lauantai 28. elokuuta 2021

Pöpöjä ja niiden pesiä

Ihan tarkoituksella välttelen keskittymästä pandemiaan ja siihen, kuinka Covid vaikuttaa koulun arkeen. Deltavariantti heitti tänä syksynä kapuloita rattaisiin oikein huolella, ja koulut tekevät ehdottomasti parhaansa pitääkseen kaikki terveinä ja lähiopetuksessa.

Meillä tämä tarkoittaa esimerkiksi huolellista maskien käyttöä. Perjantaina odottelimme lasten kanssa ulkona, että vanhemmat tulisivat hakemaan. Muutama laittoi maskinsa alas ja naureskelimme, että minun täytyy pyytää edes kädellä peittämään kasvojen alaosa. En muuten tunnista heitä!

Heti, kun lapset palasivat kouluun, alkoivat kaikki muutkin pöpöt tietysti kiertää. Oksutautia on luokissa ja RSV-virusta. Yhtenä aamuna lähetin kouluhoitajalle neljä pirpanaa peräperää. Yleensä oppilaat tulevat sieltä hetken päästä takaisin luokkaan, koska vanhempia ei tavoiteta. Ilman vanhemman suostumusta lasta ei saa lääkitä eikä lähettää kotiin.

Viime viikon alussa koulusta oli poissa se kolmosluokan ope, jolla on ruokatunti samaan aikaan kuin minulla. Meillä ei siis ole opehuonetta, mutta kopiokoneiden vieressä on pöytä, johon mahtuu syömään ja/tai työskentelemään viisi tai kuusi ihmistä kerrallaan. Ei siis mikään social distancing -skenaario, kun siinä päivän ainoan kerran otetaan maskit pois ja aterioidaan.

Koirasta on kivaa, kun välillä pysyn yhdessä kohdin.

Ihmekös siis, että perjantai-iltana tajusin töistä lähdettyäni, että olen tulossa kipeäksi. Tuntien loputtua takki oli aivan tyhjä. Pakkasin tarkistettavat paperit isoon kassiin ja lähdin kotiin jatkamaan hommia. Kotona päänsärky sitten hiipi päälle.

Olen aivan satavarma, että sain tartunnan kollegalta, joka puolestaan oli saanut sen oppilaalta. Hänen Covid-testinsä oli negatiivinen, ja niin odotan omanikin olevan. Mutta testiin oli silti tänään mentävä, eikä töihin ole asiaa ennen kuin oireet katoavat tai tulos on negatiivinen. Kukaan ei halua ottaa minkäänlaista riskiä tämän suhteen. Olenhan päivittäin kuitenkin lähikontaktissa 125 rokottamattoman oppilaan kanssa.

Pikatestiä ei näin viikonloppuna saanut mistään, vaikka etsin testauspaikkoja 160 km:n säteellä. En tiedä, eikö sitä tarjota viikonloppuisin vai ylittääkö kysyntä tarjonnan. Kävin siis kunnallisella testipisteellä, joka lupaa tulokset armottoman hitaasti, 3-5 päivässä. Esimiehen kanssa viestittelimme ja totesimme, että on parasta toimia sillä oletuksella, että maanantaina luokkaani tarvitaan sijainen. Onneksi sentään kopioin maanantain materiaalit luokkaan valmiiksi!

Harmittaa aivan vietävästi! Tiesin ihan tarkkaan, mitä teemme maanantaina, miten jatkamme siitä mihin jäätiin perjantaina ja mitä oppilaat tarvitsisivat ymmärtääkseen sen uuden asian, jota seuraavaksi käsitellään. Samalla ymmärrän kuitenkin, että tätä tämä vuosi on. Kunnes oppilaitakin saadaan rokotettua, opettajien on oltava poissa koulusta joka ikisen nuhan vuoksi. Jossain kohtaa 10 vuotuista sairaslomapäivääkin on käytetty loppuun, ja sitten on ollaan edelleen poissa - palkatta.

Esimies kehotti napsimaan sinkkiä ja C-vitamiinia jatkuvasti ihan varmuuden vuoksi, sillä normaaleissakin olosuhteissa koulut ovat pöpöpesiä - ovat aina olleet.


lauantai 21. elokuuta 2021

Opettajan työpäivä

Toki vanhastaan muistin, että opettajien päivät ovat - vastoin varsin yleistä harhaluuloa - pitkiä. Opettajakoulutuksessa muinoin ohjaava opettaja opasti, ettei opettaja ole koskaan vapaalla. Viikonloppuisin korjataan kokeita ja lomilla luetaan sanomalehteä sakset käsissä, koska aina tulee vastaan artikkeli, jota voi käyttää luokassa.

Suomessa kuitenkin muistan lähteneeni koululta joskus saman tien sen jälkeen, kun opetus päättyi. Jatkoin toki hommia kotona, mutta lapseni eivät koskaan olleet viimeisiä päiväkodista haettuja pirpanoita. Toisin on täällä. En voisi tehdä tätä työtä, ellei puoliso ottaisi kokonaisvaltaisesti vastuuta lapsista ja huolehtisi leijonanosaa kotitöistä. 

Tällaisina hetkinä huomaa hyvin selkeästi olevansa alakoulun opettaja. :)

Tyypillinen työpäiväni näyttää tältä:

5.30 - herätyskello. Olen illalla laittanut kaiken valmiiksi. Keitän kahvin termariin ja olen valmis lähtemään.

6.00 - 6.40 työmatka. Asun kaukana koululta!

6.40 - 7.15 tarkistan, että minulla on kaikki materiaalit päivälle valmiina. Monistan, tulostan, otan esille värikyniä, kirjaudun koneelle, avaan projektorin, vastaan viesteihin.

7.15 - 7.30 luokkatiimin aamupalaveri

7.30 - 8.00 lapset saapuvat ja syövät aamupalaa luokassa. Lapsia tervehditään ovella ja kädet desinfioidaan. Kuuntelemme rehtorin aamunauhoitteen ja sosiaalisia taitoja kehittävän oppisisällön. Tarkistan läsnäolevat, jaan kotiin meneviä papereita.

8.00 - 12.15 ensimmäiset kolme oppituntia (à 85 minuuttia) ovat peräperää. Välissä lapset laitetaan jonoon ja ohjataan seuraavaan luokkaan. Jokaisessa ryhmässäni on noin kolmekymmentä oppilasta ja paljon sekä kielenoppijoita että oppimisvaikeuksisia lapsia. Meno on intensiivistä, en istu hetkeksikään.

12.15 - 12.35 päivän ainoa välitunti. Vien lapset jonossa kentälle, valvon välitunnin ja tuon heidät jonossa sisälle.

12.35 - 12.55 toinen opettaja valvoo luokassani lounaan. Tänä vuonna oppilaat syövät pandemian vuoksi luokissa eivätkä ruokalassa. Tässä itsellänikin on ruokatauko ja mahdollisuus esimerkiksi käydä vessassa. Lapsia ei jätetä luokkaan hetkeksikään yksin, ikinä.

12.55 - 14.20 suunnittelu. Sillä aikaa, kun oppilaillani on ”specials” - eli esimerkiksi liikuntaa -, minulla on suunnitteluaika. Voin tehdä tuntisuunnitelmia, korjata kokeita, vastata vanhempien viesteihin tai kokoustaa esimiehen/muiden opettajien kanssa. Käytännössä aika menee tuntien suunnitteluun ja monistamiseen.

14.20 - 15.45 viimeinen oppitunti. Tällä hetkellä lopetamme viimeisen oppitunnin jo 15.30, koska kotiinlähtö ei vielä suju täysin ilman yleistä hässäkkää.

15.30 - 15.45 jaan oppilaille iltaruoan ja täytän ruokalan lomakkeet. Pistän jonoihin bussiin menevät lapset ja lähetän heidät naapuriluokan avustajan mukaan. Sitten jonoon lapset, jotka haetaan kävellen, hekin siirtyvät toisen opettajan valvontaan. Lopuksi vien itse ulos autolla kotiin haettavat lapset.

15.45 - 16.15 vahdin ulkona autolla haettavia lapsia. Varttia yli valvontavuoro päättyy ja jäljellä olevat lapset jäävät ulos rehtoritiimin ja johtavien opettajien kanssa.

16.15 - 16.30 nostelen luokassa tuolit pinoihin ja siivoan luokkaa. Siivooja käy pyyhkimässä lattian, joten tuolien täytyy olla poissa tieltä. Siivooja ei näytä pyyhkivän pulpetteja eikä tyhjentävän niitä monisteista, kynistä, roskista ja purukumista, joten minä teen sen.

16.30 - nyt olen periaatteessa päässyt töistä. Käytännössä jatkan suunnittelua, arviointeja ja viestittelyä. Järjestelen oman pöytäni seuraavaa aamua varten. Laitan pois päivän aikana käytetyt materiaalit. 

Opettelin taas uudestaan käyttämään Bitmojeja. Näitä tarvitaan PowerPointeissa! :)

Esimieheni (apulaisrehtori) kehotti viikolla, että pyrkisin lähtemään kotiin viideltä. Olen ollut koululla usein paljon pidempään ja välillä jatkanut töitä vielä kotona illalla. Kotimatka kestää iltaisin noin 50 minuuttia. 

Kotona laitan valmiiksi seuraavan päivän vaatteet ja eväät, lataan kahvinkeittimen ja käyn suihkussa. Nukkumassa yritän olla puoli kymmenen, kymmenen aikaan. Joskus olen jo unessa, kun omat lapset käyvät antamassa hyvänyön haleja.


lauantai 14. elokuuta 2021

Eka viikko koulua

Aamuisin ajan halki pimeän, unisen Austinin ja mietin, kuinka uskomatonta elämä on. Täällä sitä ajellaan amerikkalaisessa suurkaupungissa töihin lähiökouluun. Opettamaan englantia! 

Aikoinaan kun Austinia rakennettiin, aamuisin käyttämäni I-35 valtatie oli jakolinja. Tummaihoiset ihmiset saivat ostaa asuntoja vain valtatien itäpuolelta, siellä missä kouluni on. Kun nyt keskellä pandemiaa ajan koululle ja käännyn kolmevitoselta viimeiselle taipaleelle, kodittomat päivystävät sillalla ja nurmikentällä seisoo telttakylä. 

Nopeusrajoitus pysyy kolmessakymmenessä viidessä mailissa, mutta tie on niin kuoppainen, että norminopeus puhkoo renkaat. Vanhan jaon perintö näkyy ja tuntuu. Idässä päin asunnot ovat viime vuosiin saakka olleet halvempia. Asukkaat ovat tilastollisesti katsoen useammin heikompituloisia, vähemmän koulutettuja ja puhuvat harvemmin englantia ensimmäisenä kielenään.
Austin aikaisin aamulla. Otin kuvan, kun puoliso vei minut töihin - olin siis autossa matkustajana.

Opetin Suomessakin köyhemmissä kaupunginosissa ja vaativissa kouluissa, joissa oli paljon maahanmuuttajia. Olin töissä kouluissa, joissa kukaan ei puhunut pahaa kouluruoasta - mutta silti todellisuus oli Suomessa toisenlainen. 

Nykyinen kouluni jakaa kaikille lapsille ilmaisen aamiaisen ja lounaan. Päivällinen pakataan oppilaille mukaan koulusta lähdettäessä. Yksi lapsi oli onnistunut ensimmäisenä päivänä kävelemään aamiaisjakelun ohitse. Naapuriluokan avustaja selvitteli, olisiko nälkäänsä ääneen itkenyt lapsi saanut aamupalan ruokalasta myöhässä. Kun se ei onnistunut, hain eväspatukan omasta lounaskassistani. 

Keskiviikkoon mennessä olin ymmärtänyt, että apulaisrehtorin näkemys districtin ohjelmasta oli hyvin viisas ja oikea. Ajatus siitä, että ehtisin yhden oppitunnin aikana käsitellä kielioppia, lukea oppilaiden kanssa ja antaa heille aikaa kirjoittamiseen, on erheellinen. Ehdin yhden asian, sillä osaamisen kirjo on luokissani laaja. Ehkä yksi neljästä ryhmästä pystyy vapaaseen kirjoittamiseen, heikoimmat oppilaat tarvitsevat tukea sanatasolla. Tällä viikolla puhuimme substantiiveista ja verbeistä, ja seuraavaksi koetamme rakentaa tämän tiedon varassa kahden sanan lauseita. 

Yhdysvalloissa puhutaan paljon siitä, kuinka pandemia on aiheuttanut aukkoja oppimiseen. Luokissani näen, kuinka raakaa on olla maahanmuuttaja- tai erityisoppilas, joka on viimeiset puolitoista vuotta käynyt koulua virtuaalisesti ja vain silloin tällöin. Sillä kuinka käyt koulua koneella, jos kotona ei ole Internetiä, kukaan ei osaa auttaa sinua takaisin videokokouksen kaaduttua, aikuisten on otettava lapset mukaan töihinsä (koska kotiin yksin jättäminen ei ole turvallista) tai vatsassa kurnii nälkä? Onko siis ihme, että kirjoittamisen ja lukemisen taidot ovat joillakin näistä kolmasluokkalaisista edelleen ykkösluokan kevään tasolla? Silloinhan he viimeksi olivat koulussa.

Ensimmäisellä viikolla in-person -kouluunkin tultiin vielä ihan miten sattuu - yhden perheessä lomailtiin, toisessa ei herätty aamuisin ajoissa. 
Työsarkaa riittää. Minulla on yhteensä noin sata, satakymmenen oppilasta neljässä eri ryhmässä. Paperilla lapsia on satakaksikymmentä, mutta ainakaan ensimmäisellä viikolla kaikki eivät tulleet kouluun. Jotta homma pysyisi hanskassa, kuri on suomalaisittain ajatellen lähes armeijamaista ja didaktiset menetelmät äärimmäisen opettajakeskeisiä. 

Apulaisrehtori vähän kohotteli kulmiaan, kun sattui kävelemään luokkaani kesken harjoituksen, jossa hajotin lapset kolmen oppilaan sekaryhmiin laatimaan lauseita annetuista verbeistä. (Ennen ryhmä- ja pariharjoituksia tarkistamme maskit.) Homma näytti apulaisrehtorin silmin varmaan aika kaoottiselta, yleensä oppilaat pyritään pitämään penkeissään. Olen selvästi oppinut suomalaisessa luokassa sietämään vähän liikaa hälinää ja elämää. Nyt tavoitteena on suuren osan ajasta täysi, keskittynyt hiljaisuus. 

Lapset ovat silti lapsia. Opin tuntemaan heidät maskien yllä tuikkivista iloisista, ilkikurisistakin silmistä. On lapsia, joiden peppu ei millään pysy penkissä - nämähän ovat vain kahdeksan tai yhdeksän vanhoja pirpanoita. On myös lapsia, jotka osaavat, ja haluavat innokkaasti näyttää sen. Tältä viikolta jäi mieleen lapsi, joka riemuitsi, kun osasi tuellani kirjoittaa kokonaisen sanan oikein taululle. Yhdessä heitimme yläfemmat juhliaksemme hänen oppimistaan. 

Kuten ketkä tahansa lapset, oppilaat haluavat kertoa minulle lemmikeistään, harrastuksistaan, siskoistaan ja veljistään, synttärijuhlista ja siitä, mitä oppivat matikan tunnilla. Yksi oppilas lahjoitti minulle kauniin kynän, toinen piirsi kuvan. He ovat innokkaita ja avoimia, ainakin suurin osa. 

Toki näen myös kyyneliä, sidon kengännauhoja, laastaroin polvia, avaan vesipulloja ja autan pakkaamaan reppuja. Yhden oppilaan huolista puhuin jo sosiaalityöntekijälle, ja jos toinen vielä ensi viikollakin nukahtaa luokkaan, kyselen hänen kotiväeltään tukea. 

Rehtori sanoo oppilaillemme jokaisessa aamutiedotteessaan, että he ovat voittajia. Kun he tekevät ahkerasti töitä tavoitteidensa eteen, he pystyvät mihin hyvänsä. Monet oppilaista ovat kuulleet tätä sanomaa monta vuotta joka aamu ja tietävät, että se on heille totta. Kirjoittamisen tunnilla he pakertavat paperille lauseita, jotka ovat tulleet Kinderistä saakka tutuiksi: "I am going to go to college".

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Wild Ride - eli toka koulutusviikko

Toinen koulutusviikko oli villi, sen sanoi apulaisrehtorikin (esimieheni). Teimme kaikki 9 - 11 -tuntisia työpäiviä valmistaaksemme koulun fyysiset tilat ja omat henkiset / akateemiset tilat oppilaiden saapumiseen. 

Torstai-aamu jäi erityisesti mieleen. Aamun kokoustukset ja opettajien koulutukset alkoivat myöhään - eli vasta 8.30 -, koska illalla oli vanhempainilta. Vanhemmat ja lapset saivat tulla koululle tuomaan koulutarvikkeita ja tapaamaan tulevia opettajiaan. Tämä olikin todella hauska ja lämminhenkinen tapahtuma! Laitoin silti kellon soimaan kuudeksi ja lähdin aamulla juoksulenkille. Lenkkareita pukiessani tajusin, että apulaisrehtori halusi minun toimittavan puoliltapäivin tuntisuunnitelmat ensi viikoksi.

Kynät on teroitettu! 

Edellispäivänä olikin ollut tunti aikaa suunnitella. Olin ollut puhelussa aineryhmän ohjaajan ja niiden kollegojen kanssa, jotka myös opettavat kirjoittamista kolmannelle luokalle. Meille annettiin aikaa katsella districtin (koulupiiri) ohjelmaa. Juttu vain on niin, että esimieheni ei halua käyttää districtin ohjelmaa. Muutenhan minulla olisi siis valmiiksi skriptatut suunnitelmat koko vuodeksi. Olin todennut homman turhaksi ja käyttänyt sen tunnin niiden kolmen muun asian tekemiseen, jotka myös piti saada tehtyä samanaikaisesti: soitellut vanhemmille, järjestänyt luokkaa ja syönyt lounasta. 

Palautin tuntisuunnitelmat kymmentä vaille kaksitoista. PowerPointit eivät kylläkään näytä värikkäiltä tai kiinnostavilta, ja kunhan saan aamukahvini juotua, käytänkin tästä sunnuntaista siivun niiden koristelemiseen. Tämä koristeleminen on ehkä se juttu, joka itseäni tällä hetkellä eniten oudoksuttaa. Luokkahuoneessa piti - siis todellakin piti - olla seinillä tietyt julisteet ja naapuriluokissahan opettajat päästivät luovuuden valloilleen. Minun luokassani mentiin vaadituilla minimeillä, sillä en välttämättä täysin usko siihen, että luokkahuoneen ja opetusmateriaalien täytyisi olla täynnä aistiärsykettä. Ei kai ole tarkoitus, että kieltä osaamattomat katselevat kuvia, kuin katolisen kirkon latinankielisessä messussa konsanaan?

Erilaiset materiaalit välillä hämmentävät immigranttiopettajaa. Etsin tällä viikolla mm. nastoja korkkitaululle. Apulaisrehtori ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä oikein kyselin. Selvisi, että täällä paperit niitataan tauluun. Kuvassa olevaa vekotinta käytetään paperiliittimien sijaan. Muita uusia juttuja ovat mm. naksutinlaskuri ja kädessä kannettava kirjoitusalusta. Nastojen lisäksi ehdin viikon aikana kaivata mm. sitä pitkää viivotinta, joka Suomessa löytyi jokaisesta luokasta. 

Viikon aikana minulle valkeni myös, että koulun kulttuuri - jota opiskeltiin koulutuksen ekalla viikolla - tarkoittaa käytännössä sitä, että joka luokkahuoneessa pitäisi toimia jatkuvasti samoin, pikkuseikkoja myöten. Ymmärrän idean, mutta uudelle opettajalle tämä on iso juttu. Pikkuseikat kun tarkoittaa esimerkiksi sitä, missä asennossa oppilaiden oletetaan istuvan. Perjantaina kokoustimme kolmosluokan opettajien kanssa siitä, minne ja miten lapset laitetaan jonoon, kun heidän on aika siirtyä luokkahuoneesta toiseen. Minulla on vieläkin laittamatta lattiaan se teippi, jonka vieressä ensimmäisen ipanan varpaiden tulee olla. Jännittää siis, osaanko opettaa kaikkia proseduureja oikein, kun tuskin osaan/muistan niitä vielä itsekään. 

Covid sitten tietysti heitti vielä kapuloita rattaisiin. Viikko aloitettiin kepeissä tunnelmissa ja ehkä kourallinen opettajista käytti maskia. Tunnelma muuttui viikon edetessä ja perjantaina maski oli jo jokaisella. Siihen mennessä opettajien kokoontumiset oli siirretty pihamaalle ja virtuaalisiksi. Yksi opettaja tiedusteli, miksi opettajien ei ole turvallista kokoontua yhteen (heillä on ainakin ollut mahdollisuus rokottautua), mutta lasten on. Todettiin yhdessä, että onpa hyvä kysymys. Etäkoulu ei kuitenkaan (vielä) ole vaihtoehto, jota edes harkittaisiin: koulun virallinen kanta on se, että lapsille on sekä sosiaalisesti että akateemisesti parempi olla lähiopetuksessa, mistä olenkin kyllä aivan samaa mieltä.


Numeroin perjantaina pulpetit poispyyhittävällä tussilla, että voin maanantaina luokan ovella ohjeistaa kunkin oppilaan omalle paikalleen. Kontaktijäljitysten vuoksi istumajärjestyksestä täytyy olla alusta saakka erityisen tarkkana. Luokissani on 30 - 33 oppilasta.

Tällä hetkellä eniten jännittää kaksi asiaa: 1) osaanko toimittaa läsnäolotiedot oikein järjestelmässä, jota en ole vielä koskaan käyttänyt (mutta josta olen kyllä katsonut PowerPoint-esityksen) ja jossa täytyy olla merkinnät oikein tietyllä kellonlyömällä kahdesti päivässä ja 2) kuinka toimii dokumenttikamera, jota en päässyt vielä testaamaan? Perjantaina sain sen luokkaan, mutta projektorin kaukosäätimestä puuttui patterit.

Tiedän kyllä, että osaan opettaa, pitää luokan ojennuksessa ja ratkoa ongelmia lennossa. Voin vaivatta siirtyä teknologiaopetuksesta tauluopetukseen tarvittaessa, mutta kuinkas se istuu koulun prosesseihin? Jokuhan on siis luokassani tuon tuosta arvioimassa, mitä teen ja miten. Jännää on.

Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että halleluja...