lauantai 28. marraskuuta 2020

Lemmikkiluukku

Oikeastihan meidän takaovi pitää jossain vaiheessa vaihtaa kokonaan. Se mainittiin myös kuntotarkastusraportissa. Kuntotarkastajan ongelma oven kanssa oli se, että ovi on väärinpäin: se aukeaa ulospäin ja saranat ovat näin ollen ulkopuolella. Kiinteistövälittäjä selitti, että joku ahkera voi nostella oven paikoiltaan. Toisaalta kumpikaan ei kommentoinut sitä, että ovi ei varsinaisesti mahdu avautumaan keittiöön.

Minun suurin ongelmani oven suhteen on se, että edellisen omistajan koira on pistänyt sen(kin) päreiksi. Ikkunaan on raavittu jälkiä. Pitkään katselin "hämähäkinseittejä", ennen kuin yritin vihdoin niitä siivota ja ymmärsin, että jäljet ovatkin lasissa. Oveen on myös hangattu samaa värivirhettä, jota olen talosta sisältäkin pessyt seinistä ja ovista. Siis ilmeisesti pesemätön koira on hangannut siihen turkkiaan. Sisäpuolelta oveen on sudittu maalia sinne tänne, ehkä tätä värivirhettä korjaamaan, mutta ulkopuolelta ovi on reippaan laikukas.

Hyvän oven hankintaa odotellessamme korjasimme nyt tähän hätään vain lemmikkiluukun, joka sekin repsotti ovessa puoliksi irtonaisena. Syyskelien tultua tuuli alkoi puhaltaa luukusta vähän turhan rapsakasti keittiössä istuvien jalkoihin.

Uusi lemmikkiluukku ja sen edessä koiran luu. Pötkyläkissat ovat "draft stoppers", eli  painavia, ehkä hiekalla täytettyjä pötköjä, joiden on tarkoitus torjua huonosti asennetun tai ehkä alun alkujaankin vääränkokoisen oven raoista puhaltavaa tuulta.

Luukun vaihtamisen piti tietysti olla pieni homma. Sitten selvisi, että ovessa valmiiksi ollut aukko oli uudelle luukulle hiukan liian pieni, eikä työkalupakista löytynyt metallioven leikkaamiseen tarkoitettuja työkaluja. Puoliso ryhtyi luovaksi, kun kerran tiedossa oli, että ovi menee seuraavaksi kaatopaikalle. Niinpä aukko vähän niin kuin kuorittiin auki ja kuorintajäljet ovat nyt siististi luukun reunojen alla piilossa.

Kevin-kissa oppi käyttämään uutta luukkua noin kymmenessä sekunnissa, vaikka uudesta läpästä ei päivä paistakaan läpi kuten edellisestä. Kevinistähän tuli uuteen kotiin muutettuamme sisä-ulkokissa, mikä paransi sen elämän- ja mielenlaatua kummasti. Jälkeenpäin ajatellen Kevin oli pienessä kerrostaloasunnossamme ahdistunut. Nykyisin Keviniä ahdistaa enää se, että lemmikkiluukku laitetaan iltaisin pimeän tultua kiinni ja se avataan vasta aamun valjettua (kojoottien pelossa, eikä tumma kissa autonkaan edessä helposti näkyisi). 

Asiallisilla työkaluilla metallipurkki aukee, eikun...

Uusi luukku korjasi näppärästi tämänkin ongelman, sillä seuraavaan aamuun mennessä Kevin oli oppinut avaamaan kannen itse. Aamupalalla olleet lapset kuvailivat, että kissa suunnilleen hyppi luukun päällä, kunnes sai sen rämähtämään paikoiltaan. Ryhdyimme siis junttaamaan luukun eteen myös tuolin esteeksi. Kaikkina iltoina tuoli ei ole ollut aivan riittävän tukevasti luukun edessä, joten viimeiseksi lisäsin soppaan jeesusteippiä. Jospa nyt ei kovin monena iltana tarvitsisi enää juosta pimeällä kadulla huhuilemassa Keviniä, naapureiden riemuksi.

Uusi lemmikkiluukku on ollut nyt paikoillaan viikon. Vanha koiramme ei ole ihan vielä hoksannut, kuinka se toimii. Edellinen luukku oli helppo, kun hän siis näki, että siellä se ulkoilma on. Nyt pitäisi tehdä varsinainen uskonloikka kohti muoviläppää ja lujasti toivoa, että seinältä näyttävä este väistää. Työnnämme, rohkaisemme, maanittelemme ja lahjomme koiraa koko perhe - kissaa myöten. Silti se jää ovelle surkeasti vikisemään. 

Sillä aikaa Kevin painelee onnellisena pihalla, komentaa oravaa ja pyydystää liskoja. Kiitos lemmikkiluukun, Kevin saa kannettua saaliinsa näppärästi aina olohuoneeseen saakka, ennen kuin perhe havahtuu - ja kiljuu (epäilemättä ihastuksesta).


Yritin houkutella Kevinin mukaan kuvaan, mutta häntä kiinnosti enemmän se, miksi ihmisressu käyttää kahta kättään johonkin muuhun kuin kissan silittämiseen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti