lauantai 20. marraskuuta 2021

Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että hallelujah it does. Joissakin kouluissa ja useimmilla työpaikoilla vapaata pidetään nimittäin vain torstaina ja perjantaina. 

Opettajakunnan kesken laskimme koko viikon ajan päiviä ja tunteja hengähdystaukoon ja lounailla juttelimme lomasuunnitelmista. Muutama aikoi matkustaa kotiin lapsuudenperheen luokse, useampi meistä sanoi vain aikovansa nukkua ja levätä.

Olin jo Suomessa vähän sellainen, etten tykännyt käyttää lomaa edeltäviä koulupäiviä pelkkien elokuvien katseluun - ja nyt olen töissä koulussa, jossa kaikilla on sama ajatus. Eilen ennen syysloman alkua oppilaat tekivätkin luokassani ensin kokeen. Kun sitten siirryimme hauskaan kalkkuna-aktiviteettiin, siihenkin oli piilotettu kirjoitustehtävä. Kalkkunan höyheniin piti nimittäin kirjoittaa asioita, joista on kiitollinen. Jälkikäteen vielä harmittelin, etten hoksannut vaatia kokonaisia lauseita isoine alkukirjaimineen ja loppuvälimerkkeineen.

Pohdimme mahdollisia kiitollisuudenaiheita yhdessä ja muutaman ryhmän kanssa kirjasin sanoja avuksi taululle. Lapset yllättivät minut syvällisellä ja viisaalla ajattelullaan. Kaikki kertoivat toki olevansa kiitollisia perheistään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, lemmikeistään ja leluistaan. Mutta sitten jaettiin myös syvää arvostusta henkiviä tarinoita siitä, että perheellä on koti, lapsella oma sänky ja vanhemmalla töitä. Jokunen oli kiitollinen opettajistaan ja useampikin lapsi kertoi läheisestä, joka oli luvannut käyttää kaikki liikenevät varansa kiitospäivän aterian valmistamiseen.


Taululle yhdessä koottu sanastopankki.

Kun palaamme takaisin kouluun, syyslukukautta on jäljellä vain kolme viikkoa. Niiden kolmen viikon aikana tosin tehdään taas isoja testejä ja käsitellään emotionaalisesti sitä, että luokkatiimistä lähtee kaksi opettajaa vanhempainvapaalle. Amerikkalaisittain toinen on poissa vain kuukauden, toinen kolme. Lapset reagoivat aivan varmasti. 

Ylimääräisiä emotionaalisia heilautuksia ei kyllä tarvittaisi, sillä opettajien syvä väsymys kumpuaa tänä vuonna juuri siitä, kuinka äärimmäisen paljon lapset näinä aikoina tarvitsevat. Perheissä on taloudellista ja terveydellistä turvattomuutta sekä pandemian lieveilmiöinä kehkeytynyttä draamaa ja epävakautta. Aivan tavallisetkin lapset tarvitsevat tukea sosiaaliseen vuorovaikutukseen enemmän kuin ikäisensä ennen, ja lisäksi kaikki ovat jäljessä akateemisissa taidoissaan. 

Kaikki tämä purkautuu koulutilanteissa mitä moninaisimmin tavoin. Kiusaaminen, häiriökäyttäytyminen, epäkunnioittava kielenkäyttö, sääntöjen rikkominen, kaveriongelmat, toisista kantelu, tavaroiden varastelu, lunttaaminen, tehtävien tekemättä jättäminen ja diagnosoimattomat oppimisvaikeudet ovat tietysti kaikille opettajille tuttua peruskauraa. Mutta nyt joka ryhmässä on lapsia, jotka ravaavat jatkuvasti kouluterveydenhoitajalla, nukkuvat kaikki oppitunnit, tulevat kouluun milloin sattuu ja heittelevät pöytiä. Eikä nyt siis puhuta teini-ikäisistä, vaan kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaista.

Ryhmissäni on muutamia oppilaita, jotka harva se päivä roikkuvat itkien kiinni opettajissaan estäen näitä liikkumasta ja muutama, joka kesken oppitunnin yllättäen löytyy pöytien välistä lattialta itkemästä. Vaikeimpina koen ne tilanteet, joissa oppilaat vastoinkäymisen kohdattuaan satuttavat itseään tai hokevat ääneen haluavansa kuolla - vaikkeivät ilmeisesti edes aivan ymmärrä, mitä se tarkoittaa.

Myös yhteiskunnan kuohunta tunkee luokkiin, ja onpa meillä jo joku erotettu tilapäisesti koulusta hätkähdyttävän rasistisen käytöksen seurauksena. Ja jostain syystä, kun tämä vuosi etenee, kaikkea tätä on jatkuvasti vain enemmän.

Eräänä päivänä opettajan pöydälle oli lounastaukoni aikana ilmestynyt omena.

Kaiken keskellä opetan vaativaa esseekirjoitusta, omaa osaamattomuuttani tuskaillen. Esimies havainnoi erästä oppituntiani tarkkailtuaan, että yritän opettaa lapsia ajattelemaan sen sijaan, että koettaisin takoa pieniin päihin selvät askelmerkit, joita mekaanisesti seurata. Se on varmasti suomalaisen koulutukseni ansiota - tai vika, sillä täällä niin ei ole tapana toimia. Luulin jo pilkkoneeni kaiken pieniin hyvin strukturoituihin osasiin, mutta nyt opettelen tekemään osista vielä pienempiä ja entistäkin selkeämpiä. 

Viimeisen ryhmän kanssa tiimi ja esimies ovat edelleen tukeneet aina kun ovat voineet, mutta useamman kerran olen oppitunnin jälkeen taas itkenyt luokassa ja autossa. Sanoin jo senkin ääneen, että nämä lapset saavat minut ajattelemaan, että en koskaan mikään kovin hyvä opettaja ollutkaan, ja että ehkä minun ei pitäisi opettaja olla ollenkaan. Asiaa ei auttanut koko koulun yhteinen oppimistulosten esittelytilaisuus, jossa ihan mustaa valkoisella näin, että oppilaiden tulokset ovat minun luokassani tällä hetkellä koko koulun heikoimpia. 

Tulokset eivät toki ota huomioon lähtötasoa, vaan ainoastaan sen, missä meidän pitäisi olla. Kaikki kyllä ymmärtävät, että jos lapsi elokuussa oli luku- ja kirjoitustaidoton, hän ei marraskuussa vielä kirjoita neljän kappaleen esseetä - mutta kylmiksi prosenteiksi ja luvuiksi muutettuna tämä todellisuus näyttää vain epäonnistumiselta.

Esimies, joka itsekin mainitsi jo olevansa stressistä sekaisin, on silti sitkeästi jaksanut kuunnella ja rohkaista. Kun lähdimme syyslomalle, hän antoi minulle pienen lahjakortin, johon oli kirjoittanut olevansa kiitollinen sitä, että tekee töitä kanssani. Varauksetta palautin kauniit sanat - ilman häntä, en tiedä. Välillä tuntuu, että tämä vuosi on ylämäkeä joka suuntaan.

lauantai 6. marraskuuta 2021

Dataa ja kohtaamisia

Keskiviikkona Austiniin tuli talvi. Yölämpötila romahti viiden celsiuksen hujakoille, eikä päivälläkään päästy paljoa yli kymmenen. Opettajatoveri kuljetti luokkaansa lisälämmittimen. Muistelin, että ne olisi jossain kokouksessa ilmoitettu kielletyiksi, mutta mitäpä se minulle kuuluu. Itsekin lakkasin säätämästä ilmastointia kylmemmälle. 

Välituntivalvontaan hoksasin viime hetkessä napata mukaan halvan kiinalaisen takin, jonka olin vastikään Amazonista tilannut. Ulkona ymmärsin olevani naurettavan ylipukeutunut. Joku lapsi oli pukenut ylleen seitinohuen viskoosivillapaidan, toinen oli kietoutunut marketin sisäänheittotavarana myytävään fleecepeittoon. Suurimmalla osalla lapsista oli yllään vain koulun univormuun kuuluva t-paita. He kävivät moneen kertaan päivittelemässä kylmyyttä. Kollega viheltelikin pilliinsä vähän etuajassa, jotta hytisevät lapset saatiin takaisin sisälle. Iltapäivällä pääsin kokemaan ensimmäisen rainy day dismissalin.

Kuvituskuvina näkymiä syksyisestä Zilker Botanical Gardenista.

Muutoin viikko pyöri oppimistulosten ympärillä. Toinen kierros district-testiä meni tulosten ja prosenttien kylmässä valossa aivan yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin, vaikka tällä kerralla mielestäni opetin testin aihepiirit. Esimies kiertelikin sitten pitkin viikkoa luokassa observoimassa ja antamassa palautetta. Yhdessä suunnittelimme myös korjaavia toimenpiteitä, jotka huomenna (sunnuntaina) naputtelen kolme päivää myöhässä oleviin tuntisuunnitelmiini. 

Oppimistulosten data piti esitellä myös luokkatasotiimin palaverissa. Tiimin johtaja nappasi esityksestäni sen tiedon, että olen sen vikan ryhmän kanssa luokassa yksin. Ryhmässä onkin nyt alkanut vilistä aikuista kuin Vilkkilässä kissoja. Koulun flex-opettaja käy siellä auttamassa, kun ei ole kenenkään sijaisena. Tiistaista alkaen myös esimies, naapuriluokan opettaja ja luokkatasotiimin johtaja ovat piipahdelleet paikalla. Kaikki ovat varmistaneet, että enhän pahastu, kun he minun luokkaani tunkevat. Päinvastoin! Useamman aikuisen läsnäolo rauhoittaa luokkaa, sillä tässä porukassa jollakulla on koko ajan kysymys tai pyyntö. Jos vastaajia on kaksi, joku ehtii välillä opettamaankin. 

Ja kyllähän nämäkin lapset oppivat. Kun tiistaina laadimme kirjallisia vastauksia TELPAS-testien harjoituskokeeseen, yksi oppilas erityisesti yllätti minut. Koulun alkaessa syksyllä hän ei aivan oikeasti osannut kirjoittaa edes nimeään. Hän on koko syksyn ollut tiiviisti interventio-opetuksessa ja saanut siis lukemisen ja kirjoittamisen opetusta jopa neljä tuntia päivässä. Nyt paperiin ilmestyikin monta kokonaista lausetta, ja oikeinkirjoituskin oli suurimmaksi osaksi aivan kohdallaan. Lapsen kasvot loistivat onnellisuutta ja ylpeyttä, kun kehuin häntä vuolaasti.


Sisältöjen puolesta viikon tärkein asia oli lähteä rakentamaan esseevastauksia. Opettelimme lukemaan kevään suurissa kokeissa eteen tulevia kirjoitustehtäviä ja miettimään, kuinka tehtävänannosta päästään suunnittelurunkoon ja suunnittelurungosta ensimmäisiin lauseisiin. 

Tehtävänannoissa pohdittiin muun muassa, mikä on oppilaan lempipaikka. Koetin painottaa, ettei sen tarvitse olla mitään suurta ja hienoa, kuten Disney World tai vesipuisto. Lempipaikka voi olla koti, puisto tai vaikka oma sänky. Vaikka jotkut oppilaistani kertoilivat teksteissään lomamatkoistaan Floridaan, sellainen ei suinkaan ole kaikkien todellisuutta. Keskellä luokkahuonetta luin tekstin, jossa lapsi sanoi lempipaikkansa olevan vankila: siellä hän voi tavata itselleen tärkeän ihmisen ja viettää aikaa tämän kanssa. Kolmenkymmenen muun oppilaan ympäröimänä en voinut reagoida tekstiin millään tavalla, mutta hiljaisesti sydämeni särkyi pienen kolmasluokkalaisen puolesta. 

Viisas esimieheni on useamman kerran tuonut esiin ajatusta siitä, että perjantai voi olla hiukan kevyempi päivä. Tällä viikolla katkaisin kielioppi- ja esseeharjoitukset vähän lyhyeen, jotta ehdimme kuunnella kirjaa ja piirrellä siitä, mitä kuulimme. Olen aivan haltioissani siitä, kuinka lapset onnistuivat vangitsemaan teosten maailman, tunnelmat ja tärkeät esineet muutamissa minuuteissa valmistuneisiin piirroksiinsa. Ja samalla ihan vain niinkin yksinkertainen asia kuin värikynien käyttö toi meille paljon iloa.

Taivaanrannassa Austinin keskusta.

Suunnittelublokin aikana ripustelin lasten oivaltavia piirroksia luokkahuoneen seinille sillä aikaa, kun seuraavat oppilaani olivat liikuntatunnilla. Sisään käveli lapsi, joka oli laitettu naapuriluokasta käytävälle tekemään koetta, jonka muut olivat jo tehneet. Hän oli kuulemma valmis eikä saanut vielä palata luokkaan (minulle ei koskaan selvinnyt miksi). Lapsi tuli vilpittömästi hämmentyneenä ihmettelemään, mitä opettaja oikein tekee, kun sillä ei ole saapuvillaan yhtään oppilasta. Päädyimme arvioimaan yhdessä tekstiä, jonka kyseinen oppilas oli aiemmin viikolla kirjoittanut. Yksinkertaisesta kohtaamisesta sukeutui mainio oppimistilanne, kun hän itse löysi tekstistään sekä vahvuuksia että parantamisen paikkoja. 

Kesken keskustelun luokkaan ryntäsi toinen oppilas reppuaan hakemaan. Hän oli jo keskiviikkona lähtenyt koulusta huonovointisena, mutta oli perjantai-aamuna saanut tulla takaisin kouluun. Liikuntatunnilla, heti lounaan jälkeen, huono olo oli palannut. "Minun täytyy nyt lähteä kotiin, sillä oksensin juuri", lapsi selitti. Tämä lapsi on erittäin välittävä ja lämmin ihminen. Oman huonon vointinsa lomastakin hän muisti toivotella minulle hyvää viikonloppua - ja sitten hän halusi antaa halauksen ennen lähtöään! Pikaisesti päädyimme siihen, että on parempi vain lähetellä etähali huoneen halki. 

On todella vaikeaa, ellei mahdotonta, kohdata satakaksikymmentä lasta yksilöinä ja yksilöllisesti joka päivä. Mutta on aina valtava ilo, kun niitä kohtaamisia mahtuu päivään edes muutamia.

lauantai 30. lokakuuta 2021

Kopiottomuuden kauhu

Kyllähän me näimme sen varoitusviestin kopiokoneen näytöllä, mutta uskottelimme itsellemme ja toisillemme, että tilanne ratkeaisi parhain päin ennen kuin eskaloituisi. Koulusihteeri laittoi aina välillä viestiä, että oikeasti kopioikaa vain ne paperit, jotka tosiaan tarvitsette: pandemian aiheuttaman pulan takia mustekasetteja ei ole koko maassa. Esimies sanoi minulle, että älä huoli niistä viesteistä, sinä tarvitset monisteesi. Ja niinpä me siis jatkoimme monistamista, kunnes ensin kopiokoneista hyytyi ensin yksi ja heti perään toinen.

Hopeareunus on se, että nyt minulla ei mene joka päivä puolta tuntia monistamiseen koulun jälkeen. Mustaa pilveä onkin kaikki muu. Minulla ei ole oppikirjaa - eivätkä lapset sellaista osaisi käyttääkään. Vuoden alussa olin jakanut lapsille vihkot, ja säilönyt ne laatikoihin muutaman viikon jälkeen oivallettuani, etteivät lapset osanneet käyttää vihkoja. "Get creative", ehdotteli esimies.

Tällä viikolla kaivoimme siis vihkot uudelleen esiin ja aloin opettaa, kuinka niitä käytetään. Sehän on toki taito, jota he myöhemminkin oletettavasti tarvitsevat. Omat tuntisuunnitelmat vain sain heittää saman tien jorpakkoon, kun kaikilla oppilaistani ei ole vielä edes täyttä käsitystä siitä, mihin suuntaan teksti kulkee. Oppituntien aluksi on tällä viikolla katseltu, mikä on vihkon etuosa ja mikä on takaosa. Sitten olen kiertänyt katsomassa, että vihkosta on löydetty seuraava tyhjä kohta ja jätetty väliä kaksi riviä - eikä kahta sivua. Kun sitten kirjoitutan minimimäärän muistiinpanoja, ohjaan jokaista merkintää erikseen. Silti osa vihkoista näyttää täysin kaoottisilta ja muistanpa tällä viikolla opastaneeni myös, ettei vihkoa ole tarkoitus nuolla tai purra.

Luokasta löytyi iso pakka pieniä kortteja (index cards), jotka alkoivat tehdä exit ticketin virkaa kopiokoneiden hyydyttyä. Aiemmin lapset siirtyivät kaunokirjoitusharjoitukseen, jos odottelivat toisia lapsia. Nyt he piirtelevät minulle kuvia ja kirjoittelevat viestejä kortin toiselle puolelle. 

Viime viikkoina oppitunteja ja akateemista edistystä on hidastanut sekin, että monilla oppilailla on ollut elämässä jotakin vähän ylimääräistä. On tuskallista ja jotenkin silmiä avaavaa nähdä, kuinka syvästi perheiden asiat lapsiin vaikuttavat. Tällä viikolla yksi oppilas heitteli luokassani pöytäänsä ja repi vaatteitaan. Hänellä oli suuri huoli ja tämä oli se, miten hän osasi tai halusi sitä purkaa, ennen kuin pääsi sosiaalityöntekijän juttusille. Olen välillä miettinyt, kuinkahan meidän lapset ovat koulussa oirehtineet esimerkiksi kansainvälistä muuttoa ja muita perhemullistuksia.

Toinen, välitunnilla kohdatessa äärimmäisen suloinen lapsi, alkoi viikon alussa luokkahuonetilanteissa yhtäkkiä heittäytyä uhmakkaaksi ja epäkunnioittavaksi. Pohdin ääneen, pitäisikö minun jutella hänen huoltajiensa kanssa asiasta, jolloin lapsi teki erittäin selväksi, millaisia seurauksia mahdollisella puhelullani hänelle olisi. Onneksi kollega ehti luokkaan hetkeksi auttamaan ja pääsin juttelemaan oppilaan kanssa kahden kesken. Sovimme, että koetamme hoitaa koulukäytökseen liittyvät asiat keskenämme koulussa ja että jos on jotakin huolta, minulle saa aina tulla juttelemaan. Huojentunut lapsi on tämän jälkeen yrittänyt luokassani näyttää parasta puoltaan.

Maahanmuuttajaopettajana meidän kouluyhteisön monimuotoisuus on minulle aivan äärimmäisen tärkeä juttu. 

Halloweenia juhlitaan tänä viikonloppuna ja opettajien Twitter-keskusteluissa tätä on odotettu sopivasti kauhunsekaisin tuntein. Meidän koulussa on paljon lapsia, joiden kulttuuritausta on Latinalaisessa Amerikassa. Niinpä luetunymmärtämistekstissämme tällä viikolla käsiteltiin Dia de los Muertos -juhlaa eikä Halloweenia. Kun kirjoitimme pieniä syystekstejä (viime viikolla onneksi valmiiksi monistamiini!) kurpitsapohjiin, monet oppilaat kertoivat, ettei Halloween ole heille juttu eivätkä heidän vanhempansa sen juhlimista edes hyväksy. Kauhukuvaston sijaan perjantaina pukeuduimme kirjan hahmoiksi, eikä koulussa järjestetty mitään kauhuriehuntaa. Illalla oppilaat saivat vanhempineen tulla drive through -tyyliin järjestettyyn trunk or treat -tapahtumaan hankkimaan karkkia, jos halusivat.

Kollegat varoittelivat, että maanantai saattaa silti olla jännittävä päivä, jos lapset sunnuntaina valvovat myöhään ja vetävät mahdottomat sokeriöverit. Odotan innolla. Maanantait kun ovat lähtökohtaisesti aika jännittäviä. Ensi viikko tarjoaa muutenkin mahdollisia ammatilliseen kasvuun ja kehitykseen: tarkoitus on lähteä syväsukeltamaan tietotekstien ja esseekirjoituksen maailmaan - myös niiden luku- ja kirjoitustaidottomien kanssa ja ilman minkäänlaista kopioitua pohjaa, jolla hommaa strukturoida.

lauantai 16. lokakuuta 2021

Viikko täynnä tunteiden vuoristorataa

Joka päivä on kuitenkin ilon hetkiä. Perjantaisin on juhlavälitunti ja silloin leikimme yhdessä oppilaiden kanssa. Kaikkina päivinä lapset tulevat halaamaan ja kertoilevat asioistaan, iloista ja suruista. Tuntuu tärkeältä olla heidän elämässään yksi sellainen aikuinen, jolle voi jutella - vaikka sitten vain nopeasti välitunnilla. Halusin, että työlläni olisi ihan joka päivä Merkitys, ja sen kyllä sain.

Toisinaan ilon pilkahdukset ovat akateemisia. Toissapäivänä heitimme yläfemmoja koulun käytävällä muutaman lapsen kanssa, kun he olivat saavuttaneet lukutavoitteessa tärkeän virstanpylvään. Eilen riemuitsin, kun oppilaat kirjoittivat luokassa lauseita ja kyselivät oikeinkirjoitusohjeita. Meilläpä on sellainen koulu, että kolmasluokkalaiset tiedustelevat, kuinka kirjoitetaan "academic excellence"! 

Lapset eivät välttämättä edes oivalla, kuinka paljon ja kuinka tarkoituksellisesti me opetamme heille näitä suuria sanoja. Asioille ei keksitä "lapsille sopivia" helppoja nimiä, vaan esimerkiksi kielioppia opettaessani olen tällä viikolla käyttänyt termejä verb tense, contraction ja homophone. Osa oppilaistani osaisi selittää, mitä ne tarkoittavat. He ehkä käyttäisivät apunaan opettamiani viittomia ja hokemia.

Malleja taululla.

Toisin kuin oletin, torstai-iltainen vanhempainilta ei ollut tämän viikon iso juttu. Se meni siinä sivussa. Vähän vain hymyilytti, kun luokkatiimin johtava opettaja sanoi, että vanhempainiltaan käytetyt tunnit voi lisätä työajan kirjausjärjestelmään. Joka tapauksessa olisin tehnyt töitä, mutta näköjään jos vanhemmat ovat paikalla, siitä maksetaan!

Karoliina kyseli toissa postauksen kommenteissa, tekevätkö kaikki opettajat USAssa ilmaista työtä mukisematta. Vaikea sanoa, tämä on iso maa. Kaiken, mitä omista kokemuksistani kerron, voi oikeasti yleistää vain minun kokemuksiini ja ehkä meidän kouluun. Olisihan mahdotonta yleispätevästi tiivistää millaista on olla opettaja kaikissa Euroopan maissa: Romania on varmaan toinen todellisuus kuin Suomi. Samoin on mahdotonta yleispätevästi kuvata, millaista on olla opettaja Yhdysvalloissa. 

Julkisen keskustelun, paikallisten opettajatovereiden ja omien kokemusteni perusteella minä ajattelen, että täällä voi olla opettaja kahdella tapaa. Joko tekee melkein kaiken mitä pitää tehdä ja siihen ei mikään työaika riitä, sillä opettajilta ja kouluilta vaaditaan tässä maassa aivan valtavasti. Ehkä on olemassa superihmisiä, jotka todella saavat kaiken tehtyä työajan puitteissa, mutta ainakaan minä en moista ihmeolentoa ole vielä kohdannut. 

Toinen vaihtoehto on tiputtaa hanskat, kun kello soi. Silloin ei saa kaikkea hoidettua, mutta hyvin ymmärrän, että monet väsyvät ja toiset kyynistyvät. Pitää myös muistaa, että jotkut opettajat tekevät tässä maassa kahta tai kolmea työtä ihan vain selvitäkseen taloudellisesti, ja silloin ei tietenkään ole aikaa korjailla kokeita iltaisin. 

Viime aikoina olen usein miettinyt kahta asiaa, jotka Suomessa tekivät opettamisesta kevyempää: välitunnit ja oppikirjat. Täällähän välitunteja on tyypillisesti vain yksi tai kaksi. Oppituntien välillä voi olla lyhyt siirtymäaika, meidän koulussa ei ole. Opettaja ei päivän aikana pääse kopioimaan tai edes vessaan, ellei luokkaan tule joku toinen aikuinen paikalle. Lapset eivät saa hetkenkään lepoa ennen kuin iltapäivällä. 

Oppikirjojen puuttuminen puolestaan aiheuttaa jatkuvan monistehässäkän, ja monistehässäkkään tottuneet lapset eivät edes osaa käyttää kirjoja tai tuoda mitään kotiin karanneita materiaaleja mukanaan seuraavana päivänä. Jo pelkästään nämä kaksi asiaa yhdessä tarkoittavat, että opettajan on käytännössä pakko suunnitella, laatia ja monistaa oppimateriaaleja virallisen työaikansa ulkopuolella.

Oppilaalta takavarikoitu tuikitärkeä lappunen. Näitä edelleen lähetellään tuntien aikana. :)

Tiistaina oltiin jo virallisen työajan rajoilla, kun yksi apulaisrehtoreista löysi minut luokastani itkemästä. Puhuin tilanteesta seuraavana päivänä varsin avoimesti esimiehen ja tiimin kanssa. Opin, että muutkin itkevät ja että se on jokseenkin normaalia. Opettajatoveri myös tarjoutui avuksi ja yhdessä sekä ideoimme että kokeilimme uutta opetusmallia, jonka avulla viimeisen periodin ryhmä saadaan jaettua kahtia jakamatta sitä kahtia. Tämä kollega sitten hyvää hyvyyttään (tai mahdollisesti esimiehen kehotuksesta) vietti kahtena iltapäivänä aikaa minun luokassani, jotta uusi systeemi saatiin käyntiin.

Tasapainoa päiviin tuo se, että kolmen muun ryhmän kanssa menee nyt paremmin kuin ikinä. Kaikki kikkakakkoset, joita esimies ehdottaa, toimivat niiden kanssa kuin unelma. Meillä on ollut paljon hiljaista, keskittynyttä työtä ja toisaalta myös iloa pulppuavia jutteluhetkiä. Mutta samat keinot - tai mitkään tällä hetkellä osaamani keinot - eivät vain tepsi päivän viimeiseen porukkaan. "It's not you", lohdutti apulaisrehtori, ja sai minut itkemään kahta kauheammin. Kyllähän se olen minä, kun samat ipanat muiden kanssa käyttäytyvät.

Viikon mittaan kahdenkin apulaisrehtorin kanssa juteltiin kuitenkin siitä, kuinka juuri nyt, keskellä pandemiaa kaikki opettamamme lapset ovat kokeneet trauman. Kaikkien sosiaalisissa taidoissa on puutteita, melkein kaikkien oppimistaidoissa on puutteita, monet ovat vuoden tai kaksi jäljessä akateemisissa taidoissaan. Lapset tarvitsevat nähdyksi tulemista ja huomiota kipeämmin kuin ikinä, ja samaan aikaan monet vanhemmat ovat tiukemmilla kuin koskaan. "Tämä on tällä hetkellä maailman vaikein ammatti", minulle muistutettiin. 

Ensi viikolla maailman vaikeimmassa ammatissa kirjoitutetaan sitten taas kokonaisia tekstejä districtin koetehtävänä - myös niiden lasten kanssa, jotka eivät vielä oikeastaan lue tai kirjoita.


lauantai 9. lokakuuta 2021

Häirikköjä ja sairaspoissaoloja

Toissa perjantaina tulin kotiin päänsärkyisenä ja kiukkuisena kuin ampiainen. Kumpikaan ei varsinaisesti ihmetyttänyt, olihan takana taas rankka viikko; kakkosperiodin ryhmä oli päättänyt aivan tosissaan pistää ranttaliksi kanssani. Torstaina olin jopa saanut koko koulun ryhmäpalaverissa julkisesti tunnustusta siitä, että jaksan sitkeästi vääntää niiden kanssa, vaikka kerran pari viikon aikana luokkaan on tarvittu paikalle admin - siis rehtori tai apulaisrehtori. 

Tiistaina he olivat kumpikin seisseet luokassani tarkkailemassa menoa ja kertomassa, mitä voisin tehdä toisin. Ehdotukset olivat hyviä, mutta pieniä. Voisin vähän tiivistää tehtäviä ja tarkkailla tiukasti, meneekö tehtävän tekoon kolme vai viisi minuuttia - ja katkaista, ennen kuin kaikki ovat valmiita, jotta hälinää ei pääse syntymään. Voisin laatia todella ylenpalttisen palkintosysteemin ja toivoa, että lapset innostuvat palkintoja tavoittelemaan. (Eivät muuten innostuneet.) Mutta tuntisuunnitelmassa tai opetustyylissä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Tämän yhden ryhmän lapset vain olivat päättäneet, että minun tunneillani voi riehua.

Muistan toki omilta kouluvuosiltani, kuinka oppilaat tunnistavat sen opettajan, joka antaa liikaa liekaa. Verrattuna työtovereihini se ilmeisesti olen minä. Kolmessa muussa luokassa opettajat ovat kokeneita ja olleet koulussa pitkään. Kahdessa kolmesta on avustaja, eli huoneessa on koko ajan kaksi aikuista. Kolmannessa luokassa opettaja on paitsi taitava myös fyysiseltä olemukseltaan sellainen, etten minäkään hänen kanssaan ryhtyisi ryttyilemään. Jäljelle jää siis lyhyt ja hentoinen uusi naisopettaja, joka on luokassaan yksin ja jonka tunneilla aivan kaikki luokka-asteen erityislapsetkin ovat läsnä. Oppilaiden logiikka vaikuttaa ihan aukottomalta.

Tämmöiset tunnustukset aina piristävät päivää. Oppilaat eivät välttämättä edes ymmärrä, kuinka iso juttu heidän kauniit sanansa ovat opettajalle - etenkin niinä päivinä, kun aivan kaikki takkuaa.

Kun sitten lauantai-aamuna heräsin kuumeisena, muistin, että oppilaistani muutama oli viikon varrella saanut positiivisen Covid-testituloksen. Esimies ehdotteli, että kokeilisin kotitestiä, koska tuokset valmistuisivat saman tien ja negatiivisella pikatestillä pääsisin heti maanantaina takaisin kouluun. Testistäpä pamahtikin positiivinen, ja tarvittiin monen monta askelta ja muutama lisätesti, ennen kuin lopulta torstaina sain palata töihin. 

Sillä välin riehuntaryhmän oppilaista kaksi oli päätetty siirtää siihen ryhmään, jonka näen päivän viimeisen periodin aikana. Kakkosperiodin porukka on edistyneempää sakkia, kun taas viimeisessä ryhmässä monet harjoittelevat vielä lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Torstain kokemuksen perusteella kakkosperiodi rauhoittui nyt merkittävästi, ja nämä edistyneemmät oppilaat voivat nyt ehkä vihdoin opiskella oman taitotasonsa mukaisesti. Samalla viimeisestä ryhmästä tuli kuitenkin aivan mahdoton.

Vilkkaudestaan huolimatta ryhmä on tähän saakka ollut positiivinen ja innostuva, kun vain olen sopeuttanut didaktisen otteeni oppilaiden lähtötasoon. Nyt luokkaan tiputetut heikkotasoiset häiriköt sekoittavat pakkaa merkittävästi. Torstaina istuin lopulta tyynesti alas kesken tunnin ja sanoin lapsille, että kuulkaas minun hommassani absolute minimum on se, että minä pidän huolta siitä, että te olette turvassa, ja jos tämä on käytöksen taso, niin minä en voi pakottaa ketään oppimaan. 

Olen nyt ensi viikkoa varten suunnitellut näille lapsille uuden istumajärjestyksen ja rukannut omia tavoitteitani. Jos saan pidettyä kaikki turvassa ja opetettua edes jotain, niin päivä on hyvä.

Perjantaina meillä oli opettajien koulutuspäivä ja lapsilla vapaata. Koulutukseen olisi saanut osallistua täysin etänä, mutta menin aamupäiväksi kuitenkin koululle. Siivosin luokan, koska sijaisten jäljiltä se oli täydessä kaaoksessa. Heitin kierrätykseen valtavan kasan vanhoja monisteita, järjestelin oppilaiden käytössä olevan kirjaston ja piirsin muutaman julisteen, jotka olisi pitänyt saada seinille jo viikkoja sitten. Paikalliseen didaktiikkaan kuuluu, että käytetään paljon anchor chart -nimellä kutsuttuja julisteita. Ei vain taas ole ollut sitä viisiminuuttista, että ne olisi saanut ajallaan tehtyä.

Tämä kuva on jonkun muun tekemä ja tuli vastaan netissä. Pisti naurattamaan, kun liippaa niin läheltä. 

Lopuksi syväsiivosin lasten pulpetit samalla, kun kuuntelin puolella korvalla koulutusta. Lapsethan siis syövät luokassa kahdesti päivässä, mutta siivoojat eivät koskekaan pulpetteihin. Pyydämme lapsia pyyhkimään pöydät syömisen jälkeen ja minä siivoan ne päivän päätteeksi - mutta sijaiset olivat kävelleet luokasta ulos saman tien kellon soidessa. Pulpettien uumenista löytyi kaikenlaista jännittävää, kuten puoliksi syötyjä hedelmiä ja mysteerinesteitä.

Maanantai on Indigenous Peoples' Day, yksi näistä juhlapyhistä joita suunnilleen vain koulut ja julkiset laitokset kunnioittavat. Taivaalle kiitos siitä, pitkä viikonloppu ei juuri nyt kuulosta yhtään pahalta idealta. Ensi viikolla pitäisi aivan apinan raivolla opettaa ja opiskella kaikkea sitä, mitä lapset eivät viime viikolla sijaisten kanssa opiskelleet - kun ne districtin seuraavat kokeetkin ovat taas jo muutaman viikon kuluttua.


P.S. Kiitos runsaista kommenteista edelliseen postaukseen! Palaan hyviin kysymyksiinne tuonnempana.


Onneksi on kiitospäivä

Meidän koulussa, ja myös lasteni kouluissa, kiitospäivän tulo tarkoittaa koko viikon mittaista syyslomaa. Tekee mieli lisätä, että halleluja...