Opettajain koulutuspäivä

Texasissa sertifioidun opettajan täytyy opetuslupansa pitääkseen suorittaa kunkin viisivuotisjakson aikana 150 tuntia lisäkoulutusta. Käytännössä monet koulut rakentavat koulutustunteja vuosisuunnitelmiinsa ja kesäisin tehdään loput. Niinpä meilläkin oli perjantaina opettajain koulutuspäivä - oppilaille se tarkoitti vapaapäivää.

Koululle kokoonnuttiin vasta kahdeksaksi ja riemuitsin myöhäisestä lähdöstä: ehdin syödä aamupalan ja nähdä jopa vilauksen omista lapsista ennen töihin lähtöä. Tuntui tosi hassulta ajella koululle valoisalla, sillä en edes tunnista rakennuksia, joiden ohi ajan joka aamu. Liikennekin toimi tietysti eri tavalla kuin tuntia aiemmin. 

Työmatkan taittaminen auringon jo noustessa tuntui aivan hassulta. Liikennekin kulki aivan eri lailla kuin yleensä. 

Koululla kaikille tarjoiltiin aamiaistacoja. En ole varma, oliko kahvia ollenkaan - olen jo oppinut siihen, että oma termari on parasta kuljettaa mukana. Koulusihteeri on kuitenkin ottanut kunnia-asiakseen huolehtia siitä, että aina kun koululla tarjoillaan jotakin, hän muistaa myös meidät, joilla on hankalia erityisruokavalioita. En mennyt ruuhkassa hakemaan omiani, mutta myöhemmin kopioita ottaessani löysin jäljelle jääneitä gluteenittomia vegaanitacoja. Ne toimivat hyvin lounaan korvikkeena. 

Aamupalaverissa puhuttiin päivän suunnitelmista ja palkittiin opettajakunnan keskuudestaan valitsemat vuoden opettajat. Rehtori oli salaa kutsunut opettajien puolisot paikalle kukkia ojentamaan ja kuvia ottamaan. Ennen koulutuksen ja kokouksien alkua kuulutettiin vielä, että kaikkien autot piti käydä siirtämässä, sillä koulubussien kuljettajilla oli oma koulutuspäivänsä parkkipaikalla. Hetken aikaa koko opettajakunta sompaili miniruuhkassa parkkiksella.

Koulutuksessa puhuttiin siitä, kuinka oppitunnin aikana tulee kerätä yksilöllistä oppimisdataa. Tästä saadaan tietoa, jonka perusteella sitten päätellään, onko asia tarpeen opettaa kokonaan tai osittain uudestaan, ja pitääkö haastavuutta hilata ylös tai alas. Meidät pistettiin puhumaan ja pohtimaan ja työskentelemään, mikä tuntui tosi virkistävältä. Olin etukäteen vähän pelännyt, että pitäisi kolme tuntia istua kuuntelemassa luentoa. Pystyn sen verran hyvin samaistumaan levottomiin oppilaisiin, että ajatuskin oli tuntunut kauhistuttavalta. Koulutuspäivän anti olikin siis ilahduttavan hyödyllistä ja mielenkiintoista. Toisaalta, kuten yksi kollega rohkeasti ilmaisikin, tämä tämmöinen datan pyörittely on aikaa vievää puuhaa. Ja sitä aikaa kun ei oikein tahdo olla.

Esimerkiksi torstaina olin törmännyt juuri tähän ajan mahdottomaan olemukseen. Yksi oppilas ilmaisi kesken oppitunnin kovaan ääneen erittäin voimakkaita ja hyvin sopimattomia mielipiteitä eräästä erityisoppilaasta. Tiesin heti, että tämä pitää selvittää perinjuurin, mutta pystyin keskustelemaan oppilaan kanssa noin kaksikymmentä sekuntia. Siinä ajassa kävi selväksi, ettei hän ymmärtänyt sanoneensa mitään väärää. Kun luokassa samaan aikaan oli kolme muutakin kuvaannollista tulipaloa, oli pakko kutsua apujoukkoja. ”Ihan oikein hoidettu”, sanoi apulaisrehtori, kun purin tilannetta hänelle myöhemmin käytävällä. Itselle oli jäänyt sellainen olo, että siitä olisi pitänyt selvitä omin avuin - en tosin tiedä, miten.

Kinesteettisenä tyyppinä tykkään suunnitella paperilla ennemmin kuin koneella. Printtailin tällaisia kalenterilakanoita, jotta pystyin hahmottamaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Oppimistyyliteoriaa kai enenevässä määrin pidetään nykyään humpuukina, mutta jonkinlainen vahva mieltymys tämä silti itselleni on.

Iltapäivä oli pyhitetty opettajien omaksi suunnittelu- ja valmisteluajaksi. Kävimme myös luokkatiimin kanssa palaverin, jossa sovittiin ensi viikolla tehtävien standardoitujen testien järjestelyistä ja soitettiin yhdelle vanhemmalle. Kyseisen vanhemman lapsi on ollut poissa noin kolmasosan tämän vuoden koulupäivistä, eikä siten välttämättä voi jatkaa seuraavalle vuosiluokalle. Vanhemmalla oli voimakkaita näkemyksiä siitä, kuinka tilanne on koulun ja erityisesti meidän rehtorin syytä.

Olin jonkin aikaa ihan innoissani ja tohkeissani, kun sitten pääsin oikein kunnolla suunnittelemaan ja pohtimaan. Kerrankin oli aikaa miettiä, mitä teen jopa seuraavan parin viikon aikana, mikä on kunkin tunnin fokus ja tavoite, miten ne yhdistyvät paikalliseen OPSiin (TEKS), millä keinoin tavoitteisiin päästään ja miten tuloksia mitataan. Tai siis vähän aikaa luulin, että on aikaa. 

Kun kello kolmen aikaan monet työkaverit alkoivat hälistä käytävällä lähtöpuuhissa, päätin lähteä kotiin jatkamaan. Flow-tilassa sitten pistelin menemään. Yksi päivän koulutuksen anneista oli ollut se, että clipboard trackerin pitäisi olla värikoodattu, jotta oppilaan yksilöllinen tavoitetaso muistuisi mieleen yhdellä vilkaisulla. (Tähän tarvitaan nyt väliselitys: meidän koulussa opettajan kuuluu jatkuvasti kulkea luokassa sellaisen kirjoituslevyn kanssa, johon nipsaistu kiinni ryhmän nimilista. Siihen listaan sitten vedellään viivoja ja rasteja dataa kerätessä. En ollenkaan hallitse tätä vielä ja koko kirjoituslevykin tuntuu vähän kummalliselta.) Esimies voi printata väritulosteita, minä en. Kun kello kuuden jälkeen sitten lähetin esimiehelle värikoodatun listan, hän vastasi, että kiitos, mutta nyt on kyllä aika laittaa se työkone kiinni!

Puoliso alkoi valmistella päivällistä. Minä olin kerrankin avuksi, siivoilin keittiötä ja pesin pyykkiä. Naureskelin, että kummasti sitä onkin virtaa, kun päivää ei ole tullut vietettyä yli sadankahdenkymmenen lapsen kanssa!