tiistai 24. syyskuuta 2019

Retkellä

Lapsoset halusivat retkeilemään. Tämä tuntuu olevan paikallisessa kulttuurissa sellainen kaikkien tuntema kertomus, että vanhempien kanssa käydään telttailemassa. Ei siis varmastikaan nykypäivänä osa jokaisen amerikkalaislapsen kokemusmaailmaa, mutta johonkin maailmanaikaan vaikuttaa olleen tärkeä osa kulttuuria.

Puoliso ei varsinaisesti ole retkeilyihmisiä, joten meillä vähän jahkattiin tästä. Itse olin nuorempana kovan luokan partiotyttö. Vanhemmiten mukavuudenhalu on vienyt voiton, eikä into nukkua kivikoissa ja juurakoissa ole enää varsinaisesti ilmiliekeissä. Lisäkertoimia tilanteeseen tuo vieras luonto - myrkylliset hämähäkit, käärmeet, karhut ja mitä näitä nyt on.

Kun sitten satuin Facesta huomaamaan, että naapurikylän puistojaosto järjesti lapsiperheille maailman helpoimman retkeilymahdollisuuden, tartuin siihen oitis. Lapsille sanoin, että jos metsään haluat mennä nyt, niin tämä on pakollinen testikierros.


Torstaina kipaisimme siis nuorimman kanssa REIhin. Minulla oli sinne vanhan työpaikan läksiäisjuhlista vielä tallella lahjakorttirahaa, ja kulutimme sen teltan ostoon. Onneksi ovat täällä niin palvelualttiita, en tiedä minkä niistä teltoista olisimme ottaneet, ellei nuori myyjä olisi osannut neuvoa ja opastaa.

Perjantai-iltana, kun tytöt tulivat koulusta ja minä lopettelin työni, pakkasimme Ikea-kassiin ja pariin muuhun nyssäkkään oikein ammattimaisen näköisesti puoli maailmaa. Teini ja puoliso lähtivät heittämään meidät leiripaikalle, jotta meidän ei tarvitsisi etsiä sieltä parkkipaikkaa. Teini katseli tavarapaljoutta huvittuneena ja kyseli, emmekö me kuitenkin olleet menossa vain yhdeksi yöksi. Ja sitten jotain mutinaa siitä, ettei hänkään sentään noin paljoa veisi mukanaan...

Leiripaikaksi oli valittu suuri puisto, jonka keskellä sijaitsi pieni järvi, reunassa katos ja lasten leikkipaikka. Jossakin reunamilla oli jo menossa kaikenlaista ohjelmaa, kun saavuimme paikalle: kiipeilyseinää ja hay rides ainakin oli tarjolla.

Ryhdyimme tytärten kanssa kupoliteltan pystytykseen, emmekä siis juuri kerenneet muuta kuin keriä sen paketista, kun joku naapuriteltan mies jo saapui siihen juoksujalkaa mansplainaamaan minulle, kuinka teltta pystytetään. Olin niin häkeltynyt, etten osannut kuin kiitellä avusta ja vakuuttaa, että kyllä me tämä saadaan. Oli kuitenkin aika tärkeää, että nimenomaan lapset sitä pystyttivät, eikä joku tyyppi meidän puolestamme.


Iltaruoka, aamupala ja smoresit kuuluivat leirin hintaan. Pian teltan pystytyksen jälkeen suuntasimme siis ruokakatokselle. Mitäpä päivälliseksi olisi muuta ollut tarjolla kuin hampurilainen, ja kokista... Vähän eri eväät oli meillä partiotytöillä silloin muinoin. Lapset sitä syödessään miettivätkin, että tätä eivät ehkä vastaavassa tapahtumassa olisi saaneet Suomessa. Arvelin, että hernekeittoa soppatykistä olisi ehkä ollut ruokalistalla.

Jälkkäriksi ostimme lapsille shaved ice -jäätelöntapaiset (siis jäämurskaa ja lisäainekastiketta). Smoreseja odotellessamme suuntasimme leikkikentälle. Oli aika kivaa, että teltta oli siinä ihan vieressä ja lasten saattoi antaa leikkiä niin kauan kuin leikitytti, vaikka ilta pimeni.

Smores-jonoon olisi kuitenkin kannattanut asettua aiemmin, jo siinä vaiheessa kun nuotioita ryhdyttiin parkkipaikan reunassa virittelemään. Ruokarannekkeeseen reikiä painellut kaveri nauratti ihmisiä jonossa: "Come 'ere people, so I can punch ya!" Kukin sai käteensä valmiin pussin graham-keksejä, suklaapalan, vaahtokarkin ja paistotikun. Aika pieni ja vaatimaton juttu, mutta yllättäen muksuille ihan riitti elämykseksi se yhden vaahtokarkin paahtaminen.

Sitten alkoikin olla jo elokuvan aika. Järven rannalle oli viritelty se sellainen jättimäinen puhallettava (?) screeni, jollaisiin tutustuimme jo alakoulun vuotuisissa leffailloissa Kaliforniassa. Illan filkkana oli Incredibles 2. Suuri osa muista paikallaolijoista oli luonnollisesti varustautunut huolella retkituolein ja -pöydin. Me rahtasimme teltasta mukanamme vain yhden makuualustan, vesipullot, hyttysmyrkkyä ja pari hupparia - koska iltahan viileni ja lopulta oli jo pitkälti alle 30 celciusastetta. Olisi sen istumisen voinut paremminkin suunnitella: siinä maassa nimittäin oli jokin myrkkykasvi, joka tuntui aivan nokkoselta, mutta poltti ihoon rakkuloita. Ehkä poison ivy? Luulin poison ivyä pensaaksi, mutta puoliso myöhemmin valisti, että voi sitä löytyä siis aivan leikatun nurmen keskeltäkin.



Hampaat saimme pestyä bajamaja-jonon eteen asetelluilla käsipesupisteillä, ja sitten olikin jo aika painua unille. Tai no. Leiriin oli tarkoitus laskeutua hiljaisuus viimeistään klo 23.30, mutta eipä se sääntö kaikkia kiinnostanut. Meidän lähellä oli iso telttaseurue, joka lauloi, leikki ja tappeli vielä yhden aikaan yöllä. Siinä vaiheessa lapset olivat onneksi jo nukahtaneet ja itse muistin, että reppuun oli SoulCycle-tunnilta unohtunut pari korvatulppaa. En kuullut edes sitä, että yöllä ripsahti vettä. Uusi teltta piti veden hienosti.

Aamupalaa saatiin jonottaa ihan tosi pitkään, koska pannukakut paistettiin paikan päällä ja tuoreiden panskareiden tuotantokapasiteetti ei oikein vastannut kysyntähuippuihin. Panskareiden ja siirapin lisäksi lautaselle laitettiin kaksi pihviä, joita kutsuttiin makkaroiksi. Ne maistuivat lähinnä suolalta ja rasvalta. Oheen sai omenan tai banaanin sekä mehun, jonka lapset tuomitsivat ankarasti (sisällysluettelossa olikin lähinnä jännittäviä koodeja ja vettä). Paikalla olisi pitänyt olla kahvivaunu, josta erittäin huonosti nukkuneet vanhemmat olisivat saaneet ostaa elämäneliksiiriä, mutta eipä tuota vaunua näkynyt eikä kuulunut. Mitä nyt leirin virallinen kuuluttaja välillä huuteli kovaääniseen meininkiä piristääkseen, että "You have survived the family campout 2019!"

Puolisolle laitoin hätäviestin, että tule hakemaan ja tuo Starbucks-latte tullessasi. Ja toihan hän. Ennen teltan purkamista ehdittiin tyttöjen kanssa kuitenkin vielä hetki lojua makuupusseilla kaikessa rauhassa ja lukea mukaan raahattuja kirjoja. Pienin huokaili, että tämä on ihanaa: olla luonnonhelmassa, kirja kädessä, eikä kerrassaan mitään muuta tekemistä! Pakko myöntää, tuossahan se homman viehätys piilee.


maanantai 23. syyskuuta 2019

Piilaakso, tuo eliittisiirtolaisuuden kehto ja feministin painajainen

Antropologi Taina Kinnunen teki tutkimuksen ja kirjan Piilaaksoon puolisonsa perässä muuttaneiden naisten kokemuksista: Kalifornia kutsuu: Kertomuksia eliittisiirtolaisuuden katveista. Tutkija varmasti ymmärsi jo kirjaa nimetessään, että sohaisee termillä muurahaispesään.

Kirja on minulta vielä lukematta. Talouselämän toimittaja oli sen sijaan oman arvostelukappaleensa jo lukaissut ja antoi tunteidensa tulvahtaa sekavaksi arviontapaiseksi, jonka löydät täältä. Toimittajan sekava sepustus kirvoitti USAssa asuvien keskustelupalstoilla välittömästi vipinää. Toimittaja avasi tällä ja ilmaisi välittömästi puhuvansa aidanseipäistä:
Lähes kaikki haastateltavat ylistävät Yhdysvaltoja perhekeskeisyyden tyyssijaksi, vaikka maassa ei käytännössä ole palkallisia äitiyslomia, kohtuuhintaista päivähoitoa tai koulutusta, puhumattakaan universaalista terveydenhuollosta.
Epäilisin, kirjaan koskemattakin, että antropologi on tutkimuksessaan määritellyt, mitä haastatellut perhekeskeisyydellä tarkoittavat. Arvelen toimittajan pikaluvussaan skipanneen tämän kohdan.

Toimittaja puhuu yhteiskunnan perhekeskeisyydestä. Haastatellut puhuvat perheen perhekeskeisyydestä. Toimittajalle perhekeskeisyys on sitä, että yhteiskunta tukee perhettä ja luo rakenteita, jotka vapauttavat perheestä - niin naiset, miehet kuin lapsetkin. Koska tätähän se perhekeskeisyys Suomessa on. Kaliforniassa eliittisiirtolaisen elämässä perhe sen sijaan itse tukee itseään, eikä mikään vapauta naisia, miehiä tai lapsia toisistaan - semminkään, kun lähellä ei ole edes sukulaisten turvaverkkoa. Perheestä tulee tiivis tiimi, joka tietää olevansa olemassa toisiaan varten.

Se on muuten aika makea juttu. Perhekeskeisyys näkyy lapsissa vaikkapa niin, että Yhdysvalloissa pitkään asunut varhaisteini tulee kysymään, voisiko meidän perhe lähteä yhdessä telttailemaan. Siis perhe. Ei minä ja mun kaverit. Teini-iästä jo pian aikuisuuteen astuva tahtoo aamulla äidiltä halauksen. Siis siltä nololta äidiltä, koska kaikki rakastavat äitejään ja se on täysin ookoo. Se on sitä, että alakoululainen kertoo vanhemmilleen huolettomasti joka päivä, että rakastan sua ja kirjoittaa koulussa sujuvasti tekstin siitä, miksi perhe on paras.

Toimittaja ei hoksaa, että perheestä tulee tiivis siksi että ei ole pitkää, palkallista tai tuettua äitiysvapaata (isyysvapaasta puhumattakaan). Koska ei ole kunnallista, kohtuuhintaista päivähoitoa. Koska ei ole neuvolaa, ilmaista eskaria, tasokasta kouluruokailua, turvallista jalkakäytävää, puoli-ilmaista päivähoitoa, koululiikuntaan kuuluvaa uimaopetusta tai toimivaa joukkoliikennettä. Koska vanhemmat ovat vastuussa ihan kaikesta ihan itse, eikä yhteiskunta kanna kasvatusvastuuta.

Ai niin, kohtuuhintainen koulutus muuten on. Sen nimi on public school.
Yhdysvallat eikä etenkään Piilaakso näytä vapauden tyyssijalta. Yhteiskuntamalli perustuu siihen, että miehet viettävät kaiken valveillaolonsa raatamalla töissä, naiset vangitaan neljän seinän sisälle hoivatyön ammattilaisiksi ja lapsilta viedään viimeisetkin itsenäisyyden rippeet...
Siinä toimittaja osuu naulan kantaan, että se, joka käy töissä, todellakin käy töissä. Piilaaksossa jos missä ei mennä kahdeksasta neljään -mentaliteetilla eikä pidetä neljän viikon kesälomia.  Amerikkalainen työelämä vaatii paljon. Se vaatii sitä, että jos tärkeä puhelu tulee, kun istut perheen kanssa pääsiäiskirkossa, kävelet ulos vastaamaan siihen puheluun. Se vaatii sitä, että sähköposteihin vastataan aamukuudelta ja iltakymmeneltä. Se vaatii sitä, että jos jalka murtuu mountain biking -reissulla, työntekijä hoitaa itsensä pöytänsä ääreen kahden päivän sairasloman jälkeen. Tai siis voi toki vetää tiukkaa rajaa, mutta aina löytyy joku toinen, joka ei vedä. Se siitä eliittielämästä sitten.

Jos on niin onnekas, että siihen on mahdollisuus, on yksinkertaisesti helpompaa (aivan eliittiluksusta!), jos toinen perheen aikuisista voi valita perheen. Jonkun pitää olla se, joka käy kaupassa, kuljettaa lapset kouluun, koulusta ja harrastuksiin ja harrastuksista, käyttää lääkärintarkastuksissa ja oiontahoidossa ja vie play dateille, koska ilman niitä lapset eivät siis tapaa kavereitaan. Eivät koskaan juokse itsekseen ovesta ulos ja sano moikka, tuun ehkä kuudelta.

Lasten ollessa koulussa tämä perheeseen keskittyvä katvevanhempi voi ehkä opiskella, pyörittää omaa yritystä, tehdä vapaaehtoistyötä, käydä kuntosalilla tai kynsihoidossa ja shoppailemassa jos sellaisesta tykkää, tavata kavereita, ostaa lapsille uudet liikuntavarusteet ja juuri tietyllä tavalla viivoitetut uudet keltaiset kouluvihkot. Voi siis hoitaa kaikki ne asiat, jotka tekevät arjesta toimivan koko perheelle. Eli siis - voi "vangita itsensä neljän seinän sisälle hoivatyön ammattilaiseksi". Just.

Toisin kuin Talouselämän asenteellinen kirjoittaja, Uusiteknologia-julkaisu sentään mainitsee, että teoksessa havainnollistetaan joidenkin Piilaaksosta löytyneiden naisten olevan onnellisia siitä, että ovat päässeet pois suomalaisten koulutettujen naisten oravanpyörästä. Eli siis hetkinen - kokevat päässeensä vapaiksi vai?

"Yhdysvallat ei todellakaan ole vapauden tyyssija", tykittää kuitenkin Talouselämän toimittaja toistamiseen - ja kuulostaa sekä kateelliselta että tietämättömältä.

Niin, ja eliitti... Ehkäpä antropologi etsi tarkoituksella Piilaaksosta ne puolisot, jotka todella kuuluvat tuohon kategoriaan. Tämähän on vähän niin kuin menisi Ateenaan haastattelemaan kahtakymmentä ihmistä ja kertoisi sen jälkeen kaikelle maailmalle, millaista on olla eurooppalainen Euroopassa. Bukarestissa ja Sevettijärvellä siitä kuvauksesta voisi olla vaikea tunnistaa itseään.

Mutta on siellä muitakin, tai oli vielä ainakin pari vuotta sitten. Ehkä hurjat elinkustannukset ovat jo ajaneet tavallisen väen pois, kuten meidät.

Me lähdimme Piilaaksosta muutaman vuoden jälkeen, koska oivalsimme, ettei meidän tarvitse olla siellä. Me emme olleet mukana startup-yrityksen pystyttämisessä emmekä suuren IT-yrityksen voittojen tahkoamisessa. Me olimme vain aivan tavallinen maahanmuuttajaperhe, jonka tulevaisuudennäkymät siinä ympäristössä olivat aika rajalliset ja talous tiukalla.

Kaiken kaikkiaan tämä "kirja-arvostelu" on taas vain yksi tuotos siltä raivoisalta kerholta, joka Suomen mediassa tällä hetkellä toitottaa korkealta ja kovaa kuin julkinen tiedotus Maon Kiinassa, että Suomessa on kaikki hyvin ja kaikkialla muualla vallitsee kaaos ja korruptio. Katsokaa vaikka iltapäivälehtiä: joka viikko on joku onneton erehtynyt muuttamaan Kanarialle tai Korfulle ja kaipaa nyt Suomesta "näitä kuutta asiaa" ja aikoo pikapikaa ostaa tiketin maitojunaan. Jostain syystä Talouselämän toimittaja on halunnut valjastaa myös antropologi Kinnusen tutkimuksen tähän käyttöön.

Jo uskonnon ja psykologian opettajani sanoi aikoinaan, että väistäkää kaikkia, jotka väittävät tietävänsä absoluuttisen totuuden. Eri lailla ei ole paremmin eikä huonommin. Eri lailla on vain yksinkertaisesti eri lailla. Ja sitähän se antropologikin pyrki kuvaamaan, luulisin.

Mutta toki, onnistunutta markkinointia: nyt minunkin pitää saada käsiini tuo kohuttu kirja.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Loppukesän valossa


Tällä viikolla on ollut muutamia aamuja, joina olen hetkeksi voinut kääntää ilmastoinnin pois päältä ja avata parvekkeen oven. Antaa pehmeän aamuvalon ja raikkaan ilman virrata sisälle. Ulkona on ollut vain noin 80 F (+26,7 C) tai jopa himpan alle.

Päivälämpötilat eivät enää näytä säännöllisesti nousevan sataan asteeseen (+38 C) tai yli, nyt jäädään jatkuvasti noin 98 F:n tuntumaan (+36,7 C). Ero on pieni, mutta aika merkittävä - nyt ulkona voi olla hetken ja vaikka kuuma onkin, kuumuudesta puuttuu se viimeinen terä.

Parvekkeen ovi avoinna
Ihastelen kaunista valoa. Yhdessä meidän asunnon makuuhuoneista on kolme ikkunaa, kaksi toisiaan vastakkain ja yksi niiden välissä huoneen päädyssä. Huone oli aluksi pienten tyttöjen makkari, mutta päädyttiin sitten antamaan niille isompi master bedroom (ja siihen liitetty pienen yksiön kokoinen master bathroom) ja siirryttiin miehen kanssa tähän pieneen. Huone on sekä keskimmäisen lapsen että minun suosikki. Lämmön uhallakin avaamme kaikkien ikkunoiden säleet, jotta huone kylpisi luonnonvalossa.

Meidän asuinalue on rakennettu entiseen metsään ja rakennettaessa luontoa on yritetty ilmeisen tarkoituksella säilyttää paljon. Kävelytiet kulkevat pienten metsien halki ja puut reunustavat taloja joka puolelta. Tämän seurauksena tämäkin asunto on hyvin hämärä: joudumme pitämään valoja päällä kesäpäivänäkin. Toisaalta asunto ei myöskään kuumene siten kuin kuumenisi, jos se seisoisi aivan paljaana auringon alla.

- "Katsokaa nyt tuota puuta!"
- "Joo mami, se on puu..."
Kolmannekseen ikkunoiden edessä on puita, joiden rungoissa ja lehvissä auringonvalo leikkii. Lapset kiusoittelevat minua jo hyväntahtoisesti siitä, kun aina välillä hihkun ja huokaisen ikkunan edessä: "Katsokaa nyt tuota puuta!" Kaliforniassa valo on erilaista, suoraa ja paljasta - ei koskaan viipyilevää ja leikittelevää. Jos olet valokuvaaja, tule Austiniin! Täällä on ihmeellinen valo.

Mutta noin kaiken kaikkiaan, odotamme jo syksyä ja jopa talvea. Kuuleman mukaan lämpötilat voivat laskea pakkastuntumaan. Lapset ovat innoissaan siitä, että heille pitää hankkia lämpimät takit, lapaset ja kunnon kengät. Minä puolestani ymmärsin jonain päivänä, että ennen kylmää tänne täytyy tulla ruska. Ruska! Ei se varmaan monta viikkoa kestä, mutta ainakin kerran päässen metsään kävelylle ja napsimaan kuvia.

Metsässä lasten kanssa.
Viime viikonloppuna kävimme kahden nuoremman tyttären ja piskin kanssa suht. läheisessä metsässä kävelyllä. Lenkki oli vain vajaat kolmisen mailia (alle 5 km), mutta tuntui ihanalta sukellukselta aivan toiseen maailmaan. Vesi oli aika vähissä; johonkin toiseen vuodenaikaan reitillä olisi saattanut nähdä pienen vesiputouksenkin, mutta nyt lähinnä seisoskelevia lampia. Mutta niissäpä oli kaloja ja sammakoita! Koirakin juoksenteli ympäriinsä innoissaan ja tytöt pyysivät, että tätä tämmöistä tehtäisiin lisää. Kunhan on viileämpää, tehdäänkin. Nyt tunnin ulkoilu vie aika lailla kaikki päivän energiat. (Vaikka oltiin siis liikkeellä aikaisin aamulla viileään aikaan.)

Eilen teimme pienen perheretken Stonehenge II:lle ja Fredericksburgin kaupunkiin. Katselimme muutaman tunnin Austinin lounaispuolella sijaitsevaa Teksasin maaseutua (viinitiloja, persikoita, antiikkia ja taidetta, jossa oli vivahdus luovaa hulluutta ja hilpeää hulluttelua - rakentaa nyt vaikkapa majakka keskelle aavaa peltomaisemaa!). Peltoja, joilla lehmät kokoontuivat puiden alle päivän viilenemistä odottamaan. Sinistä, korkeaa taivasta kumpupilvineen. "Aivan kuin Suomen maaseudulla ajelisi", sanoi mies. Täällä on kaunista.

Stonehenge II. Kaverin pihalle jäi rakennusprojektin päätteeksi ylimääräinen iso kivipaasi. "Mitäs tällä tehtäisiin?" hän kysyi kaveriltaan. "No tökkäät sen pystyyn tuohon keskelle tilaa", yllytti toinen. Ensimmäinen teki työtä käskettyä, ja siitä se ajatus sitten lähti: eiköhän me vain rakenneta Teksasiinkin Stonehenge! 

Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että halleluja...