Foster-koira ja talvimyrsky

Tällä viikolla Texasissa on ollut jännää. Talvikelithän eivät sinänsä ole meille uusi juttu, ja ulkona olikin parina päivänä aivan ihanaa. Aurinko paistoi, lumi narskui ja pikkupakkanen kipristeli kivasti poskia. Kylmimmillään taisi olla noin -16 C. Lapset kävivät ulkona leikkimässä ja koira kävelemässä, ja kaikilla oli mukavaa - kunnes tultiin sisälle.

Sähkökatkot alkoivat sunnuntaina. Lähtötilanteessa talossa oli lämmintä 71 F / +21,6 C. Alimmillaan alakerrassa oleva mittari näytti viikon mittaan 53 F / +11,6 C - ja yläkerrassa oli aistinvaraisesti havainnoiden kylmempää. Olimme pisimmillään 11,5 tuntia ilman sähköä ja senkin jälkeen ne palasivat vain pätkiksi kerrallaan. Sähkön varassa on talossa kaikki: lämmitys, valot, lämmin vesi, hella.

Ikkunalaudoilla on pyyhkeitä ja lakanoita tilkkimässä vetoa, takaovi on peitetty huovalla. Lapset ja eläimet ovat nukkuneet kaikkien peittojen alla aikuisten makuuhuoneessa. Ulkopuolelta taputtelin takaovea tiiviimmäksi lumivallin avulla.

Tältä meidän kotikadulla ei yleensä näytä.

Tänään energiayhtiö ilmoitti pakotettujen sähkökatkojen loppuneen tältä erää. Niitä siis tehtiin, jotta osavaltion verkko ei olisi kaatunut kokonaan. Koko koettelemuksen aikana "rolling blackouts" eivät olleet "rolling", vaan yleisen kokemuksen mukaan samat talot sammutettiin uudestaan ja uudestaan, kun taas toisiin ei osunut kertaakaan. Alkuun mitään aikataulua katkoille ei ilmoitettu, vaan sähköt tulivat ja menivät sattumanvaraisesti. Kun jonkinlainen suunnitelma lopulta julkistettiin, sitä ei noudatettu - sähköt edelleen tulivat ja menivät sattumanvaraisesti. 

Nopeasti lakkasimme edes olettamasta, että talo lämpenisi. Kun sähköt palasivat, ryntäsimme kuhinalla keittiöön syömään lämpimän aterian. Lock and load, varustaudu uuteen pimeyteen.

Ulkona kasvit ovat kirjaimellisesti jäässä. Saa nähdä, kuinka ne siitä toipuvat.

Lisästressiä meidän talouteen toi se, että olimme perjantaina hakeneet hoitoon foster-koiran. Koira tuli Austinin alueelle eteläisestä kaupungista läheltä Meksikon rajaa. Se oli ollut high kill -shelterissä joulukuusta alkaen. Päivämäärän perusteella joku päätti juuri ennen joulua, että nyt koira lähtee pois perhejuhlaa pilaamasta.

Kutsumme koiraa nimellä Doug - sillä ajatuksella, että jos koira ehtii meillä ollessaan tottua nimeen, se on varsin lähellä sanaa dog. Sekarotuisessa koirassa on aimo annos pit bullia, minkä vuoksi se käytännössä sai kuolemantuomion sillä hetkellä, kun käveli shelterin ovista sisään. Näin sielläkin arveltiin, eikä koiraa siis steriloitu eikä sen rokotusohjelmasta huolehdittu - mikä tietysti puolestaan taas vähensi koiran ennestäänkin pieniä mahdollisuuksia tulla adoptoiduksi.

Rescue-järjestö sai Dougin ulos siinä vaiheessa, kun sen nimi jo oli nukutuslistalla ja elinaikaa muutamia tunteja. 

Viikon kokemuksella olen shelterin kanssa samaa mieltä siitä, ettei tämä koira ole adoptoitavassa kunnossa. Jos sen joku ottaisi tänään kotiinsa, se tulisi parin viikon sisällä takaisin. Doug oli shelterissä lähes kaksi kuukautta. Siinä ajassa ehtii hyväkin koira mennä pilalle, ja Dougilla oli varmaan syynsä joutua shelteriin alunperinkin. Oma arvaukseni on, että söpönä pentuna taloon tullut eläin jäi ensimmäiseltä perheeltä pitkälti kouluttamatta, ja niinpä se isoksi kasvettuaan muuttui aivan mahdottomaksi hallita. 

Se, missä vaiheessa merkkailu tuli ongelmaksi, on arvoitus. Shelterin yliviriketilanne saattaa selittää sen, miksi Dougin on äärimmäisen vaikeaa rauhoittua ja rentoutua - olla tekemättä mitään. Ehkä Doug haki huomiota hyppimällä ihmisten päälle jo aiemmin - ehkä ei. Veden- ja ruoanpuutteesta kärsineen koiran käytös on melko varmasti opittu shelterissä. Kaulapannasta irti venkoilu ja hihnan pureskelu - vaikea sanoa. Eroahdistus? Tässä tilanteessa se viimeistään on täysin odotettavaa. Ihmisten paimentaminen... ehkä rotuominaisuus, jota liikunnan ja järkevän tekemisen puute on pahentanut? 

"Mitä sinä teet? Voinko osallistua?"

Dougilla on tässä kohdassa jo paljon ongelmia, mutta lähtökohtaisesti se on kuitenkin hyväsydäminen koira. Se haluaa miellyttää. Se ei ole aggressiivinen eikä pelokas ja tulee toimeen ainakin isompien lasten kanssa. Ihmisiä kohtaan Doug on, tyttäreni osuvan kuvauksen mukaan aggressively affectionate. Kun näin koiran ensimmäistä kertaa, se kiipesi syliini ja nuoli naamaani. Toisia koiria kohtaan Doug on ystävällisen utelias, joskin jälleen aivan hyperyliaktiivisella tavalla. Kevin-kissaa Doug haukkuu, mutta ei yritä lähestyä. Doug on myös älykäs, utelias ja oppiva. Sinänsä siis kaikki elementit toimivaan perhekoiraan ovat olemassa - tai ainakin olivat olemassa ennen shelter-jaksoa.

Tällä hetkellä harjoittelemme perhekoirana olemista. Sitä, että pitkälti ollaan vain, köllötellään ja katsellaan. Nukutaan. Purraan luuta. Käydään ulkona pissalla. Saadaan säännöllisesti ruokaa ja vettä. Opetellaan käskyä "down" (eli älä hypi päälleni). Näissä sinänsä simppeleissä tavoitteissa riittää tekemistä niin paljon, että tuntuu kuin talossa olisi 22-kiloinen, vahva ja juokseva vauva. Joudumme puolison kanssa vuorottelemaan, jotta pääsemme suihkuun ja vessaan. Ei sillä, että tällä viikolla olisi kylmään suihkuun kauheasti muutenkaan ollut asiaa. 

Doug leikkii lumessa mielellään - mutta ei kovin kauan kerrallaan.
Tässä kaivetaan takapihalle kuoppaa.

Dougin pitää nyt seuraavaksi saada yksi rokote ja sen rokotteen buusteri. Sään vuoksi rokotusaikaa ei ole vielä järjestynyt. Näiden kahden pistoksen aikataulu määrittää aika paljon: ensimmäisen ja toisen piikin välillä on oltava kolme viikkoa, ja adoptoitavaksi koira voidaan ilmoittaa kaksi viikkoa toisen rokotteen jälkeen. Tuona aikana Doug käy myös steriloitavana.  Se on siis meillä vähintään viisi viikkoa ensimmäisen rokotteen jälkeen, jota ei ole vielä annettu. Rescue-järjestön mukaan useimmat koirat adoptoidaan 4-6 viikossa, joskin pit bullit muita hitaammin. Vaikkemme siis sortuisi itse koiraa adoptoimaan, Doug on näillä näkymin meillä ainakin 10 viikkoa, todennäköisesti pidempään. 

Tuona aikana koirasta pitäisi tulla taas sellainen, että joku uskaltaa viedä sen kotiinsa ja tahtoo pitää sen siellä. Jotta tähän päästään, istun tätäkin kirjoittaessani viltillä koiran vieressä ja opetan sille, kuinka ollaan tekemättä mitään. Kun liikahdan, oppitunti alkaa alusta. 

Kieli ja persoona - erottamattomat

Tässä opejutussa minua mietityttää eniten se, osaanko englantia riittävän hyvin - vaikka siis läpäisin kielitestit kirkkaasti ja työskentelen englanniksi jo nyt. Opettaja on kuitenkin puhetyöläinen ja lapset ovat lapsia. Koska olen jo ollut luokkahuoneessa vuosia Suomessa, pystyn hyvin kuvittelemaan tilanteita, joissa opettajan kyvyttömyys vastata näppärästi ja nopeasti tai ymmärtää välittömästi lasten puhekielisiä ilmauksia voisi toimia katalysaattorina levottomuuksille.

Niinpä ilmoitin omille lapsille yhtenä päivänä, että puhun nyt jonkin aikaa vain englantia, koska harjoittelen puhumaan sujuvasti. Meidän lapsethan kommunikoivat pääasiassa englanniksi, keskenään puhuvat aina englantia ja vastaavat aikuisille yleensä englanniksi, kun puhumme heille suomeksi. Kielen ymmärtäminen ei siis ollut juttu.

No sehän meni hienosti. Sain ensinnäkin paljon palautetta aksentista. Palaute on sinänsä hyödyllistä, paitsi että tässä vaiheessa aksentti aika pitkälti on mitä on. Ihmisen äänihuulet ja puhe-elimet muotoutuvat murrosiän loppuun mennessä. Jos jotain äänteitä ei siihen mennessä ole lainkaan harjoiteltu, niitä on vaikea sen jälkeen enää oppia täysin oikein, eikä mikään accent reduction -harjoittelu tuota taianomaisia tuloksia. Joidenkin afrikkalaisten heimokielten naksuttelevista kurkkuäänteistä, hollannin kielen pehmeästä g:stä tai englannin kielen hassujen välivokaalien täydellisestä hallinnasta on sen jälkeen vähän turha haaveilla. 

Minun on lähtöjäni suomenkielisenä vaikea edes kuulla kaikkia äänne-eroja, saati sitten tuottaa niitä. Englanninkielen s ja sh tuotetaan aivan eri kohdissa kitalakea kuin suomen s, joka lähtökohtaisesti on leveämpi ja lähempänä suhua kuin englannin ohut s, joten tässä tulee väistämättä virheitä. Ja sitten ne kaikenlaiset muut suhut, niin kuin esimerkiksi j, g, z ja ch. Minun korvissani esimerkiksi joke ja choke -sanojen alkuäänteet ovat jotakuinkin sama juttu. Meillä onkin perheessä sellainen sisäpiirivitsi, että kun joku ilmoittaa olevansa "just joking", häntä taputellaan selkään, jotta pala irtoaisi. 

Toisekseen lasten oli kokeilumme aikana vain todella vaikea sopeutua siihen, että äiti puhuu englantia. Vaikka he siis ymmärsivät kaiken täysin, ihan pelkästään se, että kieli oli tälle ihmiselle väärä ja odottamaton, oli lapsille vaikea pala. Kokeilu havainnollisti hienosti sitä, kuinka kieli on persoona ja persoona kieli, ja kuinka kieli on paitsi kommunikaatiota myös tunne ja koti. 

Havainnollistaakseen kuinka hankalalta tuntui, lapset päättivät päivällisaikaan pistää ranttaliksi. Vanhinta teiniä myöten he käyttäytyivät kuin lauma kurittomia sokerihumalaisia viisivuotiaita kyläkarnevaaleilla. Englanninkieliset ohjaukset eivät menneet perille, ja lopulta teini kävi jopa patiolla rauhoittumassa. Sen jälkeen käytiin käytöskeskustelu suomeksi, ja sehän rauhoitti tilanteen täysin. 

Lopulta koko kokeilu kesti meillä vain muutaman tunnin. Siihen mennessä, kun oli aika laittaa lapsia nukkumaan, he olivat valmiita ilmaisemaan äärimmäisen selkeästi, kuinka vieraaksi he kokivat äidin, joka puhui väärää kieltä. Pienin ilmoitti, etten ole äiti vaan Cindy - sehän on siis se nimi, jonka Starbucksissa nimeä kysyttäessä ilmoitan. "You are not my mom, you are Cindy!" lapsi huusi, eikä suostunut siihen, että moinen vieras emäntä häntä peittelisi. "I want my mom. CINDY SUCKS!"

Wow. Aika tiukkaa analyysiä. Selkeästi näen, että olet äitini, mutta tunnut vieraalta, kun puhut vierasta kieltä.

Muistan, kuinka suomi toisena kielenä -opena sain usein kuulla aikuisilta oppilailtani, että he kyllä yrittivät aina välillä puhua suomea kotona perheen ja puolison kanssa, mutta kuinka siitä ei pitkän päälle tullut mitään. Ei ensinnäkään siksi, että oppilaideni kommunikaatiotaidot eivät aina riittäneet ilmaisemaan sitä, mitä he halusivat sanoa ja keskustelemaan siitä, mistä he halusivat keskustella. Toisekseen kyse oli tottumuksesta. 

Tuolloin sanoin aina, että pidä tavoitteet pieninä. Älä ota tavoitteeksi, että kotona puhutaan aina suomea tai edes, että keskiviikkoisin ja perjantaisin puhutaan vain suomea. Sopiva tavoite on sen sijaan, että suomea puhutaan kuudesta seitsemään joka ilta tai aina päivällispöydässä. Jos jotain tärkeää jää tällä välin sanomatta, kaikki asianomaiset tietävät, että aiheen voi sitten käsitellä puolen tunnin päästä sillä toisella kielellä. 

Pitäisi vain noudattaa omia neuvojaan ja koettaa olla muuttumatta muuksi kuin on.