Passit tulla tupsahtivat postilaatikkoon jotakuinkin neljässä viikossa, ja sitten alkoi vimmattu lentojen etsiminen. Kohtuuhintaisia lentoja järkevillä vaihdoilla kahden viikon päähän viidelle hengelle oli Herran vuonna 2022 ymmärrettävästi aika nirkosesti tarjolla. Siksipä itse matkanteostakin tuli vähän jännää. Skippasimme kuitenkin sen vaihtoehdon, jossa olisi ollut neljä vaihtoa ja senkin, jossa ensin olisi lennetty Los Angelesiin. Oletimme lopulta löytäneemme ihan kohtuulliset vaihtoehdot, mutta aika seikkailuhan siitä tuli.
Menomatka sujui sinänsä suuremmitta ongelmitta. Olimme etsineet lentoja laajalla skaalalla Austinista, San Antoniosta ja Dallasista ja tulleet siihen tulokseen, että järkevimmät lennot lähtivät Dallasista. Suoraa Dallas - Helsinki -lentoa emme kuitenkaan voineet valita, sillä siinä tuo kohtuuhintaisuus viidelle hengelle ei mielestämme oikein täyttynyt.
Matkan ensimmäiseksi etapiksi määräytyi siis kolmen tunnin ajomatka Austinista Dallasiin. Dallasissa olimme varanneet autolle pitkäaikaisparkin hotellilta, joka tarjosi ilmaisen shuttle-palvelun lentokentälle. Mutta mille? Kas kun se oli jäänyt hotellin virkailijalta mainitsematta varausta tehtäessä, vaikka hänelle siis selvästi puhuttiin Eurooppaan suuntautuvasta lennosta. Kun shuttlen ovet avautuivat, löysimme itsemme pieneltä Dallas Love Field -lentokentältä, josta ei siis lähde kansainvälisiä lentoja. Kiivaahkon keskustelun jälkeen oli selvää, ettei shuttle voinut kuljettaa meitä oikeaan paikkaan, joten hyppäsimme taksiin. Onneksi aikaa siirtymään oli varattu runsaasti.
Olimme lukeneet ja kuulleet paljon Heathrow’ssa vallitsevasta laukkukaaoksesta. Koska menomatkalla vaihto oli siellä, olimme mielestämme kaukaa viisaina päättäneet lähteä matkaan pelkillä käsimatkatavaroilla. Tiesimme, ettemme haluaisi käyttää kallisarvoisesta lomasta päivääkään kadonneiden matkalaukkujen metsästämiseen.
Päätös teki matkustamisesta sujuvaa, mitä nyt tuliaisia vähän tutkailtiin turvatarkastuksissa. Erityisen kiinnostuneita oltiin ensinnäkin mausteöljypullosta, joka kuitenkin toistuvasti todettiin täsmälleen sallitun kokoiseksi. Toisekseen tuliset texasilaiset maustesekoitukset hinkattiin moneen kertaan sen varmistamiseksi, etteivät ne olleet räjähteitä. Kuulemma tulokset olivat vähän epäselviä. Mausteiden saajia ohjeistimmekin sittemmin, että niitä tulee käyttää ruoissa varoen.
Ainoa varsinainen hankaluus Heathrow’ssa oli se, että terminaali ja portti ilmoitettiin vasta tuntia ennen lähtöä. Odottelimme siis jossakin keskusalueella siihen saakka. Teinit nukahtelivat istualleen. Kun terminaali ja portti lopulta ilmestyivät taululle, heidänkin oli singahdettava liikkeelle ja kipitettävä kiireesti.
Kolmisen tuntia Lontoosta Helsinkiin tuntui enää pikkupyrähdykseltä. Helsingin päässä uudet elektroniset passintarkistuslaitteet olivat hiukan hitaita ja pitkän matkan aikana jotakuinkin zombeiksi muuttuneille hankalia käyttää, mutta kun kaikki lopulta olimme niistä selvinneet, meitä odotteli jo kentälle valmiiksi tilattu taksinkuljettaja - ja ystävän luona valmiiksi täytetty jääkaappi. Aikaerosta sekaisin napsimme silmät liikutuksen kyynelissä heti yöpalaksi suomalaista leipää ja mustikkakeittoa, ennen kuin maltoimme käydä nukkumaan.
Paluumatka oli astetta jännittävämpi. Ensinnäkin puoliso oli lähtenyt matkaan jo päivää aikaisemmin, joten minä lensin nyt yksin teinien kanssa. He tosin osoittivat matkan aikana erityistä reippautta ja sitkeyttä, ja heidän kanssaan oli ilo matkustaa. Puolison kanssa oli sovittu, että tapaisimme Dallasissa, josta ajaisimme yhdessä kotiin. Arvelimme, että saattaisimme ensin nukkua Dallasissa muutaman tunnin siinä hotellissa, jonka pihalla auto seisoi.
Olimme ostaneet Suomesta kaksi isoa matkalaukkua, jotka alunperin oli tarkoitus täyttää mm. ruisleivällä ja karkilla. Kun sitten loman aikana kuitenkin tyhjensimme varaston, jossa yhä oli tavaroita muuttoa edeltäneeltä ajalta, matkalaukut täyttyivät lopulta mm. tärkeillä papereilla sekä valokuvilla. Ihan "vähän jotain" oli toki pakko kuitenkin ostaakin, joten lopulta painorajat olivat kaikissa laukuissa aivan tapissa, joku ehkä hiukan ylikin. Viimeisenä iltana siirtelin vielä yömyöhään tavaraa laukusta toiseen painoja tasatakseni. Teinit onneksi hienosti auttoivat kaiken raahaamisessa ja nostelussa. Huolehdin siis lähinnä painoista, kun tsekkasimme laukkuja lennolle, eikä mikään hälytyskello päässäni alkanut kilkattaa, kun virkailija lähtöselvityksessä kohotteli kulmiaan ja totesi, että ai tämmöinen yhteys New Yorkissa - no näitä laukkuja ei nyt tässä voi edes maksaa perille asti.
Helsingin uudet turvatarkastuslaitteet tarkoittivat, että käsimatkatavaroista ei tarvinnut ottaa pois nesteitä eikä elektroniikkaa. Toisaalta ne tarkoittivat myös, että meidän reppumme menivät yksi kerrallaan lisätarkistukseen, jonne sitten kaikki vuorollamme kipitimme kapsäkin perään. Mietin vain siinä, että onneksi ei kukaan lapsista enää ole niin pieni, että ketään olisi tarvinnut pitää käsipuolessa kiinni. Nuorin pirpanoista joutui sitten myös lisäskannaukseen ja taputteluun. Tarkastusta seuranneet sisarukset virnuilivat leveästi, ja syykin selvisi: he olivat havainnoinneet, että rajavartija oli silmämääräisen arvionsa perusteella skannannut nuorimman teinin poikana. Sittenhän se piti taputella, kun kone ilmoitti, ettei kaikki nyt ihan täsmännyt.
Lento Helsingistä New Yorkiin lähti ja saapui myöhässä. Tiesin, että alle kolmen tunnin vaihto oli JFK:llä alunperinkin tiukka, joten aloin jo koneessa kysellä henkilökunnalta, olisiko Express-passeja saatavilla. Lippujani vilkaistuaan henkilökunta kehotti saman tien vain menemään ylös tiskille asiaa selvittelemään, ei kuulemma olisi mitään mahdollisuutta ehtiä seuraavaan koneeseen. Saman ohjeen kuulin noin puolta tuntia myöhemmin, kun vihdoin laukut saatuamme ja maahantulotarkistukset selviteltyämme olimme sen hihnan luona, jossa laukut olisi voinut tsekata seuraavalle lennolle. Vasta tässä kohdassa ongelman oikea luonne viimein kirkastui minulle. Iäkäs virkailija selitti lippuani vilkaistuaan lempeästi, ettei ma’amin lento ollut edes tällä kentällä. Ja jälleen, ”not a chance”, menkää sinne yläkertaan.
Finnair oli siis myynyt meille vaihdon, jossa matkustajan on itse omilla kyydeillään selviteltävä itsensä JFK:n kentältä La Guardian kentälle 10 mailin päähän. Kenttien välillä ei ole shuttle-palvelua. Minulle sanottiin, että ”hyvällä tuurilla” matka kenttien välillä kestäisi 45 minuuttia, todennäköisesti pidempään. Lennon lähtöön oli tässä vaiheessa alle kaksi tuntia ja kaksi mahdollisesti ylipainoista laukkua olisi pitänyt tsekata sisään. Lähdimme sitten suosiolla suoraan yläkertaan ja ohjeiden mukaan sen lentoyhtiön tiskille, jonka olisi pitänyt operoida alkuperäinen jatkolento.
Ensin jonotimme puoli tuntia ja sitten kuuntelin asiakaspalvelijan huutoa. ”Mitä sinä täällä teet, sinun olisi pitänyt lähteä sinne La Guardiaan!” Selitin, että näin oli ohjeistettu, ja sitten asiakaspalvelija yritti puolitoista tuntia etsiä meille lentoa. Lento toisensa perään löytyi ja katosi. "Laitan teidät tälle, sopiiko, hyvä että sopii, ei kun ei se nyt onnistukaan." Lopulta virkailija pyysi, että tulisimme vartin päästä takaisin, koska niin kauan kuin alkuperäinen lento oli edelleen kentällä, meitä ei voitu siirtää uudelle lennolle. Kävimme nääntyneiden teinien kanssa etsimässä edes jotakin ruokaa - löysimme lähinnä sipsejä - ja kun tulimme sovitun vartin jälkeen takaisin, meitä sitkeästi ja ystävällisesti auttanut virkailija oli lopettanut vuoronsa ja lähtenyt kotiin.
Ei muuta kuin uudestaan jonoon ja odottamaan. Seuraava virkailija… no, hän naureskeli ja flirttaili iloisesti tovin työkaverinsa kanssa ennen kuin ilmoitti, ettei hän valitettavasti voinut auttaa meitä mitenkään. ”Menkää rouva seuraavaan kerrokseen, teidän pitää mennä nyt itse ostamaan uusi lento.”
Sipsinhakumatkalla olimme sattumalta kävelleet Finnairin tiskin ohitse ja päätimme vielä kuitenkin kokeilla onneamme siellä. Virkailijat olivat juuri laittamassa luukkujaan kiinni hoidettuaan Helsinkiin lähtevän lennon. Suunnilleen juoksimme ystävällisen näköisen sedän kiinni, ennen kuin hän ehti kadota. Ja taas sama laulu: "Miksi olette täällä, teidän olisi vain heti pitänyt lähteä La Guardiaan..." tässä kohtaa aloin hiiltyä. Sanoin aika napakasti, että minähän en voi tietää mitään sen enempää kuin mitä Finnairin kokenut henkilökunta minulle neuvoo, ja että nyt minä joka tapauksessa olen lapsineni jumissa tällä kentällä. La Guardian lento on nyt lähtenyt ja jokin ratkaisu on löydyttävä. Setä alkoi huokaisten naputella konettaan, mutta lentoja Dallasiin ei vain kerta kaikkiaan ollut ennen seuraavaa päivää. Alkoi näyttää siltä, että joko nukkuisimme lentokentän penkeillä tai järjestäisin kunnon kohtauksen hotellihuoneen saamiseksi.
Sitten keksin kysyä, että entäs jos me lentäisimmekin Austiniin, auttaisiko se ollenkaan? Kas, tuossa tuokiossa meillä oli käsissämme liput Austiniin samalle illalle ja kehotus lähteä kiireen vilkkaa kohti terminaalia, josta tuo lento lähtisi. "Minä en nimittäin halua nähdä teitä täällä enää uudestaan", olivat virkailijan töykeät saatesanat - toki jonkinlaisella hymyllä höystettyinä.
Selvittelimme taas turvatarkastukset ja matkalaukut. Pidimme kiirettä, mutta mitään kiirettä ei oikeasti olisi ollut. Austinin lento oli myöhässä, ensin vähän ja sitten enemmän ja lopulta jo aika paljon. Ensin se kone oli saapunut myöhässä, sitten kaukana, kaukana toisella puolella kenttää ja lopulta niiltä kuulemma puuttui henkilökuntaakin. Istuimme lasten kanssa lähtöaulassa käsimatkatavaroiden päällä ja juttelimme levottomia, jotta pysyimme hereillä. Ikkunoiden ulkopuolella laskeva aurinko värjäsi kaukana häämöttävän New Yorkin silhuetin kauniin punaiseksi. Mietimme, jaksaisiko joku meistä nousta ottamaan siitä kuvaa. Kukaan ei jaksanut. "Ei koskaan enää New Yorkiin", päättivät teinit. Kun lennon myöhästymisestä taas kerran kuulutettiin, keksimme, että Hotel California -kappale kertookin alunperin JFK:stä: "You can check out any time you like, but you can never leave."
Paluu Austiniin oli yhtäältä helpotus. Tiesimme, että muutaman tunnin päästä nukkuisimme kukin omissa sängyissämme, ja se ajatus tuntui todella houkuttelevalta. Toisaalta olimme kuitenkin sopineet, että tapaisimme puolison Dallasissa, jonne hän oli omien seikkailujensa jälkeen päätynyt. Muutenhan tapaaminen ei sinänsä ollut mikään välttämättömyys, mutta Dallasissa odotti se lähtiessä sinne ajettu auto - ja auton avaimet olivat minun laukussani.
Puolison kanssa satuimme onneksi kumpikin olemaan samaan aikaan maan pinnalla eikä lentokoneessa, joten tekstittelimme ja päädyimme siihen, että hän pidentäisi oman auton parkkiaikaa hotellilla ja ottaisi Dallasista ison vuokra-auton, johon kaikki matkatavaratkin mahtuisivat. Sillä aikaa kun me lentäisimme New Yorkista Austiniin, hän ajaisi Dallasista ja torkkuisi lentokentän parkkiksella meitä odotellessaan. Näin tehtiin.
Teinit romahtivat aivan saman tien, kun lopulta pääsivät istumaan lentokoneen penkkiin. Tämän lennon järjestäneen lentoyhtiön tehokas virkailija oli järjestänyt meidät kaikki samaan riviin vierekkäin, minut vain käytävän toiselle puolelle. Taaskaan en jaksanut edes ottaa kuvaa lapsista, jotka muutamassa minuutissa nukkuivat säälittävästi toistensa päällä yhdessä mytyssä. He eivät heränneet sen paremmin juoma- kuin välipalatarjoiluunkaan. Omakin pääni alkoi pilkkiä jo ennen kuin kone ehti edes kiitoradalle. Koko matka meni nukahdellessa ja heräillessä.
Ja nyt me sitten pari päivää myöhemmin vielä lähdemme puolison kanssa ajamaan Dallasiin, hakemaan sitä sinne jäänyttä omaa autoa. Että olipahan reissu.
Ai niin ja Covid? Ei vaikuttanut matkantekoon yhtään mitenkään. Harvat matkustajat pitivät edes maskeja. Me tiesimme tapaavamme Suomessa haurasta ja iäkästä väkeä, joten mennessä meillä oli kentillä ja koneessa ajoittain jopa N95 ja surgical mask päällekkäin. Se herätti ilmeisesti kummastustakin, sillä katseita saimme - mutta tautia emme, ja sehän oli tarkoituskin.
