maanantai 27. tammikuuta 2020

Turnajaisia ja eläviä kuvia

Vietin viikonlopun tyttären lacrosse-seuran kanssa. He osallistuivat osavaltion laajuiseen lacrosse-tapahtumaan College Stationilla, reilun parin tunnin matkan päässä meiltä. Turnajaisten sääntöihin kuului "stay to play", eli jonkinlainen soppari oli tehty paikallisten hotellien kanssa siitä, että kaikki majoittuvat. Me päädyimme majoittumaan vain la-su yön ja tyttären seurakaveri tuli vielä mukaan jakamaan huonetta. Tämä päätös sinetöi sen, että lapsen esiliinaksi lähdin minä eikä puoliso - eihän tulisi kuuloonkaan, että kahden teinitytön kanssa samassa hotellihuoneessa majoittuisi mies.

Eka kerta, kun heilun kentän laidalla lapsen harrastusten vuoksi. Rehellisyyden nimissä, ei harmita yhtään, että tätä lajia on ollut tarjolla niukalti. Siellä oli aika paljon väkeä, jotka ylpeinä kulkivat Lacrosse Mom- tai Lacrosse Dad -paidoissa. Yhden paita sanoi, että "I'm sorry for what I said when my daughter was on the field", ja joihinkin vanhempiin se sopikin kuin nenä päähän. Oli vanhempia, jotka tunsivat pelin kaikki säännöt, nimeltä jokaisen joukkueensa pelaajan ja jotka - sanotaan nyt vaikka innokkaasti - kannustivat omaa joukkuetta voittoon. Siis sellaista aika pelottavan intensiivistä meininkiä.

Katsoin kyllä kaikki pelit, seurasin miten omalla neidillä menee ja jännitin joukkueen puolesta. Mutta en kokenut mitään valtavaa hinkua kuulua tähän lacrosse-vanhempien maailmaan.

Lauantaina teini halusi jäädä pelipaikalle, kun minun oli pakko lähteä kentiltä tsekkaamaan sisään hotelliin. Seuraavaan peliin oli tuntikausia aikaa. Päätin, että sen sijaan, että katselisin kentällä puhelintani, katselen kaupunkia. Kävin lounaalla ja pistäydyin George Bushin presidentillisessä museossa.

Puoliso oli päättänyt yllättää meidät ja tulla nuorempien sisarusten kanssa sunnuntaina katsomaan yhden pelin. He siis lähtivät Austinista aamukuudelta, kuten me olimme tehneet lauantaina, ja ajelivat perille sopivasti juuri ennen päivän tokan pelin alkua. Se olikin jännittävä ottelu, kaksi melko tasaväkistä joukkuetta väänsivät tasapelin, joka sitten ratkottiin vastapuolen voitoksi erotuomareiden pelin aikana jakamien rangaistusvihellysten nojalla. Onneksi sen toisen voitoksi, koska tämä tarkoitti heille vielä yhtä peliä iltapäivälle. Me puolestamme lähdimme brunssille, kun saimme teinin ja tämän seurakaverin vihdoin kuorittua irti joukkueesta.

Puoliso oli tulomatkalla ajanut meidän kokosähköauton täysin tyhjäksi ja etsinyt sille latauspaikan. Piste osoittautui arveltua hitaammaksi, etenkin sen jälkeen, kun joku toinen oli lyönyt oman autonsa jakamaan tolppaa. Siinä vaiheessa kun pannukakut ja burgerit oli syöty ja oli aika lähteä kotiin, auto ei ollut vielä valmis jatkamaan matkaa. Päätettiin, että minä otan kaikki lapset omaan kyytiini ja mies jää sompailemaan sähköauton kanssa, jotta seurakaveri pääsee ihmisten ajoissa kotiin.

Olimme juuri ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun puoliso soitti perään: "Sulla ei muuten ole kotiavaimia." Laskin pikaisesti, että tulee melkein tunti lisää, jos tässä kiepsahdan ukarin. Arvelin, että en, vaikka olihan se heti selvää, että illasta tulisi nyt aiottua jännittävämpi.

Olin kuitenkin herännyt kahtena aamuna aikaisin ja valvonut teinivahtina vähän liian myöhään, viettänyt aikani ulkona ja kävellen ja kuntosalilla. Olin suoraan sanoen luvattoman väsynyt ja arvelutti istua ratin takana yhtään enemmän kuin oli pakko.

Tulomatkalla teinit olivat katselleet maisemia innokkaasti ja hihkuneet, kuinka jännää on olla ns. Yeehaw-Teksasissa (molemmat kun ovat melko tuoreeltaan muuttaneet Austiniin Kaliforniasta). Näimme mm. ladon, jonka seinässä mainostettiin asemyymälää, muutamia federal flags, paljon lehmiä, hevosia ja muutaman aasin. Mutta myös paljon vain sitä kaunista keski-Teksasia: peltoja, rancheja, seetripuita. Nyt paluumatkalla kukaan ei enää jaksanut innostua peltojen katselusta, kumpikin pelaaja nukahti ja nuoremmat tytöt uppoutuivat puhelimiinsa. Minä napsin Lifesavers-karkkeja, jotta pysyisin sokerin voimin pirteänä.

Saimme seurakaverin kotiin ja soitin puolisolle. Tilannearvio oli aika synkkä. Hän olisi tunnin päästä Elginissä, jossa pysähtyisi uudelleen tunniksi lataamaan. Itäisen Austinin liikenne oli vaikuttanut alkaneen heti Elginin jälkeen, joten siitä olisi vielä tunti kotiin. Kävimme tyttärien kanssa kotona katsomassa, olisimmeko unohtaneet lukita ulko-oven viereisen ikkunan. Ei, se oli nätisti lukossa eikä kotiin murtautuminen siis onnistunut. Lähtisimmekö ajamaan Elginiin ja hakisimme puolisolta avaimet? Ketään ei huvittanut viettää autossa enää hetkeäkään. Selailin nopeasti puhelimelta vaihtoehtoja.

Elävät kuvat tuntuivat tässä kohden mainiolta ehdotukselta. Koska olin nopeasti etsinyt vain jotain, mitä me kaikki suostuisimme pelkäämättä ja kiukuttelematta katsomaan, päädyimme eri leffateatteriin kuin yleensä. Tiedostin, että tämä oli jonkinlainen taideleffapaikka, mutta se yllätti silti.

Kun olimme ostaneet liput, lapset rupesivat kyselemään popcornia - jota ei näkynyt missään. Kävin kysymässä ja tulin sitten vähän ärsyyntyneenä takaisin tytärten luokse: "Kyllä teidän pitäisi kysellä tällaiset asiat eikä minun. Olen nyt niin väsynyt, etten varmaan yhtään ymmärtänyt, mitä se henkilökunta tarkoitti. Sanoivat, että popcornit ovat tuolla sisällä. Missä sisällä? Siis kauppakeskuksessa vai?" Lapset totesivat, että ihan sama, poppareita tai ei, mennään katsomaan leffaa.

Ja niinhän ne popparit olivat siellä sisällä. Jokaisen istuinparin edessä oli pöytä, ja pöydällä kokonainen illallismenu. Maistuisiko rouvalle lasi viiniä elokuvan kanssa? Tai kenties pihvi ja olutta? Tarjoilija tarjoili. Kaikkea sitä!

Pikku Naisia, 2019-versio, itketti ja nauratti. Vielä autossa kotimatkalla huokailimme, kuinka kauniita kohtaukset olivat olleet ja miten taitavasti elokuva pujotteli kaikkien niiden sudenkuoppien halki, jotka rakastetun tyttökirjan aiemmat filmatisoinnit olivat tälle produktiolle luoneet.

Aivan upea lopetus tälle viikonlopulle. Puolisokin oli sillä välin jo ehtinyt kotiin, ja kotiovi oli saatu auki.




perjantai 10. tammikuuta 2020

Suomen ihmeet hämmästyttivät

Miksiköhän minä aina uudelleen eksyn lukemaan näitä Ilta-Sanomien kohuhakuisia juttuja, joissa joko ihmetellään sitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat Suomesta tai ulkosuomalaiset ajattelevat Suomesta tai ulkosuomalaiset ajattelevat Suomesta ja uudesta asuinmaastaan.

No, luinpa taas yhden. Löydät sen täältä. Tässä jutussa "lukijat kertovat", mitkä Suomen ihmeet heidän kansainvälisiä vieraitaan ovat hämmästyttäneet. Siis että hahaha, tätäkään päivänselvää juttua eivät tienneet.

"Tuli vieraita Amerikasta. - - Heistä pelottavaa olivat metsät tien ympärillä."

Tarina ei kerro, mistä päin Amerikkaa vieraat saapuivat. Koska siis maahan on aika iso... Tultiinko Helsingistä vai Teheranista, siinä on aika iso ero. Kuulostaa kuitenkin siltä, että vieraat ehkä asuivat paikassa, jossa metsää ei ole paljon tai ympäristö on kaiken kaikkiaan aika urbaani. Ehkä he eivät olleet luontoihmisiä. Ehkä heidän kosketuksensa luontoon oli lähipuisto, ja ehkä lähipuistossakin oli vastikään kojootti hyökännyt pikkulapsen kimppuun. Tai he olivat lukeneet patikoitsijoista, jotka puuma koetti saalistaa lounaakseen. Metsä ei kaikkialla ole turvallinen ja rauhallinen paikka.

"Sitten aviopari ei yhdessä voinut mennä saunomaan..."

No ei mikään ihme. Alkajaisiksi, saunominen ei ole mitenkään keskeinen osa amerikkalaista kulttuuria. Paljasta pintaa ei ole tapana näyttää edes perheenjäsenille ja häveliäisyyskäsitys kaiken kaikkiaan on hyvin erilainen kuin Suomessa. Esimerkiksi kaikissa perheissä ei pidetä soveliaana sitä, että isä menisi auttamaan tyttölasta hiusten pesussa. Siis lasta, ei teiniä. Eivätkä kaikkien amerikkalaisten avioparienkaan välit ole aivan niin yltiöläheiset kuin suomalaisessa kulttuurissa on totuttu ajattelemaan. Jotkut ovat toki toistensa parhaita ystäviä, toiset taas ehkä ennemminkin toistensa luotettuja yhtiökumppaneita.

"He ihmettelivät yhden otteen vesihanoja..."

Minä en ole vielä nähnyt yhtään suomalaista, joka ei olisi meillä käydessään ihmetellyt paikallisia hanoja. Suihkujen yhden otteen viritelmät, joista saa samasta hanasta sekä lämmön että paineen - paitsi että mitä lämpimämpi, sitä enemmän painetta ja päinvastoin - ovat olleet suosikkiaihe. Ja se, että vedenpaine yleensäkin on alhaisempi. Ja kun sen sopivan lämmön löytää, se saattaa sekunnin päästä heilahtaa eri kohtaan, etenkin jos joku vetää vessan tai avaa hanan. Ja että ei tosiaan tee mieli sammuttaa hanaa siksi aikaa, kun laittaa shampoon päähän, koska sitten alkaa uudestaan se kylmä - kuuma -rumba ja millintarkka veivaaminen.

"Entä voiko järvissä käydä uimassa turvallisesti - onko vesi varmasti tutkittu?"

Aivan absurdi kysymys suomalaisen mielestä, mutta erittäin järkevästi ajateltu amerikkalaisesta näkökulmasta. Täällähän on esimerkiksi keinotekoisia järviä, joissa uiminen on normaalisti kielletty. Niissä voi olla kaikenlaisia jänniä bakteereja riippuen siitä, mihin tarkoitukseen vesiallas on alunperin luotu. Esimerkiksi meidän kodin läheinen lampi on oikeasti jätevedenpuhdistamo, jonne ei missään tapauksessa pidä kastaa jalkaansakaan. Levää esiintyy jos jonkinmoista. Vesikirppuja. Lääkejäämiä. Elohopeaa. Ameeboja, jotka saattavat joutua nenäonteloon, matkustaa aivoihin ja tappaa. Ei kaikissa maailman järvissä oikeasti ole turvallista uida.

Tavallaan sen toki ymmärrän, että on hauska naureskella ulkomaalaiselle, joka ei ymmärrä. Mutta siinä samalla sitä toki tulee paljastaneeksi, ettei ehkä itse ole nähnyt maailmaa niin monelta kantilta - ja saattaa lopulta olla se, joka ymmärtää vielä vähemmän. Saattaisipa maailmalle eksyessään aiheuttaa pahennusta, väärinkäsityksiä ja ongelmia itselleen ja muille sukellellessaan kaikkiin maailman järviin ja kulkiessaan huolettomasti monenlaisissa metsissä monenlaisten eläinten ja vaarojen keskellä.

No niistä kokemuksista saataisiin sitten toki se seuraava juttu Ilta-Sanomiin, se jossa Pekka-parka lähti maailmalle, kokemukset "yllättivät" ja nyt hän "kaipaa näitä kolmea asiaa Suomesta". Uugh.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Pintaremonttievakossa

Meillä tehdään tänään kevyttä pintaremonttia kylpyhuoneeseen. Paikalliseen tapaan huoneistot kunnostetaan aina, kun asukas vaihtuu. Silloin esimerkiksi arvioidaan kokolattiamaton kunto: pitääkö vaihtaa vai riittääkö tällä kerralla pesu? Maalataan seinistä tahmatassujen jäljet ja kevyemmät pintahomeet piiloon. Päällystetään suihku tai amme uudestaan. Tähän hommaan yleensä tuhrataan edellisen asukkaan vuokravakuus, tai ainakin osa siitä.

Paikalliseen tapaan tämä päällemaalaukseen perustuva pintaremontti ei ole niin justiinsa. Monissa taloyhtiöissä, ehkä ei kaikissa, ajatellaan sen riittävän, jos kaikki näyttää hyvältä siihen saakka, että uusi asukas on ehtinyt sitoutua sopimukseen ja maksaa ensimmäiset maksut. Jos nyt kaksikymmentä vuotta vanha kylppäri näyttää siltä, että se oikeasti tarvitsisi enemmän napalmia kuin maalia, niin mitäpä tuosta. 

Muutaman kuukauden asumisen jälkeen paikka jos toinenkin saattaa ja saa jo vähän repsottaa. Meillä se tällä hetkellä tarkoittaa esimerkiksi sitä, etteivät kaikki sähköpistokkeet toimi - osa niistä löystyy vanhetessaan. Olemme jo oppineet tietämään, mistä pistokkeista se  imurin amerikkalaismallinen suora töpseli tipahtaa itsestään irti. 

Kylpyhuoneessa lavuaaripöydän kivipintajäljitelmä on oikeasti vain ohutta paperia, joka on joko kiinnitetty huonosti tai ei alun alkaenkaan kestä kosteutta. Osa hanan lähellä olevasta pinnasta on siis alkanut ikävännäköisesti kuoriutua irti. 

Jo varsin varhaisessa vaiheessa myös kylpyammeen pinnoite alkoi repsottaa. Joku huoltomies kävi sitä vilkaisemassa ja meille kerrottiin, että kosmeettinen haitta, ei tarvitse korjata. Jos kuitenkin haluamme että korjataan, se tehdään kerran - mutta jos taas sen jälkeen hilseilee, seuraava korjaus menee meidän laskuumme. Ilmoitimme, että saa sitten hilseillä. Huoltomies oli ilmeisesti sanonut toimistolle, ettei haitta tässä tapauksessa ole yksinomaan kosmeettinen, koska korjauksiin kuitenkin ryhdyttiin.

Tänään kylpyammetta siis laitetaan uudestaan eikä huoneistossa saa haitallisten kemikaalien vuoksi oleskella. Kissa onkin onneksi juuri sopivasti eläinlääkärin hoteissa koko päivän, lapset palasivat takaisin kouluun, mies meni töihin - vain koiran ja minun piti lähteä evakkoon. 

Olemme maleksineet siellä täällä: kävimme metsässä kävelyllä. Koira odotti kiltisti autossa, kun kävin kampaajalla. Onneksi tänään ei ole kuuma eikä kylmä, niin autoon uskalsi siksi aikaa jättää. Teimme jonkin aikaa töitä kylätoimiston yhteydessä olevassa Business Centerissä, kunnes tuli lounasaika. Hain sushipaketin kaupasta ja aterioin autossa, jotta koiran ei tarvitsisi olla yksin. Odotin koko ajan, että joku arvelee meitä kodittomiksi ja soittaa paikalle virkavallan. 

Tätä kirjoittaessani istumme Starbucksin ulkoterassilla aurinkoisessa paikassa iltapäiväkahvilla, eikä ketään tunnu haittaavan se, että koira loikoilee vieressäni sohvalla. Silti on jotenkin kummallista olla tällä tavalla vailla suojapaikkaa. Koiravanhusparkakin on ollut tänä päivänä niin paljon hereillä ja valppaana, että nukkuu varmaan seuraavat kaksi päivää. 

Kampaajalle ajaessani nappasin kuvan sillan alta. Me olemme koiran kanssa kodittomia vain yhden päivän, mutta alle mailin päässä kotoa näkyy suuren tien alla aina näitä telttoja. Austinin kaupunki vastikään sääti tällaisen urbaanin telttailun laittomaksi. Pelkkä sääntö ei tietenkään muuta sitä todellisuutta, että jossakin näidenkin ihmisten on oltava, kun ei ole sitä kotia - edes huolimattomasti ylläpidettyä.



Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että halleluja...