lauantai 16. lokakuuta 2021

Viikko täynnä tunteiden vuoristorataa

Joka päivä on kuitenkin ilon hetkiä. Perjantaisin on juhlavälitunti ja silloin leikimme yhdessä oppilaiden kanssa. Kaikkina päivinä lapset tulevat halaamaan ja kertoilevat asioistaan, iloista ja suruista. Tuntuu tärkeältä olla heidän elämässään yksi sellainen aikuinen, jolle voi jutella - vaikka sitten vain nopeasti välitunnilla. Halusin, että työlläni olisi ihan joka päivä Merkitys, ja sen kyllä sain.

Toisinaan ilon pilkahdukset ovat akateemisia. Toissapäivänä heitimme yläfemmoja koulun käytävällä muutaman lapsen kanssa, kun he olivat saavuttaneet lukutavoitteessa tärkeän virstanpylvään. Eilen riemuitsin, kun oppilaat kirjoittivat luokassa lauseita ja kyselivät oikeinkirjoitusohjeita. Meilläpä on sellainen koulu, että kolmasluokkalaiset tiedustelevat, kuinka kirjoitetaan "academic excellence"! 

Lapset eivät välttämättä edes oivalla, kuinka paljon ja kuinka tarkoituksellisesti me opetamme heille näitä suuria sanoja. Asioille ei keksitä "lapsille sopivia" helppoja nimiä, vaan esimerkiksi kielioppia opettaessani olen tällä viikolla käyttänyt termejä verb tense, contraction ja homophone. Osa oppilaistani osaisi selittää, mitä ne tarkoittavat. He ehkä käyttäisivät apunaan opettamiani viittomia ja hokemia.

Malleja taululla.

Toisin kuin oletin, torstai-iltainen vanhempainilta ei ollut tämän viikon iso juttu. Se meni siinä sivussa. Vähän vain hymyilytti, kun luokkatiimin johtava opettaja sanoi, että vanhempainiltaan käytetyt tunnit voi lisätä työajan kirjausjärjestelmään. Joka tapauksessa olisin tehnyt töitä, mutta näköjään jos vanhemmat ovat paikalla, siitä maksetaan!

Karoliina kyseli toissa postauksen kommenteissa, tekevätkö kaikki opettajat USAssa ilmaista työtä mukisematta. Vaikea sanoa, tämä on iso maa. Kaiken, mitä omista kokemuksistani kerron, voi oikeasti yleistää vain minun kokemuksiini ja ehkä meidän kouluun. Olisihan mahdotonta yleispätevästi tiivistää millaista on olla opettaja kaikissa Euroopan maissa: Romania on varmaan toinen todellisuus kuin Suomi. Samoin on mahdotonta yleispätevästi kuvata, millaista on olla opettaja Yhdysvalloissa. 

Julkisen keskustelun, paikallisten opettajatovereiden ja omien kokemusteni perusteella minä ajattelen, että täällä voi olla opettaja kahdella tapaa. Joko tekee melkein kaiken mitä pitää tehdä ja siihen ei mikään työaika riitä, sillä opettajilta ja kouluilta vaaditaan tässä maassa aivan valtavasti. Ehkä on olemassa superihmisiä, jotka todella saavat kaiken tehtyä työajan puitteissa, mutta ainakaan minä en moista ihmeolentoa ole vielä kohdannut. 

Toinen vaihtoehto on tiputtaa hanskat, kun kello soi. Silloin ei saa kaikkea hoidettua, mutta hyvin ymmärrän, että monet väsyvät ja toiset kyynistyvät. Pitää myös muistaa, että jotkut opettajat tekevät tässä maassa kahta tai kolmea työtä ihan vain selvitäkseen taloudellisesti, ja silloin ei tietenkään ole aikaa korjailla kokeita iltaisin. 

Viime aikoina olen usein miettinyt kahta asiaa, jotka Suomessa tekivät opettamisesta kevyempää: välitunnit ja oppikirjat. Täällähän välitunteja on tyypillisesti vain yksi tai kaksi. Oppituntien välillä voi olla lyhyt siirtymäaika, meidän koulussa ei ole. Opettaja ei päivän aikana pääse kopioimaan tai edes vessaan, ellei luokkaan tule joku toinen aikuinen paikalle. Lapset eivät saa hetkenkään lepoa ennen kuin iltapäivällä. 

Oppikirjojen puuttuminen puolestaan aiheuttaa jatkuvan monistehässäkän, ja monistehässäkkään tottuneet lapset eivät edes osaa käyttää kirjoja tai tuoda mitään kotiin karanneita materiaaleja mukanaan seuraavana päivänä. Jo pelkästään nämä kaksi asiaa yhdessä tarkoittavat, että opettajan on käytännössä pakko suunnitella, laatia ja monistaa oppimateriaaleja virallisen työaikansa ulkopuolella.

Oppilaalta takavarikoitu tuikitärkeä lappunen. Näitä edelleen lähetellään tuntien aikana. :)

Tiistaina oltiin jo virallisen työajan rajoilla, kun yksi apulaisrehtoreista löysi minut luokastani itkemästä. Puhuin tilanteesta seuraavana päivänä varsin avoimesti esimiehen ja tiimin kanssa. Opin, että muutkin itkevät ja että se on jokseenkin normaalia. Opettajatoveri myös tarjoutui avuksi ja yhdessä sekä ideoimme että kokeilimme uutta opetusmallia, jonka avulla viimeisen periodin ryhmä saadaan jaettua kahtia jakamatta sitä kahtia. Tämä kollega sitten hyvää hyvyyttään (tai mahdollisesti esimiehen kehotuksesta) vietti kahtena iltapäivänä aikaa minun luokassani, jotta uusi systeemi saatiin käyntiin.

Tasapainoa päiviin tuo se, että kolmen muun ryhmän kanssa menee nyt paremmin kuin ikinä. Kaikki kikkakakkoset, joita esimies ehdottaa, toimivat niiden kanssa kuin unelma. Meillä on ollut paljon hiljaista, keskittynyttä työtä ja toisaalta myös iloa pulppuavia jutteluhetkiä. Mutta samat keinot - tai mitkään tällä hetkellä osaamani keinot - eivät vain tepsi päivän viimeiseen porukkaan. "It's not you", lohdutti apulaisrehtori, ja sai minut itkemään kahta kauheammin. Kyllähän se olen minä, kun samat ipanat muiden kanssa käyttäytyvät.

Viikon mittaan kahdenkin apulaisrehtorin kanssa juteltiin kuitenkin siitä, kuinka juuri nyt, keskellä pandemiaa kaikki opettamamme lapset ovat kokeneet trauman. Kaikkien sosiaalisissa taidoissa on puutteita, melkein kaikkien oppimistaidoissa on puutteita, monet ovat vuoden tai kaksi jäljessä akateemisissa taidoissaan. Lapset tarvitsevat nähdyksi tulemista ja huomiota kipeämmin kuin ikinä, ja samaan aikaan monet vanhemmat ovat tiukemmilla kuin koskaan. "Tämä on tällä hetkellä maailman vaikein ammatti", minulle muistutettiin. 

Ensi viikolla maailman vaikeimmassa ammatissa kirjoitutetaan sitten taas kokonaisia tekstejä districtin koetehtävänä - myös niiden lasten kanssa, jotka eivät vielä oikeastaan lue tai kirjoita.


lauantai 9. lokakuuta 2021

Häirikköjä ja sairaspoissaoloja

Toissa perjantaina tulin kotiin päänsärkyisenä ja kiukkuisena kuin ampiainen. Kumpikaan ei varsinaisesti ihmetyttänyt, olihan takana taas rankka viikko; kakkosperiodin ryhmä oli päättänyt aivan tosissaan pistää ranttaliksi kanssani. Torstaina olin jopa saanut koko koulun ryhmäpalaverissa julkisesti tunnustusta siitä, että jaksan sitkeästi vääntää niiden kanssa, vaikka kerran pari viikon aikana luokkaan on tarvittu paikalle admin - siis rehtori tai apulaisrehtori. 

Tiistaina he olivat kumpikin seisseet luokassani tarkkailemassa menoa ja kertomassa, mitä voisin tehdä toisin. Ehdotukset olivat hyviä, mutta pieniä. Voisin vähän tiivistää tehtäviä ja tarkkailla tiukasti, meneekö tehtävän tekoon kolme vai viisi minuuttia - ja katkaista, ennen kuin kaikki ovat valmiita, jotta hälinää ei pääse syntymään. Voisin laatia todella ylenpalttisen palkintosysteemin ja toivoa, että lapset innostuvat palkintoja tavoittelemaan. (Eivät muuten innostuneet.) Mutta tuntisuunnitelmassa tai opetustyylissä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Tämän yhden ryhmän lapset vain olivat päättäneet, että minun tunneillani voi riehua.

Muistan toki omilta kouluvuosiltani, kuinka oppilaat tunnistavat sen opettajan, joka antaa liikaa liekaa. Verrattuna työtovereihini se ilmeisesti olen minä. Kolmessa muussa luokassa opettajat ovat kokeneita ja olleet koulussa pitkään. Kahdessa kolmesta on avustaja, eli huoneessa on koko ajan kaksi aikuista. Kolmannessa luokassa opettaja on paitsi taitava myös fyysiseltä olemukseltaan sellainen, etten minäkään hänen kanssaan ryhtyisi ryttyilemään. Jäljelle jää siis lyhyt ja hentoinen uusi naisopettaja, joka on luokassaan yksin ja jonka tunneilla aivan kaikki luokka-asteen erityislapsetkin ovat läsnä. Oppilaiden logiikka vaikuttaa ihan aukottomalta.

Tämmöiset tunnustukset aina piristävät päivää. Oppilaat eivät välttämättä edes ymmärrä, kuinka iso juttu heidän kauniit sanansa ovat opettajalle - etenkin niinä päivinä, kun aivan kaikki takkuaa.

Kun sitten lauantai-aamuna heräsin kuumeisena, muistin, että oppilaistani muutama oli viikon varrella saanut positiivisen Covid-testituloksen. Esimies ehdotteli, että kokeilisin kotitestiä, koska tuokset valmistuisivat saman tien ja negatiivisella pikatestillä pääsisin heti maanantaina takaisin kouluun. Testistäpä pamahtikin positiivinen, ja tarvittiin monen monta askelta ja muutama lisätesti, ennen kuin lopulta torstaina sain palata töihin. 

Sillä välin riehuntaryhmän oppilaista kaksi oli päätetty siirtää siihen ryhmään, jonka näen päivän viimeisen periodin aikana. Kakkosperiodin porukka on edistyneempää sakkia, kun taas viimeisessä ryhmässä monet harjoittelevat vielä lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Torstain kokemuksen perusteella kakkosperiodi rauhoittui nyt merkittävästi, ja nämä edistyneemmät oppilaat voivat nyt ehkä vihdoin opiskella oman taitotasonsa mukaisesti. Samalla viimeisestä ryhmästä tuli kuitenkin aivan mahdoton.

Vilkkaudestaan huolimatta ryhmä on tähän saakka ollut positiivinen ja innostuva, kun vain olen sopeuttanut didaktisen otteeni oppilaiden lähtötasoon. Nyt luokkaan tiputetut heikkotasoiset häiriköt sekoittavat pakkaa merkittävästi. Torstaina istuin lopulta tyynesti alas kesken tunnin ja sanoin lapsille, että kuulkaas minun hommassani absolute minimum on se, että minä pidän huolta siitä, että te olette turvassa, ja jos tämä on käytöksen taso, niin minä en voi pakottaa ketään oppimaan. 

Olen nyt ensi viikkoa varten suunnitellut näille lapsille uuden istumajärjestyksen ja rukannut omia tavoitteitani. Jos saan pidettyä kaikki turvassa ja opetettua edes jotain, niin päivä on hyvä.

Perjantaina meillä oli opettajien koulutuspäivä ja lapsilla vapaata. Koulutukseen olisi saanut osallistua täysin etänä, mutta menin aamupäiväksi kuitenkin koululle. Siivosin luokan, koska sijaisten jäljiltä se oli täydessä kaaoksessa. Heitin kierrätykseen valtavan kasan vanhoja monisteita, järjestelin oppilaiden käytössä olevan kirjaston ja piirsin muutaman julisteen, jotka olisi pitänyt saada seinille jo viikkoja sitten. Paikalliseen didaktiikkaan kuuluu, että käytetään paljon anchor chart -nimellä kutsuttuja julisteita. Ei vain taas ole ollut sitä viisiminuuttista, että ne olisi saanut ajallaan tehtyä.

Tämä kuva on jonkun muun tekemä ja tuli vastaan netissä. Pisti naurattamaan, kun liippaa niin läheltä. 

Lopuksi syväsiivosin lasten pulpetit samalla, kun kuuntelin puolella korvalla koulutusta. Lapsethan siis syövät luokassa kahdesti päivässä, mutta siivoojat eivät koskekaan pulpetteihin. Pyydämme lapsia pyyhkimään pöydät syömisen jälkeen ja minä siivoan ne päivän päätteeksi - mutta sijaiset olivat kävelleet luokasta ulos saman tien kellon soidessa. Pulpettien uumenista löytyi kaikenlaista jännittävää, kuten puoliksi syötyjä hedelmiä ja mysteerinesteitä.

Maanantai on Indigenous Peoples' Day, yksi näistä juhlapyhistä joita suunnilleen vain koulut ja julkiset laitokset kunnioittavat. Taivaalle kiitos siitä, pitkä viikonloppu ei juuri nyt kuulosta yhtään pahalta idealta. Ensi viikolla pitäisi aivan apinan raivolla opettaa ja opiskella kaikkea sitä, mitä lapset eivät viime viikolla sijaisten kanssa opiskelleet - kun ne districtin seuraavat kokeetkin ovat taas jo muutaman viikon kuluttua.


P.S. Kiitos runsaista kommenteista edelliseen postaukseen! Palaan hyviin kysymyksiinne tuonnempana.


lauantai 25. syyskuuta 2021

Testiviikko

Tällä viikolla koulussa tehtiin testejä. Tämä on taas näitä charter-juttuja, joita tavallisessa julkisessa koulussa ei (kai?) olekaan. Meillä oppilaat tekevät koulupiirin laatimat testit jokaisen jakson päätteeksi ja tuloksena saadaan valtavasti dataa. Jossain vaiheessa dataa sitten analysoidaan yhdessä esimiehen kanssa ja pohditaan, mitä pitää muuttaa, että oppimistulokset paranevat. Käytännössä viikko meni siis niin, että maanantaina valmistauduttiin tiistain monivalintatestiä varten - eli opetin lapsia käyttämään monivalintavastauspaperia.

Tiistaina testattiin, keskiviikkona valmistauduttiin torstain kirjoitusosiota varten, perjantaina levättiin ja joka välissä paikattiin niitä, jotka olivat olleet jonain päivänä poissa. Koska osa meidän lapsistahan on poissa koulusta jonkusen päivän suunnilleen joka viikko ihan randomeista syistä. 

Monivalintatesti edellytti sitä, että lapset lukivat pitkän tekstin ja korjasivat siinä olleita kielioppivirheitä valitsemalla korjausvaihtoehdoista oikean. Testi sai kestää 45 minuuttia, ja totta kai joka luokasta löytyy aina vähintäänkin yksi oppilas, joka käyttää kaiken annetun ajan. Löytyy myös oppilas, joka on aivan oikeasti valmis kahdeksassa minuutissa. Löytyy myös lapsia, jotka eivät kykene lukemaan tekstiä. Jotta hiljaisuus säilyisi, olin etukäteen kopioinut vinon nivaskan hiljaisia harjoituksia. Niiden piti olla sellaisia, että joka ikinen pystyi niitä tekemään, joten monisteet olivat mm. jäljennä ja kirjoita -tyyppisiä käsialaharjoituksia. 

Keskiviikkona joka luokassa oli oppilaita, jotka eivät olleet olleet koulussa edellisenä päivänä. Meillä oli paljon opettajia poissa, kaikki rehtorit sijaistivat luokissa. Kysyin, olisiko naapuriluokan avustaja voinut jeesata viimeisen ryhmän kanssa, mutta ilmeisesti hänen johtava opettajansa ei suostunut tähän. Kun en näin ollen voinut sijoittaa kokeen tekijöitä valvotusti minnekään, jouduin vetämään putkeen toisen päivän, jonka aikana kaikkien oppilaiden tuli istua luokassa hipihiljaa 45 minuuttia. Aivan ymmärrettävästi hyperit ja heikot alkoivat viimeistään tässä kohtaa kilahdella.

Kaikki valmiina perjantai-päivään. (Valkoiset pisteet lisätty kuvaan.)

Toisen kerran tänä syksynä kutsuinkin sitten adminin avuksi siihen ryhmään, jonka kanssa minulla takkuaa eniten. Ryhmässä on 31 lasta. Ainakin neljä on joko diagnosoituja tai diagnosoimattomia erityislapsia. Noin kolmasosa on kielenoppijoita. Kahdella tai kolmella kielitaito ei vielä riitä esimerkiksi suullisten ohjeiden täydelliseen ymmärtämiseen. Sitten on ehkä viisi tavanomaisen vilkasta pirpanaa ja toinen mokoma niitä, jotka lähtevät ihan kaikkeen mukaan, kun vain joku höpsö vieressä yllyttää. Yksi lapsi, jolla ei muissa luokissa ole kuulemma minkään valtakunnan ongelmaa, jostain syystä minun luokassani repii papereita ja ryömii istumaan pulpetin alle. Ja lopuksi ehkä kymmenisen kunnianhimoista lasta, jotka aivan oikeasti janoavat tietoa. 

Onneksi sekä kollegat että esimies tukevat, kun hakkaan päätäni seinään tämän haasteen kanssa. Silti kotimatkat itken ja mietin, että mitä oikein teen väärin ja mitä voisin tehdä paremmin. Kollegoiden luokissa nämäkin lapset osaavat kuulemma olla hiljaa ja oppia, joten vian on pakko olla minussa. 

Kirjoituskoetta varten opetin ryhmät ensin suunnittelemaan tekstinsä antamalleni sapluunalle ja sitten siirtämään suunnitelman tekstiksi koepaperiin. Suunnitteluun annoin ryhmästä riippuen aikaa 10-20 minuuttia ja kirjoittamiseen kaikille parikymmentä. Siinä missä yksi lapsi kirjoitti tässä ajassa kahden sivun melkein virheettömän tarinan, toinen sai suunnittelupaperille aikaiseksi sotkun ja testipaperille nimensä. 

Joissakin papereissa on sivun verran satunnaisia kirjaimia peräkkäin, ilman välejä. Koska arvioinnin piti olla valmis perjantaina, torstai-iltana yhdeksään asti tihrustin tekstejä löytääkseni edes jotain, minkä saisi tulkittua sanaksi. Esimerkiksi gdo, bog, dg ja gbo kun ovat siis dog

Perjantaina ilmoitin lapsille, että nyt ollaan oltu tällä viikolla riittävästi hiljaa. Pienen kertauksen jälkeen teetin pari- / pienryhmätehtävää, jossa harjoiteltiin uudestaan isojen ja pienten alkukirjainten käyttöä. 

Hoksasin, että koska meidän koulun kulttuurissa lapset suurimmaksi osaksi työskentelevät yksin ja hiljaa, heillä on varsin alustavat valmiudet suoriutua ryhmätehtävästä. Muutama ei esimerkiksi ymmärtänyt miksi ryhmä sai vain yhden paperin ja miten niin heidän piti laatia yhteinen työ. 

Useiden oppilaiden kanssa keskusteltiin siitä, mitä tehdään, jos ryhmä on erimielinen, joku haluaa tehdä kaiken tai joku ei halua osallistua ollenkaan. Muutama lapsi teki lopulta homman yksin, koska yhteistyö meni siihen, että kaveria tökittiin lyijykynällä ja nujuutettiin niskatukasta. Eräälle laitoin juuri laastaria, kun yksi apulaisrehtoreista sattumalta pistäytyi meluisaan luokkaani.

Välillä olo on kuin tällä rikkinäisellä tuolilla, josta minun on pitänyt avata tiketti jo kaksi viikkoa. En vain ole ehtinyt. Sitä viisiminuuttista ei päivässä kerta kaikkiaan ole. 

Olin sanonut jo etukäteen, että palkitsen sen ryhmän / ne ryhmät, joiden näen työskentelevän hyvin yhdessä. Oli upeaa nähdä muutamia iloisia yllätyksiä. Esimerkiksi se oppilas, joka yksin ei olisi pystynyt kirjoittamaan esimerkkilausetta, työskenteli sellaisen oppilaan parina, joka todellakin kykeni kirjoittamaan lauseita. Kahdestaan nämä laativat hyvän suunnitelman siitä, kuinka saavat työnsä valmiiksi, eivätkä kahteenkymmeneen minuuttiin juuri nostaneet katsetta paperistaan. Aivan loistavaa työtä, oppimisen ja onnistumisen iloa! 

Perjantai-iltana tulin kotiin seitsemän maissa todella väsyneenä sen jälkeen, kun olin syöttänyt district-testien tulokset järjestelmään - ja nähnyt, että kovan työviikon seurauksena saadut tulokset eivät olleet kovinkaan rohkaisevia. Pyysin perheeltä, että minulle ei puhuttaisi enempää kuin kolme sanaa kerrallaan, koska en yksinkertaisesti jaksanut käsitellä kokonaisia lauseita millään kielellä. 

Silti viikonloppuna pitää vielä arvioida yksi tehtävä loppuun ja syöttää arviointikirjaan kolmet arvosanat. Todistuksia menee nimittäin koteihin taas viikon päästä, ja kohta varmaan ihan aiheellisesti keskustellaan siitä, että miksi ihmeessä lapset saavat minun aineessani niin järkyttävän huonoja arvosanoja. 

Ai niin. Maanantaina luokkahuoneen oven pitäisi kuulemma olla koristeltuna tietyn teeman mukaisesti. Saatan sanoa rumasti, jos joku kysyy, miksen tehnyt sitä.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Opettajan karderoopista

Keväällä kävin koululla tutustumassa ja huomasin ilokseni, että opettajat kulkivat käytävillä farkuissa. USAssa on tavallista, että opettajat velvoitetaan pukeutumaan koulussa business casual -tyyliin. Näin ei näyttänyt olevan tulevassa työpaikassani. Ostin siis kesällä muutamat uudet farkut ja luulin olevani valmis kouluvuoteen.

Kattia kanssa. Kun koulutukset alkoivat, kävi välittömästi ilmi, että pukukoodi oli kuin olikin business casual. Opettajan asuksi käyvät meidän koulussa mustat/tummansiniset/beiget suorat housut/hame ja siisti paita, tai parempi, siisti mekko. Edellisenä kouluvuotena tästä oli lipsuttu, koska pandemian ja etäopetuksen aiheuttamissa paineissa opettajille koetettiin tarjota edes jotain helpotuksia - siksi siis näin farkkuja keskellä viikkoa!

Tänä vuonna farkkuja saa käyttää vain perjantaisin joko koulun paidan tai muun siistin paidan kanssa. Muina päivinä sekä oppilaiden että opettajien pukeutumista ihan oikeasti valvotaan. Tarkistan joka aamu, että oma valvontaluokkani on pukeutunut koodin mukaisesti ja ellei, tarvittaessa soitan kotiin. Luokka-asteen johtava opettaja puolestaan katselee opettajien vaatteet aamupalaverissa.

Opettajille on annettu useampia koulun paitoja. Rehtori laittaa aina välillä viestiä, että nyt huomenna sitten kaikki laittavat sen harmaan paidan ja mustat suorat housut. Muutamaa rennompaa koulun paitaa on suositeltu käytettäväksi vain perjantaisin. Paitojen helmat kuuluu aina piilottaa housujen sisään.

Lasten kenkien kuuluu olla mustia, ja opettajienkin kengistä käytiin pitkä keskustelu syyslukukauden alkajaisiksi. Tarkkaan selitettiin, minkälaisia avokkaat saavat olla, mitkä ovat sallittuja materiaaleja ja kuinka paljon varpaita voi olla näkyvissä.

Tämän kaiken seurauksena olen viime viikkojen aikana ostellut vaatteita enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin elämäni aikana. Entisissä töissäni työskentelin suurimman osan ajasta kotona ja tarvitsin vain siistejä paitoja! Vaatekaapissani oli asiakastapaamisia varten tasan yhdet, todella epämukavat mustat suorat housut.

Yksi uusista perjantai-paidoistani. 
Kun yksi apulaisrehtoreista sanoi koulutuspäivässä, että hänen tavoitteensa on pukeutua housuihin, jotka näyttävät niin paljon suorilta housuilta, ettei kukaan tajua, etteivät ne ole, totesin, että tästä tulee minunkin missioni! 

Muutaman virhekokeilun jälkeen tykästyin erityisesti Betabrandiin. Heidän koko bisnesideansa on valmistaa mukavia joogahousuja, jotka näyttävät suorilta housuilta. Olen todella tyytyväinen siihen, että Betabrandilla on useita housumalleja ja niissä käytetty kangas ei ole muovista, ohutta urheiluhousukangasta. Housuissa on myös taskuja ja/tai koristetaskuja ja vyölenksut, mikä lisää vaikutelmaa suorista housuista. Ainoa hassuus on se, että Betabrand näyttää välillä teettävän housuja vasta sitten, kun niitä on tilattu. Niinpä beiget housuni ovat vielä jossakin maailmalla, mutta kaapissani on jo mustat ja siniset.

Oppilaiden aikana en luokassa istu koskaan, joten kenkiä hankkiessa mietin ensimmäisenä sitä, että niiden täytyy olla mukavat! Ostinkin kesällä todella rumat ja käsittämättömän mukavat nahkaiset kengät, joiden malli muistuttaa puukenkää. Ne ovat aivan hirveät ja aivan ihanat! 

Välillä pidän valkoisia lenkkareita ja mustia urheilulenkkareita, jotka on naamioitu näyttämään siisteiltä business-kengiltä. Muilla opettajilla olen nähnyt mm. Hoka One Onen extrapehmustettuja juoksulenkkareita, ja amerikkalaisittain näitä voidaan käyttää myös vaikkapa siistin mekon kanssa.

Aamulla työmatkalla saattaa jumittua koulubussien taakse.

Yllätyssuosikiksi vaatekaapissani on noussut syksyn ensimmäisessä koulutuksessa lahjaksi saatu koulun oma, sysiruma vyölaukku. Ensimmäisten koulupäivien aikana joku oppilas pihisti työpöydälläni olleet leikkirahat. Näitä jaellaan oppilaille palkinnoksi milloin mistäkin - esimerkiksi hyvästä käytöksestä, erinomaisesta osaamisesta tai nopeasta ohjeiden noudattamisesta. Pihistetyssä kasassa ei onneksi ollut jäljellä kuin muutama seteli, mutta ymmärsin, että haluan pitää sekä oikeat että leikkirahat hyvässä tallessa. Hirveä vyölaukku on nyt päivittäinen asusteeni.

Kevennystä sekä opettajien että oppilaiden pukeutumiseen tuovat erilaiset teemaviikot, joita amerikkalaiset tykkäävät järjestää tuon tuosta. Esimerkiksi viime viikolla meillä juhlittiin latinalaisten maiden kulttuuria. Pikkuisen hymyilin, kun vaqueria-päivänä lähdin koululle cowboy-teemaisissa vaatteissani. Tässä tämä suomalainen englannin opettaja pukeutuu texasilaisittain osoittaakseen kunnioitusta etelä-amerikkalaiselle kulttuuriperimälle(en)! 

Iltapäivällä katselin, kuinka kaikki pienet cowboyt ryntäilivät välitunnilla pitkin nurmikenttää. Näky lämmitti texasilaistunutta sydäntäni.


lauantai 11. syyskuuta 2021

Kierrepalloja

Joinakin päivinä kuvittelen, että alan vähitellen saada homman haltuun. Sitten tulee joku kierrepallo, jota en ole edes tajunnut ottaa lukuun. 

Eka kierrepallo oli arviointi. En ollut jotenkin oivaltanut, että ensimmäiset progress report cardit menee koteihin siinä kohdassa, kun koulua on käyty neljä viikkoa. Luokkatason johtava opettaja ei ollut hahmottanut asiaa uuden opettajan kannalta, ja oma esimieskin oli sillä viikolla ollut sairaslomalla. Niinpä siis perjantai-aamun palaverissa yhtäkkiä kuulin, että ai niin kaikki arvosanat pitää olla sähköisessä arviointikirjassa päivän loppuun mennessä. Oma kysymykseni oli siinä kohdassa, että jaa mikä on sähköinen arviointikirja?

Jokaisella lapsella piti olla raportissa vähintään kaksi arvosanaa per viikko. Onneksi olin teettänyt oppilailla exit tickettejä ja spelling testejä ihan ekoista viikoista alkaen, ja arvioinutkin paperit. Osasta olin jo saanut arvosanat omaan Excel-taulukkooni, mutta täysin en ollut hommieni kanssa ajan tasalla. Laitoin silloin perjantaina esimiehelle viestin, että nyt tarvitsisin hiukan apua, ja suunnittelutauolla hän sitten näytti, miten se arviointikirja toimii. Naputtelin arvosanoja systeemiin perjantai-illan ja lauantai-aamun. 

Arviointiraportit menivät koteihin maanantaina ja tiistaina. Torstaihin asti vastailin vanhempien viesteihin ja pohdiskelin heidän kanssaan, minkä arvosanan olin kullekin tässä kohdassa antanut ja miksi. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täälläkin tuntuu äkkiseltään pätevän se nyrkkisääntö, että lapset joiden vanhemmat ovat aktiivisesti yhteydessä, ovat pääsääntöisesti niitä lapsia, joilla kaikki menee koulussa aika mukavasti. 

Arviointitaulukko luokan seinällä. Minun luokassani lapset saavat taululle oman magneettinsa, kun heidän oppimistuloksensa yltävät vähintäänkin approaches-tasolle. 

Arviointi noin kaiken kaikkiaan on tässä kohdassa tiukan työn takana. Esimies kannustaa tekemään sitä luokassa oppilaiden aikana, ja tällä viikolla onnistuinkin kahdesti viisi minuuttia tähän käyttämään. Mutta pääasiassa ryhmäni ovat sellaisia, että heidän kanssaan on oltava läsnä sataprosenttisesti ihan joka sekunti. Laskin, että kun tällä viikolla arvioin ja vein arviointikirjaan sanakokeen, yhden exit ticketin ja yhden pidemmän kokeen sadallekahdellekymmenelle lapselle, käytin tähän yhteensä ehkä neljä tai viisi tuntia. Täytyy miettiä tätä vähän tarkemmin ja pohtia keinoja, joilla saan arvioinnista paljon nopeampaa ja helpompaa, koska nythän kulutin siis kaiken suunnitteluaikani pelkkään arviointiin (ja käytän osan viikonlopusta suunnitteluun).

Tämän viikon tiukin kierrepallo oli sairastunut opettajatoveri. Tämä on se opettaja, joka hoitaa kanssani homeroom-aamut ja valvoo luokassani lounasaikaan. Hän on nyt ollut poissa koko viikon ja on ilmeisesti vielä seuraavankin, joten lounaat ovat joka päivä vähän jännä juttu ja aamulla en vain suoraan sanoen ehdi kaikkea. 

Aamuisin lapsia lappaa ovesta sisään kello kahdeksaan asti ja pitkälle ylikin, sillä on ihmisiä, joille koulun alkamis- ja loppumisajat hahmottuvat vain jonkinlaisena ehdotuksena. Yritän siis katsoa, että luokassa olevat lapset saavat syötyä ja siivottua aamupalansa. Tähän kuuluu sen opettaminen, ettei omenoita heitellä tai sämpylöitä kätketä pulpettiin. Aina pyyhitään jotain kaatuneita maitoja. 

Siinä ohessa yritän opettaa sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja käsittelevän oppisisällön, soittaa ja kommentoida rehtorin aamutiedotteen, desinfioida jokaisen sisään tulevan lapsen kädet, toimittaa läsnäololistat ajoissa olleista, pitää kirjaa perässä tulleista ja joinakin päivinä kuten perjantaina, tarkistaa koko viikon läksyt. Samalla saattaa tietysti olla juoksevia asioita hoidettavana, kuten tikettien avaamista oppilaiden tietokoneiden hajonneista latureista. Perjantaina päätin, että nyt on tärkeintä tarkistaa ne läksyt ja heivasin sen sosiaalisemotionaalisen videon.

Tänään odottelen kuumeisesti rehtorin viikkotiedotetta, jossa kerrotaan uusimmasta kierrepallosta. Eilen aamupalaverissa vihjailtiin, että isoja uutisia on luvassa ja illalla koulun Facebook-sivulla niistä jo tiedotettiinkin. Texasin lainsäätäjät saivat viime viikolla vihdoin kirjoihin ja kansiin lain, joka tietyillä rajoituksilla takaa rahoituksen virtuaaliselle opetukselle. Kaikenlaiset lisäykset ja pikkupräntit koettavat taata sen, että virtuaalisesti voisivat opiskella vain koulussa tällä hetkellä hyvin menestyvät lapset, joilla on kotona sähköä ja netti, ja että opettajat eivät samanaikaisesti joutuisi opettamaan sekä etänä että läsnä olevia lapsia. 

Tässä on valmistumassa opettajan terveellinen ja tasapainoinen lounas. Tämän kummempaa en useinkaan ehdi sen paremmin valmistaa kuin syödäkään. Eikä meillä toisaalta ole kotona tällä hetkellä keittiötäkään - siviilielämän kierrepallo.

Noin niin kuin realistisesti on tosin pohdittava, että mistäs ne opettajat tähän oikein revitään. Viime viikkojen aikana on käynyt hyvin selväksi, että lähestulkoon koko maassa painitaan jonkinmoisen opettaja- ja sijaispulan kanssa. Kun opettaja on poissa (ja nythän he ovat siis joka köhän ja nuhan takia), sijaisia ei yksinkertaisesti ole. Käytännössä kouluissa sijaistavat kaikki, jotka siihen voidaan jollain verukeella velvoittaa. Twitterissä yksi kaveri kertoi nähneensä luokkahuoneessa keskustoimistonsa hallinnollisia työntekijöitä, ja monet opettajat todistivat perään, että niitä heidänkin koulujensa käytävillä heiluu.

Minulla on jo oma kauhuvisioni siitä, kuinka virtuaaliset hommat hoidetaan analogisten ohessa, mutta odotellaanpa nyt rauhassa sitä rehtorin viestiä. Ehkä hänellä on parempi idea kuin minulla. Kierrepallohan tämäkin nyt joka tapauksessa on.

Viikko täynnä tunteiden vuoristorataa

Joka päivä on kuitenkin ilon hetkiä. Perjantaisin on juhlavälitunti ja silloin leikimme yhdessä oppilaiden kanssa. Kaikkina päivinä lapset t...