lauantai 16. lokakuuta 2021

Viikko täynnä tunteiden vuoristorataa

Joka päivä on kuitenkin ilon hetkiä. Perjantaisin on juhlavälitunti ja silloin leikimme yhdessä oppilaiden kanssa. Kaikkina päivinä lapset tulevat halaamaan ja kertoilevat asioistaan, iloista ja suruista. Tuntuu tärkeältä olla heidän elämässään yksi sellainen aikuinen, jolle voi jutella - vaikka sitten vain nopeasti välitunnilla. Halusin, että työlläni olisi ihan joka päivä Merkitys, ja sen kyllä sain.

Toisinaan ilon pilkahdukset ovat akateemisia. Toissapäivänä heitimme yläfemmoja koulun käytävällä muutaman lapsen kanssa, kun he olivat saavuttaneet lukutavoitteessa tärkeän virstanpylvään. Eilen riemuitsin, kun oppilaat kirjoittivat luokassa lauseita ja kyselivät oikeinkirjoitusohjeita. Meilläpä on sellainen koulu, että kolmasluokkalaiset tiedustelevat, kuinka kirjoitetaan "academic excellence"! 

Lapset eivät välttämättä edes oivalla, kuinka paljon ja kuinka tarkoituksellisesti me opetamme heille näitä suuria sanoja. Asioille ei keksitä "lapsille sopivia" helppoja nimiä, vaan esimerkiksi kielioppia opettaessani olen tällä viikolla käyttänyt termejä verb tense, contraction ja homophone. Osa oppilaistani osaisi selittää, mitä ne tarkoittavat. He ehkä käyttäisivät apunaan opettamiani viittomia ja hokemia.

Malleja taululla.

Toisin kuin oletin, torstai-iltainen vanhempainilta ei ollut tämän viikon iso juttu. Se meni siinä sivussa. Vähän vain hymyilytti, kun luokkatiimin johtava opettaja sanoi, että vanhempainiltaan käytetyt tunnit voi lisätä työajan kirjausjärjestelmään. Joka tapauksessa olisin tehnyt töitä, mutta näköjään jos vanhemmat ovat paikalla, siitä maksetaan!

Karoliina kyseli toissa postauksen kommenteissa, tekevätkö kaikki opettajat USAssa ilmaista työtä mukisematta. Vaikea sanoa, tämä on iso maa. Kaiken, mitä omista kokemuksistani kerron, voi oikeasti yleistää vain minun kokemuksiini ja ehkä meidän kouluun. Olisihan mahdotonta yleispätevästi tiivistää millaista on olla opettaja kaikissa Euroopan maissa: Romania on varmaan toinen todellisuus kuin Suomi. Samoin on mahdotonta yleispätevästi kuvata, millaista on olla opettaja Yhdysvalloissa. 

Julkisen keskustelun, paikallisten opettajatovereiden ja omien kokemusteni perusteella minä ajattelen, että täällä voi olla opettaja kahdella tapaa. Joko tekee melkein kaiken mitä pitää tehdä ja siihen ei mikään työaika riitä, sillä opettajilta ja kouluilta vaaditaan tässä maassa aivan valtavasti. Ehkä on olemassa superihmisiä, jotka todella saavat kaiken tehtyä työajan puitteissa, mutta ainakaan minä en moista ihmeolentoa ole vielä kohdannut. 

Toinen vaihtoehto on tiputtaa hanskat, kun kello soi. Silloin ei saa kaikkea hoidettua, mutta hyvin ymmärrän, että monet väsyvät ja toiset kyynistyvät. Pitää myös muistaa, että jotkut opettajat tekevät tässä maassa kahta tai kolmea työtä ihan vain selvitäkseen taloudellisesti, ja silloin ei tietenkään ole aikaa korjailla kokeita iltaisin. 

Viime aikoina olen usein miettinyt kahta asiaa, jotka Suomessa tekivät opettamisesta kevyempää: välitunnit ja oppikirjat. Täällähän välitunteja on tyypillisesti vain yksi tai kaksi. Oppituntien välillä voi olla lyhyt siirtymäaika, meidän koulussa ei ole. Opettaja ei päivän aikana pääse kopioimaan tai edes vessaan, ellei luokkaan tule joku toinen aikuinen paikalle. Lapset eivät saa hetkenkään lepoa ennen kuin iltapäivällä. 

Oppikirjojen puuttuminen puolestaan aiheuttaa jatkuvan monistehässäkän, ja monistehässäkkään tottuneet lapset eivät edes osaa käyttää kirjoja tai tuoda mitään kotiin karanneita materiaaleja mukanaan seuraavana päivänä. Jo pelkästään nämä kaksi asiaa yhdessä tarkoittavat, että opettajan on käytännössä pakko suunnitella, laatia ja monistaa oppimateriaaleja virallisen työaikansa ulkopuolella.

Oppilaalta takavarikoitu tuikitärkeä lappunen. Näitä edelleen lähetellään tuntien aikana. :)

Tiistaina oltiin jo virallisen työajan rajoilla, kun yksi apulaisrehtoreista löysi minut luokastani itkemästä. Puhuin tilanteesta seuraavana päivänä varsin avoimesti esimiehen ja tiimin kanssa. Opin, että muutkin itkevät ja että se on jokseenkin normaalia. Opettajatoveri myös tarjoutui avuksi ja yhdessä sekä ideoimme että kokeilimme uutta opetusmallia, jonka avulla viimeisen periodin ryhmä saadaan jaettua kahtia jakamatta sitä kahtia. Tämä kollega sitten hyvää hyvyyttään (tai mahdollisesti esimiehen kehotuksesta) vietti kahtena iltapäivänä aikaa minun luokassani, jotta uusi systeemi saatiin käyntiin.

Tasapainoa päiviin tuo se, että kolmen muun ryhmän kanssa menee nyt paremmin kuin ikinä. Kaikki kikkakakkoset, joita esimies ehdottaa, toimivat niiden kanssa kuin unelma. Meillä on ollut paljon hiljaista, keskittynyttä työtä ja toisaalta myös iloa pulppuavia jutteluhetkiä. Mutta samat keinot - tai mitkään tällä hetkellä osaamani keinot - eivät vain tepsi päivän viimeiseen porukkaan. "It's not you", lohdutti apulaisrehtori, ja sai minut itkemään kahta kauheammin. Kyllähän se olen minä, kun samat ipanat muiden kanssa käyttäytyvät.

Viikon mittaan kahdenkin apulaisrehtorin kanssa juteltiin kuitenkin siitä, kuinka juuri nyt, keskellä pandemiaa kaikki opettamamme lapset ovat kokeneet trauman. Kaikkien sosiaalisissa taidoissa on puutteita, melkein kaikkien oppimistaidoissa on puutteita, monet ovat vuoden tai kaksi jäljessä akateemisissa taidoissaan. Lapset tarvitsevat nähdyksi tulemista ja huomiota kipeämmin kuin ikinä, ja samaan aikaan monet vanhemmat ovat tiukemmilla kuin koskaan. "Tämä on tällä hetkellä maailman vaikein ammatti", minulle muistutettiin. 

Ensi viikolla maailman vaikeimmassa ammatissa kirjoitutetaan sitten taas kokonaisia tekstejä districtin koetehtävänä - myös niiden lasten kanssa, jotka eivät vielä oikeastaan lue tai kirjoita.


2 kommenttia:

  1. Todella kiinnostavaa lukea sun elämästä opettajana. On se kyllä yhdenlainen sankariammatti etenkin siellä näemmä. Ihanan kuuloinen esimies ja opettajakunta sulla on tukena.
    Mä olen todella järkyttynyt siitä, että opettajat tekevät montaa työtä pärjätäkseen. Onko koskaan ikävä Suomeen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettajuuden puolesta on kyllä tänä syksynä monta kertaa tullut kaiho Suomeen. Sikäli kuin muistan, monet asiat olivat siellä systeemisesti järkevämmin suunniteltuja - mutta toki ajat ja asiat ovat sen jälkeen muuttuneet Suomessakin. Ja henkilökohtaisella puolella on muistettava, että muutto minne tahansa olisi shokin ja sopeutumisen paikka, kun tällä puolella lätäkköä on jo vierähtänyt useampi vuosi.

      Poista