Dataa ja kohtaamisia

Keskiviikkona Austiniin tuli talvi. Yölämpötila romahti viiden celsiuksen hujakoille, eikä päivälläkään päästy paljoa yli kymmenen. Opettajatoveri kuljetti luokkaansa lisälämmittimen. Muistelin, että ne olisi jossain kokouksessa ilmoitettu kielletyiksi, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Itsekin lakkasin säätämästä ilmastointia kylmemmälle. 

Välituntivalvontaan hoksasin viime hetkessä napata mukaan halvan kiinalaisen takin, jonka olin vastikään Amazonista tilannut. Ulkona ymmärsin olevani naurettavan ylipukeutunut. Joku lapsi oli pukenut ylleen seitinohuen viskoosivillapaidan, toinen oli kietoutunut marketin sisäänheittotavarana myytävään fleecepeittoon. Suurimmalla osalla lapsista oli yllään vain koulun univormuun kuuluva t-paita. He kävivät moneen kertaan päivittelemässä kylmyyttä. Kollega viheltelikin pilliinsä vähän etuajassa, jotta hytisevät lapset saatiin takaisin sisälle. Iltapäivällä pääsin kokemaan ensimmäisen rainy day dismissalin.

Kuvituskuvina näkymiä syksyisestä Zilker Botanical Gardenista.

Muutoin viikko pyöri oppimistulosten ympärillä. Toinen kierros district-testiä meni tulosten ja prosenttien kylmässä valossa aivan yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin, vaikka tällä kerralla mielestäni opetin testin aihepiirit. Esimies kiertelikin sitten pitkin viikkoa luokassa observoimassa ja antamassa palautetta. Yhdessä suunnittelimme myös korjaavia toimenpiteitä, jotka huomenna (sunnuntaina) naputtelen kolme päivää myöhässä oleviin tuntisuunnitelmiini. 

Oppimistulosten data piti esitellä myös luokkatasotiimin palaverissa. Tiimin johtaja nappasi esityksestäni sen tiedon, että olen sen vikan ryhmän kanssa luokassa yksin. Ryhmässä onkin nyt alkanut vilistä aikuista kuin Vilkkilässä kissoja. Koulun flex-opettaja käy siellä auttamassa, kun ei ole kenenkään sijaisena. Tiistaista alkaen myös esimies, naapuriluokan opettaja ja luokkatasotiimin johtaja ovat piipahdelleet paikalla. Kaikki ovat varmistaneet, että enhän pahastu, kun he minun luokkaani tunkevat. Päinvastoin! Useamman aikuisen läsnäolo rauhoittaa luokkaa, sillä tässä porukassa jollakulla on koko ajan kysymys tai pyyntö. Jos vastaajia on kaksi, joku ehtii välillä opettamaankin. 

Ja kyllähän nämäkin lapset oppivat. Kun tiistaina laadimme kirjallisia vastauksia TELPAS-testien harjoituskokeeseen, yksi oppilas erityisesti yllätti minut. Koulun alkaessa syksyllä hän ei aivan oikeasti osannut kirjoittaa edes nimeään. Hän on koko syksyn ollut tiiviisti interventio-opetuksessa ja saanut siis lukemisen ja kirjoittamisen opetusta jopa neljä tuntia päivässä. Nyt paperiin ilmestyikin monta kokonaista lausetta, ja oikeinkirjoituskin oli suurimmaksi osaksi aivan kohdallaan. Lapsen kasvot loistivat onnellisuutta ja ylpeyttä, kun kehuin häntä vuolaasti.

Sisältöjen puolesta viikon tärkein asia oli lähteä rakentamaan esseevastauksia. Opettelimme lukemaan kevään suurissa kokeissa eteen tulevia kirjoitustehtäviä ja miettimään, kuinka tehtävänannosta päästään suunnittelurunkoon ja suunnittelurungosta ensimmäisiin lauseisiin. 

Tehtävänannoissa pohdittiin muun muassa, mikä on oppilaan lempipaikka. Koetin painottaa, ettei sen tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, kuten Disney World tai vesipuisto. Lempipaikka voi olla koti, puisto tai vaikka oma sänky. Vaikka jotkut oppilaistani kertoilivat teksteissään lomamatkoistaan Floridaan, sellainen ei suinkaan ole kaikkien todellisuutta. Keskellä luokkahuonetta luin tekstin, jossa lapsi sanoi lempipaikkansa olevan vankila: siellä hän voi tavata itselleen tärkeän ihmisen ja viettää aikaa tämän kanssa. Kolmenkymmenen muun oppilaan ympäröimänä en voinut reagoida tekstiin millään tavalla, mutta hiljaisesti sydämeni särkyi pienen kolmasluokkalaisen puolesta. 

Viisas esimieheni on useamman kerran tuonut esiin ajatusta siitä, että perjantai voi olla hiukan kevyempi päivä. Tällä viikolla katkaisin kielioppi- ja esseeharjoitukset vähän lyhyeen, jotta ehdimme kuunnella kirjaa ja piirrellä siitä, mitä kuulimme. Olen aivan haltioissani siitä, kuinka lapset onnistuivat vangitsemaan teosten maailman, tunnelmat ja tärkeät esineet muutamissa minuuteissa valmistuneisiin piirroksiinsa. Ja samalla ihan vain niinkin yksinkertainen asia kuin värikynien käyttö toi meille paljon iloa.

Taivaanrannassa Austinin keskusta.

Suunnittelublokin aikana ripustelin lasten oivaltavia piirroksia luokkahuoneen seinille sillä aikaa, kun seuraavat oppilaani olivat liikuntatunnilla. Sisään käveli lapsi, joka oli laitettu naapuriluokasta käytävälle tekemään koetta, jonka muut olivat jo tehneet. Hän oli kuulemma valmis eikä saanut vielä palata luokkaan (minulle ei koskaan selvinnyt miksi). Lapsi tuli vilpittömästi hämmentyneenä ihmettelemään, mitä opettaja oikein tekee, kun sillä ei ole saapuvillaan yhtään oppilasta. Päädyimme arvioimaan yhdessä tekstiä, jonka kyseinen oppilas oli aiemmin viikolla kirjoittanut. Yksinkertaisesta kohtaamisesta sukeutui mainio oppimistilanne, kun hän itse löysi tekstistään sekä vahvuuksia että parantamisen paikkoja. 

Kesken keskustelun luokkaan ryntäsi toinen oppilas reppuaan hakemaan. Hän oli jo keskiviikkona lähtenyt koulusta huonovointisena, mutta oli perjantai-aamuna saanut tulla takaisin kouluun. Liikuntatunnilla, heti lounaan jälkeen, huono olo oli palannut. "Minun täytyy nyt lähteä kotiin, sillä oksensin juuri", lapsi selitti. Tämä lapsi on erittäin välittävä ja lämmin ihminen. Oman huonon vointinsa lomastakin hän muisti toivotella minulle hyvää viikonloppua - ja sitten hän halusi antaa halauksen ennen lähtöään! Pikaisesti päädyimme siihen, että on parempi vain lähetellä etähali huoneen halki. 

On todella vaikeaa, ellei mahdotonta, kohdata satakaksikymmentä lasta yksilöinä ja yksilöllisesti joka päivä. Mutta on aina valtava ilo, kun niitä kohtaamisia mahtuu päivään edes muutamia.