimme ja nauroimme. Koira ja koiran kanssa rannalle jäänyt mies kävelivät rantaviivaa perässämme ja lopulta koira, joka ei koskaan ole uimisesta pitänyt, ui joessa kanssamme. Mieskin kävi sitten kahlailemassa ja kastelemassa shortsinsa.
Palasimme vielä puun alle napostelemaan karkkeja, juttelemaan ja pelailemaan puhelimella pelejä jotka eivät vaatineet verkkoyhteyttä. Yksi päivän ihanista puolista oli se, että luonnonpuistot tapaavat olla nettikatveessa. Työsähköposteja ei voi vilkuilla vaikka mieli tekisi. Kun lopulta alkoi olla aika tehdä lähtöä, lapset hidastelivat. Muutaman kehotuksen jälkeen ymmärsin, että he eivät halua lähteä! Keskimmäinen sitten sanoikin sen ääneen: "This place is magical!"
Kotimatkalla haimme noutoruokaa, koska retkipäivämme oli myös puolison syntymäpäivä. Oli ihanaa olla laittamatta ruokaa! Jäimme syömään vege- ja poke-kulhomme ravintolan luokse ulkopöytiin, kun paikalla ei ollut muita asiakkaita. Ravintolan omistaja - tai ehkä työntekijä - kävi kaukana ovella huutelemassa, onko meillä kaikki hyvin ja kysymässä, pitäisikö koiralle tuoda vettä. Keskustelimme, kuinka kohtelias hän oli, pysyi kaukana ja silti huolehti meistä. Joku meistä huomautti, että muutama kuukausi sitten olisimme pitäneet vastaavaa käytöstä epäkohteliaana.
Päivän ajan maailman tuntui aivan normaalilta, siten kuin normaali ennen määriteltiin. Ihana ja tarpeellinen pako todellisuudesta.
