Kieli ja persoona - erottamattomat

Tässä opejutussa minua mietityttää eniten se, osaanko englantia riittävän hyvin - vaikka siis läpäisin kielitestit kirkkaasti ja työskentelen englanniksi jo nyt. Opettaja on kuitenkin puhetyöläinen ja lapset ovat lapsia. Koska olen jo ollut luokkahuoneessa vuosia Suomessa, pystyn hyvin kuvittelemaan tilanteita, joissa opettajan kyvyttömyys vastata näppärästi ja nopeasti tai ymmärtää välittömästi lasten puhekielisiä ilmauksia voisi toimia katalysaattorina levottomuuksille.

Niinpä ilmoitin omille lapsille yhtenä päivänä, että puhun nyt jonkin aikaa vain englantia, koska harjoittelen puhumaan sujuvasti. Meidän lapsethan kommunikoivat pääasiassa englanniksi, keskenään puhuvat aina englantia ja vastaavat aikuisille yleensä englanniksi, kun puhumme heille suomeksi. Kielen ymmärtäminen ei siis ollut juttu.

No sehän meni hienosti. Sain ensinnäkin paljon palautetta aksentista. Palaute on sinänsä hyödyllistä, paitsi että tässä vaiheessa aksentti aika pitkälti on mitä on. Ihmisen äänihuulet ja puhe-elimet muotoutuvat murrosiän loppuun mennessä. Jos jotain äänteitä ei siihen mennessä ole lainkaan harjoiteltu, niitä on vaikea sen jälkeen enää oppia täysin oikein, eikä mikään accent reduction -harjoittelu tuota taianomaisia tuloksia. Joidenkin afrikkalaisten heimokielten naksuttelevista kurkkuäänteistä, hollannin kielen pehmeästä g:stä tai englannin kielen hassujen välivokaalien täydellisestä hallinnasta on sen jälkeen vähän turha haaveilla. 

Minun on lähtöjäni suomenkielisenä vaikea edes kuulla kaikkia äänne-eroja, saati sitten tuottaa niitä. Englanninkielen s ja sh tuotetaan aivan eri kohdissa kitalakea kuin suomen s, joka lähtökohtaisesti on leveämpi ja lähempänä suhua kuin englannin ohut s, joten tässä tulee väistämättä virheitä. Ja sitten ne kaikenlaiset muut suhut, niin kuin esimerkiksi j, g, z ja ch. Minun korvissani esimerkiksi joke ja choke -sanojen alkuäänteet ovat jotakuinkin sama juttu. Meillä onkin perheessä sellainen sisäpiirivitsi, että kun joku ilmoittaa olevansa "just joking", häntä taputellaan selkään, jotta pala irtoaisi. 

Toisekseen lasten oli kokeilumme aikana vain todella vaikea sopeutua siihen, että äiti puhuu englantia. Vaikka he siis ymmärsivät kaiken täysin, ihan pelkästään se, että kieli oli tälle ihmiselle väärä ja odottamaton, oli lapsille vaikea pala. Kokeilu havainnollisti hienosti sitä, kuinka kieli on persoona ja persoona kieli, ja kuinka kieli on paitsi kommunikaatiota myös tunne ja koti. 

Havainnollistaakseen kuinka hankalalta tuntui, lapset päättivät päivällisaikaan pistää ranttaliksi. Vanhinta teiniä myöten he käyttäytyivät kuin lauma kurittomia sokerihumalaisia viisivuotiaita kyläkarnevaaleilla. Englanninkieliset ohjaukset eivät menneet perille, ja lopulta teini kävi jopa patiolla rauhoittumassa. Sen jälkeen käytiin käytöskeskustelu suomeksi, ja sehän rauhoitti tilanteen täysin. 

Lopulta koko kokeilu kesti meillä vain muutaman tunnin. Siihen mennessä, kun oli aika laittaa lapsia nukkumaan, he olivat valmiita ilmaisemaan äärimmäisen selkeästi, kuinka vieraaksi he kokivat äidin, joka puhui väärää kieltä. Pienin ilmoitti, etten ole äiti vaan Cindy - sehän on siis se nimi, jonka Starbucksissa nimeä kysyttäessä ilmoitan. "You are not my mom, you are Cindy!" lapsi huusi, eikä suostunut siihen, että moinen vieras emäntä häntä peittelisi. "I want my mom. CINDY SUCKS!"

Wow. Aika tiukkaa analyysiä. Selkeästi näen, että olet äitini, mutta tunnut vieraalta, kun puhut vierasta kieltä.

Muistan, kuinka suomi toisena kielenä -opena sain usein kuulla aikuisilta oppilailtani, että he kyllä yrittivät aina välillä puhua suomea kotona perheen ja puolison kanssa, mutta kuinka siitä ei pitkän päälle tullut mitään. Ei ensinnäkään siksi, että oppilaideni kommunikaatiotaidot eivät aina riittäneet ilmaisemaan sitä, mitä he halusivat sanoa ja keskustelemaan siitä, mistä he halusivat keskustella. Toisekseen kyse oli tottumuksesta. 

Tuolloin sanoin aina, että pidä tavoitteet pieninä. Älä ota tavoitteeksi, että kotona puhutaan aina suomea tai edes, että keskiviikkoisin ja perjantaisin puhutaan vain suomea. Sopiva tavoite on sen sijaan, että suomea puhutaan kuudesta seitsemään joka ilta tai aina päivällispöydässä. Jos jotain tärkeää jää tällä välin sanomatta, kaikki asianomaiset tietävät, että aiheen voi sitten käsitellä puolen tunnin päästä sillä toisella kielellä. 

Pitäisi vain noudattaa omia neuvojaan ja koettaa olla muuttumatta muuksi kuin on.