Kouluvanhempia

Uuteen kouluuni on vuosien mittainen jono. En tiedä tarkkaa numeroa, mutta olen kuullut puhuttavan yli tuhannesta lapsesta, jotka odottavat kouluun paikkaa. Jonotus johtuu siitä, että koululla on korkea sijoitus sillä listalla, joka mittaa oppimistuloksia (standardoitujen testien tulosten perusteella). Monet vanhemmat siis ajattelevat näin: tämä on parempi koulu kuin julkinen lähikoulu, mutta ilmainen (ainakin teoriassa), toisin kuin yksityiskoulut.

Teoriassa siksi, että koulu kyllä pyytää vanhemmilta aikaa, avustuksia, tukea ja lahjoituksia - samoinhan toki tekevät monet julkiset koulutkin. Voihan niistä pyynnöistä kieltäytyä, jos pokkaa riittää.

Jotkut vanhemmat kuvailevat jonotuslistaa epätoivoiseksi. Sillä ollaan vuosia, eikä mikään takaa, että kouluun silti lopulta pääsee. Viime viikkoina olen oppinut, että monet ovat hoksanneet porsaanreiän: kouluvanhemmat. Jos vanhempi on töissä koulussa, hänen lapsensa menee jonon ohi.

Kuvituskuva. :D Lapsi lainasi vesipulloani ja kun se tuli takaisin hänen koulustaan, vesipullo oli kasvattanut silmän. 

Ohituskaista näyttää leveämmältä, kun muistetaan, ettei charter-koulujen Texasin lain mukaan tarvitse vaatia opettajiltaan opettajan pätevyyttä. Meidän koulussa opettajat ovat kansainvälistä porukkaa. Jotkut meistä ovat päteviä Texasin säädösten mukaan, toiset ovat hankkineet pätevyytensä ja kannuksensa jossakin toisessa osavaltiossa tai maassa. Joukossa on huikean hyvin koulutettuja, kokeneita ihmisiä - jopa tohtoreita ja yliopisto-opettajia. 

Jonon ohitus koskee tietysti myös muun kuin opettavan henkilökunnan lapsia. Myös huoltohenkilökunnalla, avustajilla ja toimiston väellä on sama etu. 

Jotkut näistä kouluvanhemmista sanovat suoraan, että jättivät joko mukavat kotiäidin velvollisuudet tai mieluisan ja hyvin palkatun tehtävän jossakin muualla ainoastaan siksi, että saisivat lapsensa jonon ohi juuri tähän kouluun. Jotkut heistä ovat valintaansa tyytyväisiä, toiset eivät.

Olen pikkuhiljaa oppinut, että luokissani on näin ollen monen monta kollegan lasta. Eikä siinä mitään, kohtelen kaikkia oppilaita samoin siitä riippumatta, missä äiti tai isä on töissä. Näin on linjannut myös koulun johto: opettajat ovat töissä opettajina ja henkilökunta henkilökuntana. Vanhempina heidän tulee toimia kuten niidenkin, joiden työpaikka on jossakin muualla.

En tiedä, yrittikö kollega viime viikolla noudattaa tätä ohjetta pilkulleen vai oliko hänen tavoitteensa jokin muu. Lopputuloksena kehkeytyi kummallinen tilanne.

Pidin luokassa pikaisen pienen testin. Annoin ensin ohjeet, mallinsin, harjoittelimme ja sitten oli oppilaiden itsenäisen työn vuoro. Sillä välin minä tarkistin kotitehtäviä vihkoista, siis kiersin ympäri luokkaa. Myöhemmin sain vanhemmalta vihaisen ja alentuvan sähköpostin. ”Lapseni yritti viitata ja pyytää sinulta apua ja ohjeita kokeen aikana, koska et ollut kertonut mitä pitää tehdä. Mutta sinä vain teit jotakin muuta, etkä huomioinut häntä. Tämän takia hän nyt sai huonon arvosanan. Haluan, että varaamme henkilökohtaisen tapaamisen, jotta voimme keskustella siitä, miten varmistetaan, ettei tämä tällainen enää koskaan toistu.”

Pyörittelin silmiäni ja vastasin, että ensinnäkin oppilas voi tulla vastaanottotunnilleni tekemään testin uudestaan ja toisekseen vanhempi voi varata virtuaalisen tapaamisen kalenteristani. Vastaus tuli välittömästi: ”Ei kun kyllä tämän pitää olla kasvokkainen keskustelu.” Pyysin ohjeita esimieheltä, joka tuki näkemystäni. Ellei mitään erityistä oppilaaseen liittyvää huolta ollut, vaan vanhempi vain kiukutteli, tapaaminen voisi mainiosti olla koulun ohjeistuksen mukainen, eli virtuaalinen vartin tapaaminen kalenterissani olevana vapaana aikana.

Meidän koulu on aika suuri. Opettelen edelleen yli kahdensadan oppilaani nimiä ja olen melko huolettomasti luottanut siihen, että hiljalleen ja tarpeen mukaan opin myös noin sadan kollegan nimet. Mikään kello ei siis päässäni hälyttänyt, että jotainkirjaimianimestä at hotmail piste com -tyyppinen sähköpostiosoite kuuluisi kenellekään tutulle ihmiselle. Sitten yhtäkkiä kollega, jonka kanssa olen usein rupatellut, seisoi edessäni opettajien työtilassa ja ilmoitti painokkaasti olevansa senjasen äiti.

Just.

Kuvituskuvana perhosia puussa. 

Kävimme ihan hyvässä hengessä lyhyen keskustelun, jossa jotakuinkin todettiin, että 34 oppilaan luokassa yksilöllisen huomion saaminen on joskus vaikeaa ja että lapsi voi tulla vastaanottotunnilleni tekemään testin uudelleen - duh. 

Mutta koko vuorovaikutuksesta jäi kummallinen tunne. Eikö olisi ihmeellisen sähköpostin sijaan voinut vain tulla juttelemaan? Tai eikö olisi voinut sähköpostissaan muistuttaa, että hei olen xx opettaja ja myös senjasen äiti? Kollega tuntui naamiotempullaan pyrkivän ”uuden opettajan” niskan päälle - ja minä puolestani menetin kaiken kollegiaalisen luottamuksen häntä kohtaan. Opin vain, että tätä ihmistä täytyy varoa.

Olen mennyt tähän uuteen työpaikkaan tarkoituksellisesti sellaisella ajatuksella, että olen kaikille ystävällinen, mutten kenenkään ystävä. En kaveeraa kollegojen kanssa vapaa-ajalla enkä puhu henkilökohtaisista asioistani sen enempää kuin on tarpeen. Tämän välikohtauksen jälkeen olen enemmän kuin vakuuttunut siitä, että tämä linja on oikea. Ei ole mitään syytä antaa ihmisille sen enempää ammuksia. Oppilaiden kunnianhimoiset vanhemmat ovat jo sinällään haaste - jos he ovat myös kollegoja, kaikenlainen draama ja selkkaukset ovat lähestulkoon väistämättömiä.