lauantai 19. helmikuuta 2022

Opettajain koulutuspäivä

Texasissa sertifioidun opettajan täytyy opetuslupansa pitääkseen suorittaa kunkin viisivuotisjakson aikana 150 tuntia lisäkoulutusta. Käytännössä monet koulut rakentavat koulutustunteja vuosisuunnitelmiinsa ja kesäisin tehdään loput. Niinpä meilläkin oli perjantaina opettajain koulutuspäivä - oppilaille se tarkoitti vapaapäivää.

Koululle kokoonnuttiin vasta kahdeksaksi ja riemuitsin myöhäisestä lähdöstä: ehdin syödä aamupalan ja nähdä jopa vilauksen omista lapsista ennen töihin lähtöä. Tuntui tosi hassulta ajella koululle valoisalla, sillä en edes tunnista rakennuksia, joiden ohi ajan joka aamu. Liikennekin toimi tietysti eri tavalla kuin tuntia aiemmin. 

Työmatkan taittaminen auringon jo noustessa tuntui aivan hassulta. Liikennekin kulki aivan eri lailla kuin yleensä. 

Koululla kaikille tarjoiltiin aamiaistacoja. En ole varma, oliko kahvia ollenkaan - olen jo oppinut siihen, että oma termari on parasta kuljettaa mukana. Koulusihteeri on kuitenkin ottanut kunnia-asiakseen huolehtia siitä, että aina kun koululla tarjoillaan jotakin, hän muistaa myös meidät, joilla on hankalia erityisruokavalioita. En mennyt ruuhkassa hakemaan omiani, mutta myöhemmin kopioita ottaessani löysin jäljelle jääneitä gluteenittomia vegaanitacoja. Ne toimivat hyvin lounaan korvikkeena. 

Aamupalaverissa puhuttiin päivän suunnitelmista ja palkittiin opettajakunnan keskuudestaan valitsemat vuoden opettajat. Rehtori oli salaa kutsunut opettajien puolisot paikalle kukkia ojentamaan ja kuvia ottamaan. Ennen koulutuksen ja kokouksien alkua kuulutettiin vielä, että kaikkien autot piti käydä siirtämässä, sillä koulubussien kuljettajilla oli oma koulutuspäivänsä parkkipaikalla. Hetken aikaa koko opettajakunta sompaili miniruuhkassa parkkiksella.

Koulutuksessa puhuttiin siitä, kuinka oppitunnin aikana tulee kerätä yksilöllistä oppimisdataa. Tästä saadaan tietoa, jonka perusteella sitten päätellään, onko asia tarpeen opettaa kokonaan tai osittain uudestaan, ja pitääkö haastavuutta hilata ylös tai alas. Meidät pistettiin puhumaan ja pohtimaan ja työskentelemään, mikä tuntui tosi virkistävältä. Olin etukäteen vähän pelännyt, että pitäisi kolme tuntia istua kuuntelemassa luentoa. Pystyn sen verran hyvin samaistumaan levottomiin oppilaisiin, että ajatuskin oli tuntunut kauhistuttavalta. Koulutuspäivän anti olikin siis ilahduttavan hyödyllistä ja mielenkiintoista. Toisaalta, kuten yksi kollega rohkeasti ilmaisikin, tämä tämmöinen datan pyörittely on aikaa vievää puuhaa. Ja sitä aikaa kun ei oikein tahdo olla.

Esimerkiksi torstaina olin törmännyt juuri tähän ajan mahdottomaan olemukseen. Yksi oppilas ilmaisi kesken oppitunnin kovaan ääneen erittäin voimakkaita ja hyvin sopimattomia mielipiteitä eräästä erityisoppilaasta. Tiesin heti, että tämä pitää selvittää perinjuurin, mutta pystyin keskustelemaan oppilaan kanssa noin kaksikymmentä sekuntia. Siinä ajassa kävi selväksi, ettei hän ymmärtänyt sanoneensa mitään väärää. Kun luokassa samaan aikaan oli kolme muutakin kuvaannollista tulipaloa, oli pakko kutsua apujoukkoja. ”Ihan oikein hoidettu”, sanoi apulaisrehtori, kun purin tilannetta hänelle myöhemmin käytävällä. Itselle oli jäänyt sellainen olo, että siitä olisi pitänyt selvitä omin avuin - en tosin tiedä, miten.

Kinesteettisenä tyyppinä tykkään suunnitella paperilla ennemmin kuin koneella. Printtailin tällaisia kalenterilakanoita, jotta pystyin hahmottamaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Oppimistyyliteoriaa kai enenevässä määrin pidetään nykyään humpuukina, mutta jonkinlainen vahva mieltymys tämä silti itselleni on.

Iltapäivä oli pyhitetty opettajien omaksi suunnittelu- ja valmisteluajaksi. Kävimme myös luokkatiimin kanssa palaverin, jossa sovittiin ensi viikolla tehtävien standardoitujen testien järjestelyistä ja soitettiin yhdelle vanhemmalle. Kyseisen vanhemman lapsi on ollut poissa noin kolmasosan tämän vuoden koulupäivistä, eikä siten välttämättä voi jatkaa seuraavalle vuosiluokalle. Vanhemmalla oli voimakkaita näkemyksiä siitä, kuinka tilanne on koulun ja erityisesti meidän rehtorin syytä.

Olin jonkin aikaa ihan innoissani ja tohkeissani, kun sitten pääsin oikein kunnolla suunnittelemaan ja pohtimaan. Kerrankin oli aikaa miettiä, mitä teen jopa seuraavan parin viikon aikana, mikä on kunkin tunnin fokus ja tavoite, miten ne yhdistyvät paikalliseen OPSiin (TEKS), millä keinoin tavoitteisiin päästään ja miten tuloksia mitataan. Tai siis vähän aikaa luulin, että on aikaa. 

Kun kello kolmen aikaan monet työkaverit alkoivat hälistä käytävällä lähtöpuuhissa, päätin lähteä kotiin jatkamaan. Flow-tilassa sitten pistelin menemään. Yksi päivän koulutuksen anneista oli ollut se, että clipboard trackerin pitäisi olla värikoodattu, jotta oppilaan yksilöllinen tavoitetaso muistuisi mieleen yhdellä vilkaisulla. (Tähän tarvitaan nyt väliselitys: meidän koulussa opettajan kuuluu jatkuvasti kulkea luokassa sellaisen kirjoituslevyn kanssa, johon nipsaistu kiinni ryhmän nimilista. Siihen listaan sitten vedellään viivoja ja rasteja dataa kerätessä. En ollenkaan hallitse tätä vielä ja koko kirjoituslevykin tuntuu vähän kummalliselta.) Esimies voi printata väritulosteita, minä en. Kun kello kuuden jälkeen sitten lähetin esimiehelle värikoodatun listan, hän vastasi, että kiitos, mutta nyt on kyllä aika laittaa se työkone kiinni!

Puoliso alkoi valmistella päivällistä. Minä olin kerrankin avuksi, siivoilin keittiötä ja pesin pyykkiä. Naureskelin, että kummasti sitä onkin virtaa, kun päivää ei ole tullut vietettyä yli sadankahdenkymmenen lapsen kanssa!


lauantai 12. helmikuuta 2022

Kun tullaan linjoja pitkin

Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän uupuneita ja traumatisoituneita näinä aikoina. Jotkut ihmiset osaavat kääntää sen positiiviseksi: nyt on aika olla kiltti, ymmärtäväinen ja rakastava. Aika rakentaa uutta ja parempaa yhdessä. Toiset taas aivan roiskuvat vihaa, ahdistusta ja pahaa oloa, ja tällä viikolla törmäsin jälkimmäiseen. 

Torstai-aamuna istuin sohvalle ennen töihin lähtöä ja mietin, että Suomessa minulle ei kukaan vanhempi koskaan huutanut. Ei siis varmaan kertaakaan, vaikka hyvin monta vuotta ehdin sielläkin luokkahuoneessa olla. Joskus tietysti käytiin vakavia keskusteluja, mutta aina asiallisia sekä puolin ja toisin kunnioittavia. 

Hetken ihan vakavissani siinä sohvalla puntaroin, menenkö kouluun ollenkaan. Menin, koska tiesin, mitä poissaoloni toisille opettajille tarkoittaisi - ja koska siellä edelleen olivat ne kaikki muut oppilaat. Hoin itselleni, että eihän tässä minusta ole kyse, vaan lapsista.

Itkuani edellisenä päivänä kuunnellut työkaveri toi minulle aamupalaveriin kahvin ja tiiminjohtaja kauniilla sanoilla täyttämänsä kortin. Molemmat koettivat sanoa, että ei se ollut sinun vikasi. Mutta minun mielessäni oli, olihan se. 

Juhlimme ystävänpäivää luokissa perjantaina. Lapsilla oli hauskaa!



Kerä lähti siis purkautumaan alkuviikosta sen jälkeen, kun eräs oppilas oli vienyt kotiin välitodistuksen. Vanhempi oli huomannut, että lapsen arvosana minun oppiaineessani on edelleen F. Niin kuin sivumennen sanoen on varsin monella muullakin. Olin laittanut asiasta sähköpostia joulun alla niille vanhemmille, joiden sähköpostiosoitteet löytyivät järjestelmästä - saamatta yhtään ainutta vastausta. Nyt kevätlukukaudella näihin tilanteisiin tietysti puututaan huolestuneemmin. Moni oppilas lähti syksyllä kouluun heikosta tilanteesta, mutta viime viikolla aloimme jo järjestää kasvokkaispalavereja niiden perheiden kanssa, joiden oppilaiden osaamisessa ei näy edes hentoa versoa uudesta kasvusta.

Oppilaan vanhempi soitti koululle tiistaina. Ensin hänen kanssaan jutteli tiiminjohtaja, kuulemani mukaan keskustelu oli ihan asiallinen. Sitten tiiminjohtaja laittoi minulle viestiä, että soita vielä sinäkin, vanhempi oli erityisen huolissaan sinun oppiaineestasi. Illalla soitin. Vanhempi ei ollut huolissaan vaan raivoissaan. Koetin muutamaankin otteeseen kääntää keskustelua siihen, mitä lapsen tukemiseksi juuri nyt voidaan tehdä ja miten edistyminen on nyt kevätlukukaudella alkanut jo näkyä. Vanhempi käytännössä huusi suoraa huutoa. Häntä eivät ratkaisut kiinnostaneet vaan syylliset. Keskeisin ongelma oli se, etten ollut hänelle henkilökohtaisesti soittanut jo kuukausia sitten. 

Seuraavana päivänä lapsi haettiin koulusta juuri ennen minun oppituntiani. Toimistoon tiputettiin paperityöt, jotka vaaditaan kun oppilas vaihtaa koulua. Counselor oli koettanut vielä hakea keskusteluyhteyttä. Kysyttyäni hän kertoi myöhemmin, että tilanne oli ollut hänellekin äärimmäisen epämukava ja vanhempi kauniisti muotoillen yhteistyöhaluton. Lapsi itse oli huutanut ja itkenyt keskellä käytävää, ettei halua lähteä rakastamastaan koulusta.

Opettajaakin muistettiin ystävänpäivän kunniaksi monin tavoin. 


Ymmärrän vanhemman huolen oikein hyvin, mutta en lainkaan sen purkautumistapaa. Toki olisi aivan ihanteellista, jos opettajat voisivat huolehtia jokaisen oppilaan yksilöllisestä tilanteesta kokonaisvaltaisesti ja olla jatkuvassa yhteydessä kaikkien lasten vanhempiin. Käytännössä tämä ei ole mahdollista. Jos meillä on isot luokkakoot ja valtavasti haasteita, huomio keskittyy aina vakavimpiin haasteisiin. Kotiin ollaan yhteydessä kun lapsi nukkuu luokassa, ei koskaan näytä opiskelevan, keskittyy heikosti, heittelee pöytiä, potkii seiniä tai kuristaa itseään ja toisia. Kotiin ei ehditä olla yhteydessä, jos lapsi käyttäytyy kauniisti, on huolehtivainen ja iloinen, yrittää parhaansa ja näyttää omaan tahtiinsa oppivan, ehkä hitaasti mutta varmasti.

Itkin tätä tapausta aivan loputtomasti, sekä töissä että kotona. Kyseessä ollut lapsi oli luokkayhteisössään hyvin pidetty, hänellä oli ystäviä ja hän aina vaikutti ympäristöönsä myönteisesti. Hänen akateemiset taitonsa olivat saaneet virtuaaliajoista kovan kolauksen, mutta nyt hän oppi ja yritti. Sanoin työkavereille, että minä olen siis niin huono opettaja, että oppilaat ihan minun takiani lähtevät meidän hyvästä koulustamme. Työkaverit sanoivat että ei, ei, älä kanna tätä mukanasi. Me teemme parhaamme ja se on kaikki, mihin pystymme. Mutta kun mikään ei riitä.

Koetimme tietysti oppia tästä. Luokkatiimin johtajan kanssa ideoitiin välituntivalvonnassa suunnitelma siitä, kuinka nämä muut heikosti menestyvät oppilaat voivat koettaa keväällä parantaa arvosanaansa. Laadin ylimääräisen kotitehtävän, jonka palauttamisesta saa aina täydet pisteet, kun vain näyttää lujasti yrittäneensä. Laitoin viestiä kotiin joka välineellä ja lähetin tehtävän paperisena lasten mukana. Maanantaina postaan sen vielä yhteen sovellukseen, jotta varmasti jokainen vanhempi tietäisi. Joka ilta soittelin koteihin ja joka ilta oli tapaaminen jonkun vanhemman kanssa. En tehnyt yhtään alle kaksitoistatuntista päivää.

Erittäin opettavainen kokemushan tämä minulle oli, mutta aivan liian kipeä. Jotkut vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, kuinka tiukoilla opettajat näinä aikoina ovat. Oman huolen ja pahan olon purkaminen väärällä tavalla voi aivan oikeasti tarkoittaa sitä, että joku kaikkensa yrittävä lopultakin murtuu.

lauantai 5. helmikuuta 2022

Lumipäiviä ja talvikaaos

Tämä viikko oli töissä repaleinen. Ensin olin maanantaina puolet päivästä poissa lääkärikäynnin vuoksi. Naapuriluokassa avustava pitkäaikaissijainen piti tuntini. Hyppäsin puikkoihin keskellä kolmatta blokkia, mikä oli aika jännää. Ihan siis lennossa vaihdettiin harjoitusten välillä. Lapset olivat luonnollisesti poissaolostani villiintyneet, vaikka heillä oli ollut edessään tuttu opettaja. Koko lopputunnin väänsin käytöksestä ryhmän kanssa, joka yleensä ei tästä ongelmasta kärsi. 

Myöhemmin päivällä näin aamuryhmien oppilaita, jotka karkailivat jonoistaan päästäkseen halaamaan ja kertomaan, että heillä oli ollut minua ikävä! Välillä näitten pienten kanssa tuntee itsensä ihan julkkikseksi. :)



Koko viikon oli sateista ja/tai kylmää, joten lapset viettivät kaikki välituntinsa sisällä. Meillä sisävälitunnit tarkoittavat, että lapset siirretään jonossa seuraavaan luokkaan, jossa opettaja keksii heille ohjelmaa. Katsotaan leffaa, pelataan pelejä, väritellään... Yksin ei lapsia saa jättää hetkeksikään eikä ilman ohjattua toimintaa. Keskiviikkoon mennessä kaikki lapset kaikissa ryhmissä alkoivat olla jo aivan hajalla, kun eivät koko viikkona olleet päässeet leikkimään vapaasti.

Keskiviikko-aamuna juttelin luokkatiimin johtajan kanssa siitä, millä kriteereillä määritellään Bad Weather Day. Olin seuraillut sääennustetta ja arvellut, että tällä viikolla sellainen saattaisi tulla vastaan. "Olikos teillä näitä Suomessa?" kyseli luokkatiimin johtaja, ja minä koetin pitää naaman peruslukemilla vastatessani, että ei, ei kyllä ollut. Suomalaislapsethan eivät koulua koskaan kävisikään, jos puljut aina pakkaspäivinä suljettaisiin. 

Keskiviikko oli minulle sikäli tärkeä päivä, että kävin suunnittelublokkini aikana seurailemassa kakkosluokan opettajan tuntia. Hänellä oli luokassa hieno systeemi, jossa lapset toimivat kolmessa tasoryhmässä ja tekivät kukin omalle tasolleen sopivia itsenäisiä tehtäviä kahdenkymmenen minuutin jaksoissa. Opettaja opetti yhtä ryhmää kerrallaan. Ja kakkoset muuten osaavat! Jos nämä lapset tulevat ensi vuonna minun opetettavikseni, ei tarvitse lähteä ihan niin alkeista kuin näitten nykyisten pandemiakolmosten kanssa. Osataan isot alkukirjaimet ja pisteet, kirjoitellaan kokonaisia lauseita! Olin aivan haltioissani.

Siellä observoinnin keskellä näin rehtorin viestin, että torstaina ei ole koulua. Torstaina ilmoitettiin, että eipä muuten ole perjantainakaan. Opettajakunta otti tiedon vastaan siten kuin voi odottaa läpeensä stressaantuneiden ihmisten reagoivan pakkolepoon. Lumipäivinä ei nimittäin edes voi mennä minnekään. Poliisi, palokunta, pelastuslaitos ja pormestarin toimisto toitottavat kaikkialla, että pysykää nyt taivaan tähden kotona! 

Keskiviikko-iltana oli satanut vettä ja lämpötilat laskeneet yöllä pakkasen puolelle. Kun kaikki matkustavat kesärenkailla ja ovat talviseen säähän täysin tottumattomia, torstai-aamuun mennessä liikenteestä oli tullut hengenvaarallista. Kaupat sulkeutuivat, julkiset palvelut menivät kiinni. En tiedä, mitä lääkärit tekevät, nukkuvat ehkä sairaalassa? 

Talojahan ei täälläpäin sanottavasti eristetä. Me tilkittiin ikkunoita ja takaovea huovilla ja pyyhkeillä. Lämmityslaitteiden teho ei riitä, eristämättömät vesiputket paukkuvat... Tämä on vähän kuin koko osavaltio asuisi kesäasuttavilla mökeillä helmikuun koittaessa - paitsi että täällä lämpötila oli kylmimmillään -7 C. 


Lunta, jäätä ja pakkasta aivan kaaokseen saakka.

Torstaina rehtoritiimi lähetteli viestejä varmistaakseen, että kaikki olivat turvassa. "Asun sairaalan vieressä ja minulla on ylimääräinen makuuhuone, jos joku tarvitsee lämpimän paikan, jossa olla", sanoi yksi. Sairaalat eivät nimittäin osallistu kiertäviin sähkökatkoihin, jos sähköä ryhdytään säännöstelemään, joten niiden vieressä asuminen on merkittävä etu. "Minun autossani on kitkarenkaat (!), jos jonkun on päästävä kauppaan tai apteekkiin", ilmoitti toinen. Kaupat oli tosin ryöstetty aika tyhjiin jo joskus tiistain tietämillä, eikä ainakaan vettä, leipää tai papuja saanut enää mistään.

Oli siis aika oleilla oman perheen kesken: istuskella vilttien alla lämpimissä pyjamissa, lueskella kirjoja, pelata pelejä, paistaa vohveleita ja pelätä sähköjen katkeamista. Sähköjen mennessä kun menisi myös lämmitys. Viime vuoden talvimyrskyn jälkeen mekin oltiin hankittu lisälämmittimiä, lämpimät makuupussit ja retkikeitin. Keskiviikkoiltana puoliso käväisi vielä rautakaupassa ja toi takapihalle tulisijan, jonka olisimme viritelleet käyttöön äärimmäisessä hädässä. Öisin heräilin katsomaan, että vielä tuolta jonkun latauspiuhan valo häämöttää ja pohdin, että siinä tulisijassa voitaisiin tarvittaessa polttaa vaikka takapihan kuisti, kun se on muutenkin uusinnan tarpeessa.

Tämä kuisti meinasi päätyä nuotiopuiksi.

Tein minä vähän töitäkin. Tyttären kanssa lajiteltiin koepinot suoriksi, niin että voin ne ensi viikolla jakaa lapsille takaisin. Numerot muuten nytkähtivät ylöspäin - aavistuksen vain, mutta kuitenkin. Tein tuntisuunnitelmia ja TELPAS-koulutuksen etämoduuleita, ja ehdin kyllä rentoutuakin. Ensi viikolla palataan töihin sitten uudella puhdilla, yllättävästä pitkästä viikonlopusta virkistyneinä. Ulkolämpötilatkin ovat jo nousussa: taas on yhdestä talvesta selvitty! :)

Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kalifo...