lauantai 20. marraskuuta 2021

Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että hallelujah it does. Joissakin kouluissa ja useimmilla työpaikoilla vapaata pidetään nimittäin vain torstaina ja perjantaina. 

Opettajakunnan kesken laskimme koko viikon ajan päiviä ja tunteja hengähdystaukoon ja lounailla juttelimme lomasuunnitelmista. Muutama aikoi matkustaa kotiin lapsuudenperheen luokse, useampi meistä sanoi vain aikovansa nukkua ja levätä.

Olin jo Suomessa vähän sellainen, etten tykännyt käyttää lomaa edeltäviä koulupäiviä pelkkien elokuvien katseluun - ja nyt olen töissä koulussa, jossa kaikilla on sama ajatus. Eilen ennen syysloman alkua oppilaat tekivätkin luokassani ensin kokeen. Kun sitten siirryimme hauskaan kalkkuna-aktiviteettiin, siihenkin oli piilotettu kirjoitustehtävä. Kalkkunan höyheniin piti nimittäin kirjoittaa asioita, joista on kiitollinen. Jälkikäteen vielä harmittelin, etten hoksannut vaatia kokonaisia lauseita isoine alkukirjaimineen ja loppuvälimerkkeineen.

Pohdimme mahdollisia kiitollisuudenaiheita yhdessä ja muutaman ryhmän kanssa kirjasin sanoja avuksi taululle. Lapset yllättivät minut syvällisellä ja viisaalla ajattelullaan. Kaikki kertoivat toki olevansa kiitollisia perheistään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, lemmikeistään ja leluistaan. Mutta sitten jaettiin myös syvää arvostusta henkiviä tarinoita siitä, että perheellä on koti, lapsella oma sänky ja vanhemmalla töitä. Jokunen oli kiitollinen opettajistaan ja useampikin lapsi kertoi läheisestä, joka oli luvannut käyttää kaikki liikenevät varansa kiitospäivän aterian valmistamiseen.


Taululle yhdessä koottu sanastopankki.

Kun palaamme takaisin kouluun, syyslukukautta on jäljellä vain kolme viikkoa. Niiden kolmen viikon aikana tosin tehdään taas isoja testejä ja käsitellään emotionaalisesti sitä, että luokkatiimistä lähtee kaksi opettajaa vanhempainvapaalle. Amerikkalaisittain toinen on poissa vain kuukauden, toinen kolme. Lapset reagoivat aivan varmasti. 

Ylimääräisiä emotionaalisia heilautuksia ei kyllä tarvittaisi, sillä opettajien syvä väsymys kumpuaa tänä vuonna juuri siitä, kuinka äärimmäisen paljon lapset näinä aikoina tarvitsevat. Perheissä on taloudellista ja terveydellistä turvattomuutta sekä pandemian lieveilmiöinä kehkeytynyttä draamaa ja epävakautta. Aivan tavallisetkin lapset tarvitsevat tukea sosiaaliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin ikäisensä ennen, ja lisäksi kaikki ovat jäljessä akateemisissa taidoissaan. 

Kaikki tämä purkautuu koulutilanteissa mitä moninaisimmin tavoin. Kiusaaminen, häiriökäyttäytyminen, epäkunnioittava kielenkäyttö, sääntöjen rikkominen, kaveriongelmat, toisista kantelu, tavaroiden varastelu, lunttaaminen, tehtävien tekemättä jättäminen ja diagnosoimattomat oppimisvaikeudet ovat tietysti kaikille opettajille tuttua peruskauraa. Mutta nyt joka ryhmässä on lapsia, jotka ravaavat jatkuvasti kouluterveydenhoitajalla, nukkuvat kaikki oppitunnit, tulevat kouluun milloin sattuu ja heittelevät pöytiä. Eikä nyt siis puhuta teini-ikäisistä, vaan kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaista.

Ryhmissäni on muutamia oppilaita, jotka harva se päivä roikkuvat itkien kiinni opettajissaan estäen näitä liikkumasta ja muutama, joka kesken oppitunnin yllättäen löytyy pöytien välistä lattialta itkemästä. Vaikeimpina koen ne tilanteet, joissa oppilaat vastoinkäymisen kohdattuaan satuttavat itseään tai hokevat ääneen haluavansa kuolla - vaikkeivät ilmeisesti edes aivan ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Myös yhteiskunnan kuohunta tunkee luokkiin, ja onpa meillä jo joku erotettu tilapäisesti koulusta hätkähdyttävän rasistisen käytöksen seurauksena. Ja jostain syystä, kun tämä vuosi etenee, kaikkea tätä on jatkuvasti vain enemmän.

Eräänä päivänä opettajan pöydälle oli lounastaukoni aikana ilmestynyt omena.

Kaiken keskellä opetan vaativaa esseekirjoitusta, omaa osaamattomuuttani tuskaillen. Esimies havainnoi erästä oppituntiani tarkkailtuaan, että yritän opettaa lapsia ajattelemaan sen sijaan, että koettaisin takoa pieniin päihin selvät askelmerkit, joita mekaanisesti seurata. Se on varmasti suomalaisen koulutukseni ansiota - tai vika, sillä täällä niin ei ole tapana toimia. Luulin jo pilkkoneeni kaiken pieniin hyvin strukturoituihin osasiin, mutta nyt opettelen tekemään osista vielä pienempiä ja entistäkin selkeämpiä. 

Viimeisen ryhmän kanssa tiimi ja esimies ovat edelleen tukeneet aina kun ovat voineet, mutta useamman kerran olen oppitunnin jälkeen taas itkenyt luokassa ja autossa. Sanoin jo senkin ääneen, että nämä lapset saavat minut ajattelemaan, että en koskaan mikään kovin hyvä opettaja ollutkaan, ja että ehkä minun ei pitäisi opettaja olla ollenkaan. Asiaa ei auttanut koko koulun yhteinen oppimistulosten esittelytilaisuus, jossa ihan mustaa valkoisella näin, että oppilaiden tulokset ovat minun luokassani tällä hetkellä koko koulun heikoimpia. 

Tulokset eivät toki ota huomioon lähtötasoa, vaan ainoastaan sen, missä meidän pitäisi olla. Kaikki kyllä ymmärtävät, että jos lapsi elokuussa oli luku- ja kirjoitustaidoton, hän ei marraskuussa vielä kirjoita neljän kappaleen esseetä - mutta kylmiksi prosenteiksi ja luvuiksi muutettuna tämä todellisuus näyttää vain epäonnistumiselta.

Esimies, joka itsekin mainitsi jo olevansa stressistä sekaisin, on silti sitkeästi jaksanut kuunnella ja rohkaista. Kun lähdimme syyslomalle, hän antoi minulle pienen lahjakortin, johon oli kirjoittanut olevansa kiitollinen sitä, että tekee töitä kanssani. Varauksetta palautin kauniit sanat - ilman häntä, en tiedä. Välillä tuntuu, että tämä vuosi on ylämäkeä joka suuntaan.

lauantai 6. marraskuuta 2021

Dataa ja kohtaamisia

Keskiviikkona Austiniin tuli talvi. Yölämpötila romahti viiden celsiuksen hujakoille, eikä päivälläkään päästy paljoa yli kymmenen. Opettajatoveri kuljetti luokkaansa lisälämmittimen. Muistelin, että ne olisi jossain kokouksessa ilmoitettu kielletyiksi, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Itsekin lakkasin säätämästä ilmastointia kylmemmälle. 

Välituntivalvontaan hoksasin viime hetkessä napata mukaan halvan kiinalaisen takin, jonka olin vastikään Amazonista tilannut. Ulkona ymmärsin olevani naurettavan ylipukeutunut. Joku lapsi oli pukenut ylleen seitinohuen viskoosivillapaidan, toinen oli kietoutunut marketin sisäänheittotavarana myytävään fleecepeittoon. Suurimmalla osalla lapsista oli yllään vain koulun univormuun kuuluva t-paita. He kävivät moneen kertaan päivittelemässä kylmyyttä. Kollega viheltelikin pilliinsä vähän etuajassa, jotta hytisevät lapset saatiin takaisin sisälle. Iltapäivällä pääsin kokemaan ensimmäisen rainy day dismissalin.

Kuvituskuvina näkymiä syksyisestä Zilker Botanical Gardenista.

Muutoin viikko pyöri oppimistulosten ympärillä. Toinen kierros district-testiä meni tulosten ja prosenttien kylmässä valossa aivan yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin, vaikka tällä kerralla mielestäni opetin testin aihepiirit. Esimies kiertelikin sitten pitkin viikkoa luokassa observoimassa ja antamassa palautetta. Yhdessä suunnittelimme myös korjaavia toimenpiteitä, jotka huomenna (sunnuntaina) naputtelen kolme päivää myöhässä oleviin tuntisuunnitelmiini. 

Oppimistulosten data piti esitellä myös luokkatasotiimin palaverissa. Tiimin johtaja nappasi esityksestäni sen tiedon, että olen sen vikan ryhmän kanssa luokassa yksin. Ryhmässä onkin nyt alkanut vilistä aikuista kuin Vilkkilässä kissoja. Koulun flex-opettaja käy siellä auttamassa, kun ei ole kenenkään sijaisena. Tiistaista alkaen myös esimies, naapuriluokan opettaja ja luokkatasotiimin johtaja ovat piipahdelleet paikalla. Kaikki ovat varmistaneet, että enhän pahastu, kun he minun luokkaani tunkevat. Päinvastoin! Useamman aikuisen läsnäolo rauhoittaa luokkaa, sillä tässä porukassa jollakulla on koko ajan kysymys tai pyyntö. Jos vastaajia on kaksi, joku ehtii välillä opettamaankin. 

Ja kyllähän nämäkin lapset oppivat. Kun tiistaina laadimme kirjallisia vastauksia TELPAS-testien harjoituskokeeseen, yksi oppilas erityisesti yllätti minut. Koulun alkaessa syksyllä hän ei aivan oikeasti osannut kirjoittaa edes nimeään. Hän on koko syksyn ollut tiiviisti interventio-opetuksessa ja saanut siis lukemisen ja kirjoittamisen opetusta jopa neljä tuntia päivässä. Nyt paperiin ilmestyikin monta kokonaista lausetta, ja oikeinkirjoituskin oli suurimmaksi osaksi aivan kohdallaan. Lapsen kasvot loistivat onnellisuutta ja ylpeyttä, kun kehuin häntä vuolaasti.


Sisältöjen puolesta viikon tärkein asia oli lähteä rakentamaan esseevastauksia. Opettelimme lukemaan kevään suurissa kokeissa eteen tulevia kirjoitustehtäviä ja miettimään, kuinka tehtävänannosta päästään suunnittelurunkoon ja suunnittelurungosta ensimmäisiin lauseisiin. 

Tehtävänannoissa pohdittiin muun muassa, mikä on oppilaan lempipaikka. Koetin painottaa, ettei sen tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, kuten Disney World tai vesipuisto. Lempipaikka voi olla koti, puisto tai vaikka oma sänky. Vaikka jotkut oppilaistani kertoilivat teksteissään lomamatkoistaan Floridaan, sellainen ei suinkaan ole kaikkien todellisuutta. Keskellä luokkahuonetta luin tekstin, jossa lapsi sanoi lempipaikkansa olevan vankila: siellä hän voi tavata itselleen tärkeän ihmisen ja viettää aikaa tämän kanssa. Kolmenkymmenen muun oppilaan ympäröimänä en voinut reagoida tekstiin millään tavalla, mutta hiljaisesti sydämeni särkyi pienen kolmasluokkalaisen puolesta. 

Viisas esimieheni on useamman kerran tuonut esiin ajatusta siitä, että perjantai voi olla hiukan kevyempi päivä. Tällä viikolla katkaisin kielioppi- ja esseeharjoitukset vähän lyhyeen, jotta ehdimme kuunnella kirjaa ja piirrellä siitä, mitä kuulimme. Olen aivan haltioissani siitä, kuinka lapset onnistuivat vangitsemaan teosten maailman, tunnelmat ja tärkeät esineet muutamissa minuuteissa valmistuneisiin piirroksiinsa. Ja samalla ihan vain niinkin yksinkertainen asia kuin värikynien käyttö toi meille paljon iloa.

Taivaanrannassa Austinin keskusta.

Suunnittelublokin aikana ripustelin lasten oivaltavia piirroksia luokkahuoneen seinille sillä aikaa, kun seuraavat oppilaani olivat liikuntatunnilla. Sisään käveli lapsi, joka oli laitettu naapuriluokasta käytävälle tekemään koetta, jonka muut olivat jo tehneet. Hän oli kuulemma valmis eikä saanut vielä palata luokkaan (minulle ei koskaan selvinnyt miksi). Lapsi tuli vilpittömästi hämmentyneenä ihmettelemään, mitä opettaja oikein tekee, kun sillä ei ole saapuvillaan yhtään oppilasta. Päädyimme arvioimaan yhdessä tekstiä, jonka kyseinen oppilas oli aiemmin viikolla kirjoittanut. Yksinkertaisesta kohtaamisesta sukeutui mainio oppimistilanne, kun hän itse löysi tekstistään sekä vahvuuksia että parantamisen paikkoja. 

Kesken keskustelun luokkaan ryntäsi toinen oppilas reppuaan hakemaan. Hän oli jo keskiviikkona lähtenyt koulusta huonovointisena, mutta oli perjantai-aamuna saanut tulla takaisin kouluun. Liikuntatunnilla, heti lounaan jälkeen, huono olo oli palannut. "Minun täytyy nyt lähteä kotiin, sillä oksensin juuri", lapsi selitti. Tämä lapsi on erittäin välittävä ja lämmin ihminen. Oman huonon vointinsa lomastakin hän muisti toivotella minulle hyvää viikonloppua - ja sitten hän halusi antaa halauksen ennen lähtöään! Pikaisesti päädyimme siihen, että on parempi vain lähetellä etähali huoneen halki. 

On todella vaikeaa, ellei mahdotonta, kohdata satakaksikymmentä lasta yksilöinä ja yksilöllisesti joka päivä. Mutta on aina valtava ilo, kun niitä kohtaamisia mahtuu päivään edes muutamia.

Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että halleluja...