sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Tasan ei käy

Twitterissä sattui silmiin jonkun jakama, jo pari vuotta sitten kirjoitettu artikkeli amerikkalaisen alakouluopetuksen ahdingosta. Kirjoittaja, Natalie Wexler, pohtii artikkelissa, kuinka lapsen sosiaalinen ja ekonominen asema vaikuttaa hänen lukutaitoonsa ja luetun ymmärtämisen taitoihinsa. Artikkelissa kuvaillaan 1980-luvulla tehtyä koetta, jossa hyvin ja heikosti lukevia lapsia pyydettiin asettelemaan nukkeja pesäpallokentälle sen mukaan, mitä hahmot kirjallisen kuvauksen perusteella olivat tekemässä. Tulos oli, että lapset menestyivät tehtävässä sen mukaan, kuinka hyvin he tunsivat baseball-pelin, oikeastaan melko lailla lukutaidostaan riippumatta. 

“Churniak swings and hits a slow bouncing ball toward the shortstop. Haley comes in, fields it, and throws to first, but too late. Churniak is on first with a single, Johnson stayed on third. The next batter is Whitcomb, the Cougars’ left-fielder.”

Analyysi tuntui heti uskottavalta. Kun itse luin tehtävänannossa olleen tekstin, kykenin toki teknisesti lukemaan tekstin ja ymmärtämään kaikki yksittäiset sanat. Kokonaisuus jää silti käsittämättömäksi, kun en tiedä pelistä oikeastaan mitään. Wexler argumentoikin, että alakouluissa tulisi keskittyä lisäämään lasten tietämystä maailmasta ennemmin kuin opettamaan luetunymmärtämistestien läpäisemiseen tähtääviä kikkakakkosia. 

Toki molempiin tavoitteisiin voi pyrkiä samanaikaisesti. Viime viikolla opetin taas kaiket päivät luetun ymmärtämistä ja tankkasimme tekniikkaa, jolla merkitykseltään vieraiden sanojen salat voivat aueta. Samalla opimme sisältöjä. Luimme yhden tekstin ihmisaivoista, toisen luista, kolmannen soittimien ryhmittelystä soitinryhmiin. Viimeisessä tekstissä opetettiin valmistamaan limaa (slime), jolla lapset mielellään leikkivät - ihmettelen, etten vielä ole saanut vanhemmilta yhteydenottoja tämän opettamisesta! Minäkin opin samalla uutta sanastoa, enhän aiemmin ole osannut esimerkiksi luiden eri kerrostumien tieteellisiä nimityksiä englanniksi. 

Samalla, kun osa oppilaistani minun laillani oppi tekstistä, että compact bone on luun kovin kerrostuma, toisille oli vaikeaa hahmottaa, mikä se sellainen on kuin jousisoitin. Siinä missä yksi lapsi on soittotunneilla, toista on viety konsertteihin. Kolmas on katsonut konsertin telkkarista ja neljäs nähnyt viulun kuvan lehdessä. Viidennelle koko sana tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Tutkimus toisensa jälkeen on todentanut sen, minkä amerikkalaiset opettajat hyvin tietävät: oppilaat tulevat kouluun äärimmäisenkin erilaisilla tieto- ja taitotasoilla varustettuina. Usein keskeisin taustatekijä on perheen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne. 

Kaupungin vanhin ulkoilureitti Austinin keskustan tuntumassa. Austin siis näyttää tältä?


Netflixissä on dokumentti nimeltä Pharmacist, josta olen jaksanut puolella silmällä katsoa muutaman jakson. Kupletin juoni on suunnilleen se, että huumeostoksilla ammutuksi tulleen pojan apteekkari-isä taistelee opioideja vastaan. Pojan ampujaakin haastatellaan. Yhdellä New Orleansin lukuisista köyhistä asuinalueista kasvanut ampuja kuvailee, kuinka hän kiinni jäätyään ja tuomion saatuaan istui teini-ikäisenä kuljetusautossa matkalla vankilaan, ja ihmetteli moottoritietä, jolla matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa. Että maailmaa riittikin! Elämänpiiri oli ollut niin käsittämättömän pieni ja mahdollisuudet niin mahdottoman rajalliset. Ampua hän osasi, ja myydä huumeita. Tiesikö muusta? Antoiko mikään hänen todellisuudessaan valmiuksia ymmärtää, että hän voisi valita toisin? 

Tiedän, että jotkut oppilaistani menevät kotiin, jossa illalla tehdään yhdessä lapsen läksyt, keskustellaan asioista ja valmistetaan päivällinen ennen järkevään aikaan koittavaa nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin nämä perheet grillaavat, käyvät puistossa, tapaavat ystäviä tai menevät museoon; lomilla matkustetaan sukulaisten luokse tai ehkä Meksikoon. Jotkut oppilaani puolestaan nukkuvat yö toisensa jälkeen auton takapenkillä vanhemman toimittaessa ruoka-annoksia toisten koteihin. 

Vaikka vanhempi kummassakin skenaariossa varmasti yrittää kaikkensa, totuus vain on se, että siinä takapenkkielämässä puolet yöstä jää nukkumatta, läksyt tekemättä ja museot käymättä. Se mikä Wexleriltä siis jää artikkelissaan sanomatta tai havaitsematta, on että lapset ovat varsin eri tilanteissa vielä sittenkin, kun kaikkien eteen lyödään koulussa akateemisesti laadukas teksti, jossa pyydetään kuvailemaan sellon ja viulun eroja.

Vilkkaasti liikennöity tie aivan ulkoilureitin tuntumassa. Ellen tietäisi vehreästä polusta, luulisin ehkä Austinin kaikkialla näyttävänkin tältä.

Toki suomalaisessakin yhteiskunnassa oppilaat tulevat erilaisista taustoista ja perheistä. En silti siellä koskaan kohdannut näin valtavia eroja lasten oppimisvalmiuksissa. Ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen ja elämisen valmiuksia tasaavista tekijöistä onkin tasokas ja kohtuuhintainen varhaiskasvatus. 

Työkavereiden kanssa tästä juuri juteltiin, kun tänä vuonna siis muutamakin on saanut perheenlisäystä. Tällä hetkellä kollegoiden pienet vauvat kuuluvat olevan pääasiassa sukulaisnaisten hoivissa (äitiysvapaathan kestävät vain muutamia viikkoja), mutta vanhemmat etsivät heille jo kiivaasti paikkaa tasokkaista päiväkodeista. Viimeistään kolmevuotiaana on nimittäin aika siirtyä "kouluun", jossa aletaan enemmän tai vähemmän leikinomaisesti opiskella muotoja, äänteitä ja kirjaimia.  

Tällä alueella hintaa päivähoidolle kertyy heittämällä tuhat tai kaksituhatta dollaria kuukausittain, eivätkä ruoat tai vaipat tyypillisesti sisälly hintaan. Kaikille tämä vaihtoehto ei siis ole mitenkään mahdollinen. Lapset hoidetaan miten taidetaan: ellei äiti jää kotiin, lapset kasvavat sukulaisten hoivissa, pyörivät työpaikkojen takahuoneissa tai hiukan kasvettuaan tulevat toimeen keskenään lukittujen kotiovien takana. Heitä kukaan ei altista sellaiselle sanastolle, joka valmistaisi vielä kolmannellakaan luokalla lukemaan tekstiä pikkuaivojen merkityksestä ihmiskehon perustoimintojen säätelylle tai edes tietämään, mikä helkatti lienee sello.

Huhtikuun kääntyessä toukokuuksi meidän koulun ohjelmaan koetetaan ujuttaa mahdollisimman paljon tätä maailman kokemisen, näkemisen ja avartamisen puolta. Vaativien tekstipäivien jälkeen kulutin perjantain ulkoiluttamalla oppilaitani: leikimme ulkona kuumalla kentällä kirjallisia seurapelejä. Vaikka pihapäivä oli minulle raskas, tiedän lasten siinä jonoissa koheltaessaan oppineen enemmän kuin tiedänkään - elleivät muusta, niin yhdessä tekemisestä. STAARin harjoituskokeissa hyvin menestyneet kävivät jo uimaretkelläkin, ja kunhan oikeista STAAReista selvitään, mennään trampoliinipuistoon. 

Wexlerin artikkelin ja Pharmacist-dokumentin äärellä huokaan siis hiukan helpottuneena, että ainakaan meiltä ei aivan hevillä valmistu ketään, joka kuvittelisi maailman ja mahdollisuuksien todellakin päättyvän moottoritien laitaan.

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Viimeinen huilihetki

Sosiaalisen median kanavalla julkaistiin kuva pääsiäistipuista. Oppilaat olivat askarrelleet niitä siinä koulussa, jossa työskentelin Suomessa juuri ennen USAhan muuttoa liki kahdeksan vuotta sitten. En voi kuvitella, että Suomessa olisi montakaan ala-astetta, jolla oppilaat eivät olisi viime viikkojen aikana tehneet jonkinmoista pääsiäiseen liittyvää askartelua, piirrosta, lukuhetkeä tai muuta aktiviteettia. Meidän koulussa sellainen ei varmaan edes käväissyt kenenkään mielessä.

Pääsiäistipujen väsääminen ei tulisi kuuloonkaan ensinnäkään siksi, että uskontoihin liittyvät asiat ovat julkisissa kouluissa hyvin tiukasti kiellettyjä. Opettajat näkyvästi hätkähtivät, kun rehtorimme lipsautti ääneen, että pitkä viikonloppumme on pääsiäistä varten järjestetty. Ei - meillä on pitkä viikonloppu, koska perjantai oli merkitty koulukalenteriin bad weather dayksi. Koska käytimme vain puolitoista vapaapäivää huonon sään vuoksi, meidän ei jollain logiikalla tarvinnut korvata kumpaakaan. Kukaan ei aio kysyä miksi.


Viimeinen pitkä viikonloppu ennen kesälomaa. Kävimme eilen kävelyttämässä koiraa pitkän kaavan mukaan. Colorado-joki virtaa koirapuistosaaren molemmilla puolilla unenomaisen sinisenä - väri tietysti tulee sinilevästä.


Toisekseen pääsiäishommeleihin ei todellakaan ole aikaa. Me valmistaudumme kiivaasti STAAR-testeihin. Selvyyden vuoksi on taas todettava, että näin ei tietenkään joka koulussa ole. Esimerkiksi oma kuopukseni kertoi opettajansa järjestäneen STAAR-preppausta viimeisen kahden viikon aikana suunnilleen kaksi oppituntia. En ollut uskoa korviani! Ihan mahdottoman edesvastuutonta. Meillä joka luokan seinällä on laskuri, joka kertoo, milloin mikäkin luokka tekee minkäkin STAARin, eikä oppitunneilla käsitellä mitään muuta. 

Niinpä minunkin kirjoittamisen luokkani heitettiin hyrskynmyrskyn tämän viikon alussa. Viime viikolla vielä kirjoitettiin esseetä, tällä viikolla tehtiin ainoastaan luetunymmärtämisharjoituksia. Apulaisrehtori laati tuntisuunnitelmani ja itse rehtori, ilmeisesti alkujaan englannin opettaja, tuli opettamaan puolet tunneistani. Tai siis ainakin suunnitelman mukaan tuli. Aina välillä koulussa tapahtui jotain akuuttia ja hänen oli singahdettava muualle auttelemaan.

En ole oikeasti ihan varma, miksi rehtori yhtäkkiä opettaa, mutta kuulin, että matikan luokassa tapahtuu samaa - siellä opettaa apulaisrehtori, joka on alkujaan matematiikan opettaja. Koetan kovasti ajatella, että näin vain kuuluu tapahtua, ja koetan kovasti olla ajattelematta, että tämä on jonkinlainen epäluottamuslause minulle opettajana. Ja siis oppilaiden kannaltahan on ihan huippua, että he saavat lisää tukea. Esimerkiksi yhtenä aamuna viime viikolla päätimme napata luokasta pienryhmän käytävälle opiskelemaan, kun rehtori hoksasi, että puolen tusinaa lasta vain istuu hoomoilasena eikä tee yhtään mitään. Tekivät sitten, kun pystyin katsomaan samanaikaisesti jokaisen perään.


Yksi oppilas on viime viikkoina piirtänyt minut monta kertaa. Nauran näille makeasti joka kerta, ovat niin mainioita! Tässä maskitettu opettaja kirjoittaa taas jotain taululle ponnari solmussa. 


Jossain takaraivon tietämillä kiertelee sellainen ajatus, että mitenkäs ne minun oman oppiaineeni tulokset sitten. Viimeisimmän district-testini tulokset olivat viimeinkin kelvollisia (eivät hyviä, mutta edes kelvollisia), ja toukokuussa meillä olisi tulossa finalsit. Oppilaat pitäisi sitä ennen uudestaan opettaa löytämään monivalintatestissä kielioppivirheitä ja kirjoittamaan mielipide-essee. Mitä tapahtuu sitten, kun tulokset sukeltavat aivan täysin siksi, että me seuraavat kolme viikkoa vain luemme ja luemme? 

Mutta koetan tässäkin kohtaa ajatella, että rehtoritiimi tietää paremmin ja että STAAR on tietysti prioriteetti. Koska Texasin osavaltio päätti muuttaa STAAR-testiä ja poisti kirjoittamisen omana testinään kokonaan, kirjoittaminen ei nyt sitten enää ole mikään prioriteetti, ikinä. En oikeasti edes tiedä, mitä sisältöjä ensi vuonna opetan, mutta varmasti minulle kerrotaan.

Oppilashuollollisesta näkökulmasta meidän luokkatiimi kävi läpi kevyen paniikin, kun yksi opettaja kertoi naistenhuoneessa piipahtaessaan vahingossa ponganneensa etuhiuksistaan elämää. Olimme kaikki jo panneet merkille, että yksi opettajia hyvin mielellään halaileva lapsi raaputtelee päätään. Science-opettaja kertoi, että testin aikana sieltä oli jopa tipahtanut ötökkä paperille ja hän oli lähettänyt lapsen terveydenhoitajalle. Texasin osavaltion lakien mukaan lasta ei päätäiden vuoksi saa lähettää kotiin eikä kieltää tulemasta kouluun. Terveydenhoitaja vain soittaa kotiin ja ilmoittaa asiasta. 

Koulun seinillä on nyt oma positiivinen juliste jokaiselle opettajalle. Lehdistä ja somesta voi jatkuvasti lukea, kuinka koko maassa kärsitään opettajapulasta eikä ensi vuoden paikkoihin löydy hakijoita. Meidän koulussa on auki muutama hassu vakanssi, ja sen tilanteen saavuttamiseksi on tehty tietoista työtä.

Nyt vaikutti siltä, että kotona ei tietoon oltu reagoitu mitenkään. Lapsi käväisi toistamiseen terveydenhoitajalla, kotiin tiedotettiin uudestaan, me kaikki opettajat kampailimme hiuksiamme ja minä juttelin lapsesta meidän sosiaalityöntekijänkin kanssa, kun hänet satuin käytävällä näkemään. Loppuviikosta saatiin viestejä, jotka viittasivat siihen, että kotona oli ehkä havahduttu tilanteeseen. Mutta samalla mietin, miten mahdottoman monta sellaista lasta meillä on, jotka suomalaisessa koululuokassa olisivat isoja huolenaiheita, mutta täällä vain mennä retuuttavat muiden mukana ja joiden suuret huolet lähes hukkuvat massaan. 

Viimeiseksi todettakoon, että esimiehen kanssa käytiin viikolla vielä pikaisesti läpi henkilökohtainen arviointikeskustelu - kuulemma ihan mielellään siirtävät minut seuraavalle vuosiluokalle. Mutta ensin pitää nyt sitten jaksaa kuusi tiiviisti paineltua ja kukkuraista työviikkoa. Ennen kesää tämä viikonloppu oli vihonviimeinen huilihetki.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Maaliskuu meni maatessa

Kevätloman jälkeisenä maanantai-aamuna heräsin nuhaisena. Koska kaapissa oli hallituksen lähettämiä kotitestipaketteja, tein aamuvalmistelujen lomassa COVID-testin ihan vain siksi, että saattaisin koulussa sanoa tunnollisesti jopa testanneeni ettei se ole koronaa. Keitin kahvin, pakkasin lounaan ja palasin yläkertaan tarkistamaan tulokset juuri ennen kouluun lähtemistä. Puoliso heräsi siihen, että kiroilin hartaasti positiivisen tuloksen äärellä. Olimme pitäneet maskeja todella huolellisesti Louisianan matkan aikana, enkä vieläkään ymmärrä, miten tartunta silti tuli.

Tyttärien kertoman mukaan asuinalueemme koulupiirissä sairastuminen olisi tarkoittanut minulle joko omien sairaslomapäivien käyttämistä tai palkatonta vapaata. Omasta kiintiöstäni on käyttämättä nelisen päivää, joten palkalliset lomat olisivat loppuneet äkkiä kesken. Keskimmäinen tytär kertoi, että kun hänen science-opettajansa (!) sairasti COVIDin, tämä tuli viiden päivän jälkeen takaisin kouluun, maskitta. "Olen varmaan edelleen sairas", oli opettaja arvellut ääneen, mutta todennut sitten, että hänen sallittiin palata, ei ollut varaa olla poissa kauemmin eikä häneltä enää vaadittu maskiakaan.

Jackson Square New Orleansin ranskalaiskortteleissa.

Saan siis olla varsin tyytyväinen oman koulupiirini päätöksiin. Meillä palkallista, omasta kiintiöstä erillistä COVID-karanteenia pätkähti saman tien viisi päivää, minkä lopuksi sai - mutta ei ollut pakko - testata uudestaan, mikäli oireet jatkuivat. Minulla oireet jatkuivat ja testi heilahti aivan epäröimättä edelleen plussalle, joten palkallista vapaata jatkettiin kymmenenteen sairaspäivään saakka. Olin siis eilen koulussa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. "Kuinka voit nyt? Olimme huolissamme sinusta!" sanoivat adminit, ja kun huolehdin tekemättä jääneistä hommista, toppuuteltiin ottamaan rauhallisesti.

Kaikki opettajat kautta maailman tietävät, että usein me kirjoittelemme sijaisillemme tuntisuunnitelmia silloinkin, kun itsellä on pää kainalossa. Kyselin sairasloman aikana pariin kertaan esimieheltä, kuinka voisin auttaa luokassa sijaistavia. Esimiehelle kaikki pisteet siitä, että moinen ei tullut hänen mielestään kuuloonkaan: "Sinä lepäät ja me hoidamme nämä kouluhommat." Niinpä minä sitten lepäsin ja katselin paljon telkkaria.

Kasinolaivana toiminut höyrylaiva kuljettaa nykyisin turisteja Mississippi-joella.

Spring Break New Orleansissa oli monin tavoin avartava kokemus. Turisteina kävimme seilaamassa vanhalla kasinoksi rakennetulla höyrylaivalla pitkin Mississippi-jokea ja tutustuimme Ranskan ja Espanjan vallan aikaiseen arkkitehtuuriin. Vietimme puoli päivää toisen maailmansodan museossa ja aamupäivän etelävaltioiden taiteen museossa. Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin tieto ja havainto siitä, että Louisiana kuuluu Yhdysvaltojen köyhimpiin osavaltioihin. Toistuvat luonnonkatastrofit - tunnetuimpana hurrikaani Katrina - ovat pitäneet huolta siitä, ettei eteenpäin ponnistelu ole paikallisille helppoa. 

Matkan päällä meidän piti hankkia mukaan otetulle koirallemme uusi kuljetuslaukku. Puoliso löysi lemmikkieläinliikkeen reilun mailin päästä majoituksesta ja päätimme, että kyllähän me kahdestaan sinne kävelemme. Jonkun aikaa käveltyämme ympäristö alkoi tuntua vähän oudolta. Pihoilla lojui poltettujen autojen raatoja ja useimmat talot olisivat jo kauan sitten kaivanneet sekä rakkautta että huolenpitoa. 

Osa NOLAsta näyttää tältä. Se toinen osa näyttää hyvin toisenlaiselta.

Jälkikäteen mietin, että oli onni, että me näytimme juuri siltä mitä olimmekin: vähän hönöiltä turisteilta, jotka eivät yhtään tienneet, missä olivat. Silmiinpistävän valkoisina tepsutimme koirinemme teillä, joille meillä ei olisi pitänyt olla mitään asiaa ja hymyilimme hömelösti kummastuneille vastaantulijoille. Kun sitten tutkin asiaa, opin että sen asuinalueen rikosprosentit verrattuna valtakunnan tasoon ovat +400 %:n kieppeillä, että keskellä autotietä leikkineet lapset kasvavat köyhyyden, jengien ja huumeiden maailmassa ja että edellisellä viikolla siellä oli ammuttu teini-ikäinen poika. Eräs blogisti kuvasi, että turistien kansoittamien ranskalaiskortteleiden jälkeen näkemiemme kaltaisia asuinalueita kasvaa New Orleansin liepeillä yksi toisensa perään. 

Oman kouluni district oli luonnollisesti vastikään päätynyt perustamaan New Orleansiin koulun, koska juuri tällaiset alueethan ovat heidän leipäpuunsa. Varsin lyhyen aikaa toiminut koulu on kuitenkin päätetty jo lakkauttaa. Katrinan jälkeen oletettiin, että New Orleansiin ryntäisi runsaasti ihmisiä sekä halpojen maa- ja kiinteistökauppojen että jälleenrakennuksen tarjoamien mahdollisuuksien toivossa. Alueen julkinen koulutus kävi läpi valtavan reformin ja mitoitukset suunniteltiin vastaamaan tarpeeseen, joka ei koskaan toteutunut. 

New Orleansin peruskouluissa voisi siis kuvitella tällä hetkellä olevan mainio tilanne, luokkakokojenhan täytyy olla pieniä. Todellisuudessa kouluissa on valtava budjettivaje johtuen noin kolmesta tuhannesta tyhjästä oppilaspaikasta, paljon kokemattomia opettajia, suuri henkilökunnan vaihtuvuus ja paljon oppilaita, jotka tarvitsevat niin paljon muutakin kuin vain opetusta kertotaulussa.

Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kalifo...