Tasan ei käy

Twitterissä sattui silmiin jonkun jakama, jo pari vuotta sitten kirjoitettu artikkeli amerikkalaisen alakouluopetuksen ahdingosta. Kirjoittaja, Natalie Wexler, pohtii artikkelissa, kuinka lapsen sosiaalinen ja ekonominen asema vaikuttaa hänen lukutaitoonsa ja luetun ymmärtämisen taitoihinsa. Artikkelissa kuvaillaan 1980-luvulla tehtyä koetta, jossa hyvin ja heikosti lukevia lapsia pyydettiin asettelemaan nukkeja pesäpallokentälle sen mukaan, mitä hahmot kirjallisen kuvauksen perusteella olivat tekemässä. Tulos oli, että lapset menestyivät tehtävässä sen mukaan, kuinka hyvin he tunsivat baseball-pelin, oikeastaan melko lailla lukutaidostaan riippumatta. 

“Churniak swings and hits a slow bouncing ball toward the shortstop. Haley comes in, fields it, and throws to first, but too late. Churniak is on first with a single, Johnson stayed on third. The next batter is Whitcomb, the Cougars’ left-fielder.”

Analyysi tuntui heti uskottavalta. Kun itse luin tehtävänannossa olleen tekstin, kykenin toki teknisesti lukemaan tekstin ja ymmärtämään kaikki yksittäiset sanat. Kokonaisuus jää silti käsittämättömäksi, kun en tiedä pelistä oikeastaan mitään. Wexler argumentoikin, että alakouluissa tulisi keskittyä lisäämään lasten tietämystä maailmasta ennemmin kuin opettamaan luetunymmärtämistestien läpäisemiseen tähtääviä kikkakakkosia. 

Toki molempiin tavoitteisiin voi pyrkiä samanaikaisesti. Viime viikolla opetin taas kaiket päivät luetun ymmärtämistä ja tankkasimme tekniikkaa, jolla merkitykseltään vieraiden sanojen salat voivat aueta. Samalla opimme sisältöjä. Luimme yhden tekstin ihmisaivoista, toisen luista, kolmannen soittimien ryhmittelystä soitinryhmiin. Viimeisessä tekstissä opetettiin valmistamaan limaa (slime), jolla lapset mielellään leikkivät - ihmettelen, etten vielä ole saanut vanhemmilta yhteydenottoja tämän opettamisesta! Minäkin opin samalla uutta sanastoa, enhän aiemmin ole osannut esimerkiksi luiden eri kerrostumien tieteellisiä nimityksiä englanniksi. 

Samalla, kun osa oppilaistani minun laillani oppi tekstistä, että compact bone on luun kovin kerrostuma, toisille oli vaikeaa hahmottaa, mikä se sellainen on kuin jousisoitin. Siinä missä yksi lapsi on soittotunneilla, toista on viety konsertteihin. Kolmas on katsonut konsertin telkkarista ja neljäs nähnyt viulun kuvan lehdessä. Viidennelle koko sana tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Tutkimus toisensa jälkeen on todentanut sen, minkä amerikkalaiset opettajat hyvin tietävät: oppilaat tulevat kouluun äärimmäisenkin erilaisilla tieto- ja taitotasoilla varustettuina. Usein keskeisin taustatekijä on perheen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne. 

Kaupungin vanhin ulkoilureitti Austinin keskustan tuntumassa. Austin siis näyttää tältä?

Netflixissä on dokumentti nimeltä Pharmacist, josta olen jaksanut puolella silmällä katsoa muutaman jakson. Kupletin juoni on suunnilleen se, että huumeostoksilla ammutuksi tulleen pojan apteekkari-isä taistelee opioideja vastaan. Pojan ampujaakin haastatellaan. Yhdellä New Orleansin lukuisista köyhistä asuinalueista kasvanut ampuja kuvailee, kuinka hän kiinni jäätyään ja tuomion saatuaan istui teini-ikäisenä kuljetusautossa matkalla vankilaan, ja ihmetteli moottoritietä, jolla matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa. Että maailmaa riittikin! Elämänpiiri oli ollut niin käsittämättömän pieni ja mahdollisuudet niin mahdottoman rajalliset. Ampua hän osasi, ja myydä huumeita. Tiesikö muusta? Antoiko mikään hänen todellisuudessaan valmiuksia ymmärtää, että hän voisi valita toisin? 

Tiedän, että jotkut oppilaistani menevät kotiin, jossa illalla tehdään yhdessä lapsen läksyt, keskustellaan asioista ja valmistetaan päivällinen ennen järkevään aikaan koittavaa nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin nämä perheet grillaavat, käyvät puistossa, tapaavat ystäviä tai menevät museoon; lomilla matkustetaan sukulaisten luokse tai ehkä Meksikoon. Jotkut oppilaani puolestaan nukkuvat yö toisensa jälkeen auton takapenkillä vanhemman toimittaessa ruoka-annoksia toisten koteihin. 

Vaikka vanhempi kummassakin skenaariossa varmasti yrittää kaikkensa, totuus vain on se, että siinä takapenkkielämässä puolet yöstä jää nukkumatta, läksyt tekemättä ja museot käymättä. Se mikä Wexleriltä siis jää artikkelissaan sanomatta tai havaitsematta, on että lapset ovat varsin eri tilanteissa vielä sittenkin, kun kaikkien eteen lyödään koulussa akateemisesti laadukas teksti, jossa pyydetään kuvailemaan sellon ja viulun eroja.

Vilkkaasti liikennöity tie aivan ulkoilureitin tuntumassa. Ellen tietäisi vehreästä polusta, luulisin ehkä Austinin kaikkialla näyttävänkin tältä.

Toki suomalaisessakin yhteiskunnassa oppilaat tulevat erilaisista taustoista ja perheistä. En silti siellä koskaan kohdannut näin valtavia eroja lasten oppimisvalmiuksissa. Ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen ja elämisen valmiuksia tasaavista tekijöistä onkin tasokas ja kohtuuhintainen varhaiskasvatus. 

Työkavereiden kanssa tästä juuri juteltiin, kun tänä vuonna siis muutamakin on saanut perheenlisäystä. Tällä hetkellä kollegoiden pienet vauvat kuuluvat olevan pääasiassa sukulaisnaisten hoivissa (äitiysvapaathan kestävät vain muutamia viikkoja), mutta vanhemmat etsivät heille jo kiivaasti paikkaa tasokkaista päiväkodeista. Viimeistään kolmevuotiaana on nimittäin aika siirtyä "kouluun", jossa aletaan enemmän tai vähemmän leikinomaisesti opiskella muotoja, äänteitä ja kirjaimia.  

Tällä alueella hintaa päivähoidolle kertyy heittämällä tuhat tai kaksituhatta dollaria kuukausittain, eivätkä ruoat tai vaipat tyypillisesti sisälly hintaan. Kaikille tämä vaihtoehto ei siis ole mitenkään mahdollinen. Lapset hoidetaan miten taidetaan: ellei äiti jää kotiin, lapset kasvavat sukulaisten hoivissa, pyörivät työpaikkojen takahuoneissa tai hiukan kasvettuaan tulevat toimeen keskenään lukittujen kotiovien takana. Heitä kukaan ei altista sellaiselle sanastolle, joka valmistaisi vielä kolmannellakaan luokalla lukemaan tekstiä pikkuaivojen merkityksestä ihmiskehon perustoimintojen säätelylle tai edes tietämään, mikä helkatti lienee sello.

Huhtikuun kääntyessä toukokuuksi meidän koulun ohjelmaan koetetaan ujuttaa mahdollisimman paljon tätä maailman kokemisen, näkemisen ja avartamisen puolta. Vaativien tekstipäivien jälkeen kulutin perjantain ulkoiluttamalla oppilaitani: leikimme ulkona kuumalla kentällä kirjallisia seurapelejä. Vaikka pihapäivä oli minulle raskas, tiedän lasten siinä jonoissa koheltaessaan oppineen enemmän kuin tiedänkään - elleivät muusta, niin yhdessä tekemisestä. STAARin harjoituskokeissa hyvin menestyneet kävivät jo uimaretkelläkin, ja kunhan oikeista STAAReista selvitään, mennään trampoliinipuistoon. 

Wexlerin artikkelin ja Pharmacist-dokumentin äärellä huokaan siis hiukan helpottuneena, että ainakaan meiltä ei aivan hevillä valmistu ketään, joka kuvittelisi maailman ja mahdollisuuksien todellakin päättyvän moottoritien laitaan.