Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että hallelujah it does. Joissakin kouluissa ja useimmilla työpaikoilla vapaata pidetään nimittäin vain torstaina ja perjantaina. 

Opettajakunnan kesken laskimme koko viikon ajan päiviä ja tunteja hengähdystaukoon ja lounailla juttelimme lomasuunnitelmista. Muutama aikoi matkustaa kotiin lapsuudenperheen luokse, useampi meistä sanoi vain aikovansa nukkua ja levätä.

Olin jo Suomessa vähän sellainen, etten tykännyt käyttää lomaa edeltäviä koulupäiviä pelkkien elokuvien katseluun - ja nyt olen töissä koulussa, jossa kaikilla on sama ajatus. Eilen ennen syysloman alkua oppilaat tekivätkin luokassani ensin kokeen. Kun sitten siirryimme hauskaan kalkkuna-aktiviteettiin, siihenkin oli piilotettu kirjoitustehtävä. Kalkkunan höyheniin piti nimittäin kirjoittaa asioita, joista on kiitollinen. Jälkikäteen vielä harmittelin, etten hoksannut vaatia kokonaisia lauseita isoine alkukirjaimineen ja loppuvälimerkkeineen.

Pohdimme mahdollisia kiitollisuudenaiheita yhdessä ja muutaman ryhmän kanssa kirjasin sanoja avuksi taululle. Lapset yllättivät minut syvällisellä ja viisaalla ajattelullaan. Kaikki kertoivat toki olevansa kiitollisia perheistään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, lemmikeistään ja leluistaan. Mutta sitten jaettiin myös syvää arvostusta henkiviä tarinoita siitä, että perheellä on koti, lapsella oma sänky ja vanhemmalla töitä. Jokunen oli kiitollinen opettajistaan ja useampikin lapsi kertoi läheisestä, joka oli luvannut käyttää kaikki liikenevät varansa kiitospäivän aterian valmistamiseen.

Taululle yhdessä koottu sanastopankki.

Kun palaamme takaisin kouluun, syyslukukautta on jäljellä vain kolme viikkoa. Niiden kolmen viikon aikana tosin tehdään taas isoja testejä ja käsitellään emotionaalisesti sitä, että luokkatiimistä lähtee kaksi opettajaa vanhempainvapaalle. Amerikkalaisittain toinen on poissa vain kuukauden, toinen kolme. Lapset reagoivat aivan varmasti. 

Ylimääräisiä emotionaalisia heilautuksia ei kyllä tarvittaisi, sillä opettajien syvä väsymys kumpuaa tänä vuonna juuri siitä, kuinka äärimmäisen paljon lapset näinä aikoina tarvitsevat. Perheissä on taloudellista ja terveydellistä turvattomuutta sekä pandemian lieveilmiöinä kehkeytynyttä draamaa ja epävakautta. Aivan tavallisetkin lapset tarvitsevat tukea sosiaaliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin ikäisensä ennen, ja lisäksi kaikki ovat jäljessä akateemisissa taidoissaan. 

Kaikki tämä purkautuu koulutilanteissa mitä moninaisimmin tavoin. Kiusaaminen, häiriökäyttäytyminen, epäkunnioittava kielenkäyttö, sääntöjen rikkominen, kaveriongelmat, toisista kantelu, tavaroiden varastelu, lunttaaminen, tehtävien tekemättä jättäminen ja diagnosoimattomat oppimisvaikeudet ovat tietysti kaikille opettajille tuttua peruskauraa. Mutta nyt joka ryhmässä on lapsia, jotka ravaavat jatkuvasti kouluterveydenhoitajalla, nukkuvat kaikki oppitunnit, tulevat kouluun milloin sattuu ja heittelevät pöytiä. Eikä nyt siis puhuta teini-ikäisistä, vaan kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaista.

Ryhmissäni on muutamia oppilaita, jotka harva se päivä roikkuvat itkien kiinni opettajissaan estäen näitä liikkumasta ja muutama, joka kesken oppitunnin yllättäen löytyy pöytien välistä lattialta itkemästä. Vaikeimpina koen ne tilanteet, joissa oppilaat vastoinkäymisen kohdattuaan satuttavat itseään tai hokevat ääneen haluavansa kuolla - vaikkeivät ilmeisesti edes aivan ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Myös yhteiskunnan kuohunta tunkee luokkiin, ja onpa meillä jo joku erotettu tilapäisesti koulusta hätkähdyttävän rasistisen käytöksen seurauksena. Ja jostain syystä, kun tämä vuosi etenee, kaikkea tätä on jatkuvasti vain enemmän.

Eräänä päivänä opettajan pöydälle oli lounastaukoni aikana ilmestynyt omena.

Kaiken keskellä opetan vaativaa esseekirjoitusta, omaa osaamattomuuttani tuskaillen. Esimies havainnoi erästä oppituntiani tarkkailtuaan, että yritän opettaa lapsia ajattelemaan sen sijaan, että koettaisin takoa pieniin päihin selvät askelmerkit, joita mekaanisesti seurata. Se on varmasti suomalaisen koulutukseni ansiota - tai vika, sillä täällä niin ei ole tapana toimia. Luulin jo pilkkoneeni kaiken pieniin hyvin strukturoituihin osasiin, mutta nyt opettelen tekemään osista vielä pienempiä ja entistäkin selkeämpiä. 

Viimeisen ryhmän kanssa tiimi ja esimies ovat edelleen tukeneet aina kun ovat voineet, mutta useamman kerran olen oppitunnin jälkeen taas itkenyt luokassa ja autossa. Sanoin jo senkin ääneen, että nämä lapset saavat minut ajattelemaan, että en koskaan mikään kovin hyvä opettaja ollutkaan, ja että ehkä minun ei pitäisi opettaja olla ollenkaan. Asiaa ei auttanut koko koulun yhteinen oppimistulosten esittelytilaisuus, jossa ihan mustaa valkoisella näin, että oppilaiden tulokset ovat minun luokassani tällä hetkellä koko koulun heikoimpia. 

Tulokset eivät toki ota huomioon lähtötasoa, vaan ainoastaan sen, missä meidän pitäisi olla. Kaikki kyllä ymmärtävät, että jos lapsi elokuussa oli luku- ja kirjoitustaidoton, hän ei marraskuussa vielä kirjoita neljän kappaleen esseetä - mutta kylmiksi prosenteiksi ja luvuiksi muutettuna tämä todellisuus näyttää vain epäonnistumiselta.

Esimies, joka itsekin mainitsi jo olevansa stressistä sekaisin, on silti sitkeästi jaksanut kuunnella ja rohkaista. Kun lähdimme syyslomalle, hän antoi minulle pienen lahjakortin, johon oli kirjoittanut olevansa kiitollinen sitä, että tekee töitä kanssani. Varauksetta palautin kauniit sanat - ilman häntä, en tiedä. Välillä tuntuu, että tämä vuosi on ylämäkeä joka suuntaan.