Puoliso ei varsinaisesti ole retkeilyihmisiä, joten meillä vähän jahkattiin tästä. Itse olin nuorempana kovan luokan partiotyttö. Vanhemmiten mukavuudenhalu on vienyt voiton, eikä into nukkua kivikoissa ja juurakoissa ole enää varsinaisesti ilmiliekeissä. Lisäkertoimia tilanteeseen tuo vieras luonto - myrkylliset hämähäkit, käärmeet, karhut ja mitä näitä nyt on.
Kun sitten satuin Facesta huomaamaan, että naapurikylän puistojaosto järjesti lapsiperheille maailman helpoimman retkeilymahdollisuuden, tartuin siihen oitis. Lapsille sanoin, että jos metsään haluat mennä nyt, niin tämä on pakollinen testikierros.
Torstaina kipaisimme siis nuorimman kanssa REIhin. Minulla oli sinne vanhan työpaikan läksiäisjuhlista vielä tallella lahjakorttirahaa, ja kulutimme sen teltan ostoon. Onneksi ovat täällä niin palvelualttiita, en tiedä minkä niistä teltoista olisimme ottaneet, ellei nuori myyjä olisi osannut neuvoa ja opastaa.
Perjantai-iltana, kun tytöt tulivat koulusta ja minä lopettelin työni, pakkasimme Ikea-kassiin ja pariin muuhun nyssäkkään oikein ammattimaisen näköisesti puoli maailmaa. Teini ja puoliso lähtivät heittämään meidät leiripaikalle, jotta meidän ei tarvitsisi etsiä sieltä parkkipaikkaa. Teini katseli tavarapaljoutta huvittuneena ja kyseli, emmekö me kuitenkin olleet menossa vain yhdeksi yöksi. Ja sitten jotain mutinaa siitä, ettei hänkään sentään noin paljoa veisi mukanaan...
Leiripaikaksi oli valittu suuri puisto, jonka keskellä sijaitsi pieni järvi, reunassa katos ja lasten leikkipaikka. Jossakin reunamilla oli jo menossa kaikenlaista ohjelmaa, kun saavuimme paikalle: kiipeilyseinää ja hay rides ainakin oli tarjolla.
Ryhdyimme tytärten kanssa kupoliteltan pystytykseen, emmekä siis juuri kerenneet muuta kuin keriä sen paketista, kun joku naapuriteltan mies jo saapui siihen juoksujalkaa mansplainaamaan minulle, kuinka teltta pystytetään. Olin niin häkeltynyt, etten osannut kuin kiitellä avusta ja vakuuttaa, että kyllä me tämä saadaan. Oli kuitenkin aika tärkeää, että nimenomaan lapset sitä pystyttivät, eikä joku tyyppi meidän puolestamme.
Iltaruoka, aamupala ja smoresit kuuluivat leirin hintaan. Pian teltan pystytyksen jälkeen suuntasimme siis ruokakatokselle. Mitäpä päivälliseksi olisi muuta ollut tarjolla kuin hampurilainen, ja kokista... Vähän eri eväät oli meillä partiotytöillä silloin muinoin. Lapset sitä syödessään miettivätkin, että tätä eivät ehkä vastaavassa tapahtumassa olisi saaneet Suomessa. Arvelin, että hernekeittoa soppatykistä olisi ehkä ollut ruokalistalla.
Jälkkäriksi ostimme lapsille shaved ice -jäätelöntapaiset (siis jäämurskaa ja lisäainekastiketta). Smoreseja odotellessamme suuntasimme leikkikentälle. Oli aika kivaa, että teltta oli siinä ihan vieressä ja lasten saattoi antaa leikkiä niin kauan kuin leikitytti, vaikka ilta pimeni.
Smores-jonoon olisi kuitenkin kannattanut asettua aiemmin, jo siinä vaiheessa kun nuotioita ryhdyttiin parkkipaikan reunassa virittelemään. Ruokarannekkeeseen reikiä painellut kaveri nauratti ihmisiä jonossa: "Come 'ere people, so I can punch ya!" Kukin sai käteensä valmiin pussin graham-keksejä, suklaapalan, vaahtokarkin ja paistotikun. Aika pieni ja vaatimaton juttu, mutta yllättäen muksuille ihan riitti elämykseksi se yhden vaahtokarkin paahtaminen.
Sitten alkoikin olla jo elokuvan aika. Järven rannalle oli viritelty se sellainen jättimäinen puhallettava (?) screeni, jollaisiin tutustuimme jo alakoulun vuotuisissa leffailloissa Kaliforniassa. Illan filkkana oli Incredibles 2. Suuri osa muista paikallaolijoista oli luonnollisesti varustautunut huolella retkituolein ja -pöydin. Me rahtasimme teltasta mukanamme vain yhden makuualustan, vesipullot, hyttysmyrkkyä ja pari hupparia - koska iltahan viileni ja lopulta oli jo pitkälti alle 30 celciusastetta. Olisi sen istumisen voinut paremminkin suunnitella: siinä maassa nimittäin oli jokin myrkkykasvi, joka tuntui aivan nokkoselta, mutta poltti ihoon rakkuloita. Ehkä poison ivy? Luulin poison ivyä pensaaksi, mutta puoliso myöhemmin valisti, että voi sitä löytyä siis aivan leikatun nurmen keskeltäkin.
Hampaat saimme pestyä bajamaja-jonon eteen asetelluilla käsipesupisteillä, ja sitten olikin jo aika painua unille. Tai no. Leiriin oli tarkoitus laskeutua hiljaisuus viimeistään klo 23.30, mutta eipä se sääntö kaikkia kiinnostanut. Meidän lähellä oli iso telttaseurue, joka lauloi, leikki ja tappeli vielä yhden aikaan yöllä. Siinä vaiheessa lapset olivat onneksi jo nukahtaneet ja itse muistin, että reppuun oli SoulCycle-tunnilta unohtunut pari korvatulppaa. En kuullut edes sitä, että yöllä ripsahti vettä. Uusi teltta piti veden hienosti.
Aamupalaa saatiin jonottaa ihan tosi pitkään, koska pannukakut paistettiin paikan päällä ja tuoreiden panskareiden tuotantokapasiteetti ei oikein vastannut kysyntähuippuihin. Panskareiden ja siirapin lisäksi lautaselle laitettiin kaksi pihviä, joita kutsuttiin makkaroiksi. Ne maistuivat lähinnä suolalta ja rasvalta. Oheen sai omenan tai banaanin sekä mehun, jonka lapset tuomitsivat ankarasti (sisällysluettelossa olikin lähinnä jännittäviä koodeja ja vettä). Paikalla olisi pitänyt olla kahvivaunu, josta erittäin huonosti nukkuneet vanhemmat olisivat saaneet ostaa elämäneliksiiriä, mutta eipä tuota vaunua näkynyt eikä kuulunut. Mitä nyt leirin virallinen kuuluttaja välillä huuteli kovaääniseen meininkiä piristääkseen, että "You have survived the family campout 2019!"
Puolisolle laitoin hätäviestin, että tule hakemaan ja tuo Starbucks-latte tullessasi. Ja toihan hän. Ennen teltan purkamista ehdittiin tyttöjen kanssa kuitenkin vielä hetki lojua makuupusseilla kaikessa rauhassa ja lukea mukaan raahattuja kirjoja. Pienin huokaili, että tämä on ihanaa: olla luonnonhelmassa, kirja kädessä, eikä kerrassaan mitään muuta tekemistä! Pakko myöntää, tuossahan se homman viehätys piilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti