sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Suomi-ikävä

Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekään. Ei ole tullut eikä mennyt, vaan on jumahtanut tiukasti paikoilleen rintalastan alle.

Arvelen, että aiheutin tämän tilanteen itse. Latasin puhelimeen jo kuukausia sitten sovelluksen, jonka kautta voin kuunnella suomenkielisiä äänikirjoja. Keväällä käytin sitä työmatkoilla lähes päivittäin. 

Päätin vielä, että kuuntelen suomeksi juurikin suomalaisten kirjailijoiden teoksia - ne englanninkieliset voin sitten lukea englanniksi. Ja tästä ehkä sitten - yhdistettynä päivittäiseen Suomen uutiskanavien seuraamiseen, someen ja satunnaiseen suomipopin kuunteluun - seurasi sellainen määrä Suomea ja suomea, että ikävä iski.

Kuvat ovat Suomi-lomalta 2018.

Passihakemus, siis USAn passin hakemus, oli syystä ja toisesta ja vähän syyttäkin odottanut täyttämistään kauan. Tämä synnyinmaakaiho sai sitten aikaan sen, että heti kesäloman alettua hoidimme passiasian ensi töiksemme kuntoon. Ajoimme kotoa reilun tunnin matkan päähän pikkukaupunkiin hakemusta jättämään. Asian olisi voinut tietysti hoitaa lähempänäkin, mutta pikkukaupungista löytyivät ensimmäiset vapaat ajat neljälle hakijalle.

Matkalla passinhakuun muistuttelin puolisoa, joka tapaa olla aika epävirallinen henkilö, että passivirkailija on Texasissa sen sortin asiamies, että sille pitää muistaa sanoa sir tai ma’am. Naurettiin, että sitten kun siellä sattuisi seisomaan pikkupitäjän ainoa hipsteri meitä palvelemassa. 

Niinhän se sitten menikin. Passivirkailija-sir oli rastatukkainen nuori kaveri. Hän palveli meitä kiireettä, ystävällisesti ja rennosti. Kokemus oli mukava, etenkin kun oltiin odotettu enemmän sellaista DDR-henkistä DMV-asiakaspalvelua. Vähän epämukavasti ja epäluontevasti me aina välillä koetimme vuorotellen muistaa lisätä sen sirin.

Nyt kyttään passihakemuksen jamaa seurantasovelluksesta päivittäin. Maksoimme siitä, että hakemukset käsiteltäisiin kiireellä. Kiireellä käsitteleminen voi tarkoittaa sitä, että passit saadaan seitsemän viikon päästä. Jos näin käy, siihen mennessä ehtii opettajankin loma jo loppua. 

Amerikassa kun ollaan, varaudutaan myös siihen, että byrokratian rattaissa jokin menee vikaan. Ehkä näitä pirhanan passeja selvitellään vielä ensi kesänäkin. 

Näinhän kävi puolison Suomi-passille, jota haettiin Etelä-Kaliforniassa silloin ennen meidän edellistä Suomi-lomaa yli neljä vuotta sitten. Se saatiin sitten vuosia myöhemmin tänne Texasiin, kun silloinkin kiireellistä käsittelyä toivoen laitoimme hakemuksen matkaan. Kiireellinen hakemus kiersi kiireettömyydestään kuulun Migrin kautta, koska puolisolla oli ollut Suomen passi viimeksi joskus silloin, kun hänellä oli myös pitkä niskatukka.

Passeja vartoessamme käymme lähes päivittäin keskusteluja siitä, mitä siellä kaivatussa Suomenmaassa sitten tekisimme, jos sinne pääsisimme. Koska kärvistelemme parhaillaan Texasinkin oloihin poikkeuksellisen kuumassa alkukesässä, ajatuksiin hiipii paljon sellaista, mitä voisi tehdä, jos ei olisi niin kuuma. Voisi kävellä metsässä, saunoa, uida järvessä, käydä Linnanmäellä, juoda kahvit Kauppatorilla. Voisi syödä pinaattilettuja, lakritsijätskiä, irtokarkkeja ja pullaa. Ja tietysti tavata tärkeitä ihmisiä. 

”Ehkä jouluksi sitten”, sanon puolisolle, kun pohdimme mitä tehdään, ellei passeja kuulu. Hän katsoo kuin kajahtanutta ja muistuttaa, että jouluna on Suomessa kylmää, märkää ja pimeää. Katson pihalle, jossa lämpöhalvaus vaanii varomatonta ulkoilijaa. Kylmä, märkä ja pimeähän kuulostaa aika kivalta.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Taputeltu

Muutamat paikalla norkoilleet yläkoulun oppilaat - osa omien oppilaideni siskoja, veljiä tai serkkuja - liittyivät mukaan rinkiin, ja tulivat hekin leikkimään duck, duck, goose -peliä alakoululaisten kanssa. Istuimme paviljongin katoksen alla varjossa, lämpöä oli ainakin +32 C. Katselin opettajakollegan kanssa lasten ilakointia hymyillen. Saatiinpahan viisiminuuttinen, jonka aikana ei tarvinnut ketään käskeä istumaan tai rauhoittumaan. 

Edellinen oppilasryhmä oli joutunut lähtemään omalta ulkoilultaan sisään aiottua aikaisemmin, kun puhelimeen kilahti viesti, että muutaman mailin päässä koululta jollakin aidatulla asuinalueella riehuu aseistettu henkilö. Yksi apulaisrehtoreista kiirehti korkokengissään ja juhlamekossaan patistelemaan luokkaani sisätiloihin, tietysti lapsille syytä paljastamatta. Laitoin saman tien myös puolisolle tekstarin, sillä tapahtumista Uvaldessa oli vain kaksi päivää. Kaikilla opettajilla oli pelko hyvin lähellä pintaa, ja ymmärsimme kirkkaasti, mitä voisi olla tapahtumassa. 

Tässä luokka oli jo puoliksi pakattu. Kesän siivouksia varten kaikki hyllyt piti tyhjentää ja kaapit järjestellä. Pääsin lopputarkastuksesta läpi, vaikka kaikkea en ehtinytkään tehdä ihan ohjeiden mukaan.

Onneksi ei tapahtunut mitään. Hetken päästä tuli vahvistus siitä, että ampuja oli jo otettu poliisin huostaan ja ulkoleikit saivat jatkua. Niiden lomassa opetin ja kirjoitutin pieniä tekstejä, sillä kesäloman odotuksesta ylen levottomiksi yltyneet oppilaat olivat katsoneet jo niin monta elokuvaa, ettei sellainen rento peli enää toiminut. 

Testaamisen olimme lopettaneet viimein keskiviikkona, vain pari tuntia ennen kuin lopullisten tulosten piti olla koulupiirin järjestelmässä. Muutama lapsonen oli yrittänyt ihan aktiivisesti vältellä loppukokeen tekemistä. Erästä tyttöä haettiin päiväkaupalla sitkeästi kotiin juuri ennen minun oppituntiani. Lopulta hänet otettiin toiselta oppitunnilta kesken Disney-elokuvan. Pienen venkuloinnin, lyhyiden päiväunien ja kahden vessareissun jälkeen lapselle valkeni, ettei hän oikeasti pääsisi siitä esseestä eroon kuin kirjoittamalla. Sittenhän se sujui.

Käytäviltäkin riisuttiin teemat ja koristeet. Tyhjät käytävät jäivät odottelemaan kesäkoululaisia ja uutta lukuvuotta. 

Oppilaiden viimeinen koulupäivä päättyi luokissa järjestettyihin nyyttikesteihin. Luokat oli tässä vaiheessa jo järjestelty ja pakattu. Kirjahyllyt olivat tyhjiä, tuolit ja pöydät kasattu päällekkäin seinustoille. Lapset istuivat lakaistulla lattialla napostelemassa toistensa tuomia eväitä. Kevään juhlallisempi osuus oli vietetty tiistaina, jolloin oppilaille jaettiin juhlasalin, ruokasalin ja liikuntasalin virkaa toimittavassa tilassa awardsit. Vanhemmat saivat olla tilaisuudessa mukana ja ottaa kuvia.

Perjantaina opettajat kokoontuivat vielä päiväksi samaan tilaan pohtimaan mennyttä ja tulevaa. Oli oikeastaan aika virkistävää kuulla kollegoiden mietteitä siitä, mikä kuluneen vuoden aikana oli toiminut ja mikä ei. Aika moni meistä ilmaisi olevansa varsin väsynyt, ja sitä olin kyllä ehdottomasti itsekin. Melkein helpottuneena luovutin kesäksi pois työkoneen ja avaimet. 

Apulaisrehtori-esimiehelle vein suklaarasian ja toivotin hyvää kesää. Hänen tuellaan oli minulle tänä vuonna aivan valtava merkitys: enhän aina itsekään ihan uskonut, että kestäisin kesään saakka. Päivä kerrallaan vuosi tuli taputeltua, ja nyt on edessä kaksi kuukautta kesälomaa. Ainakin näin alkuun se kuluu hengitystä ja pulssia tasaillessa.

Kesämaisemia. Heti ensimmäisenä lomaviikonloppuna lähdimme perheen kesken luonnonpuistoon uintiretkelle. 


perjantai 13. toukokuuta 2022

Toukokuisia koulukuulumisia

Toukokuu alkoi Teacher Appreciation -viikolla. Menneinä vuosina tämä on meidän perheessä tarkoittanut sitä, että torstai-iltana töiden jälkeen on puolipaniikissa rynnätty Starbucksiin ostamaan opettajille lahjakortteja. Kaliforniassa asuessamme jotenkin hämärästi tiedostin, että vanhempainyhdistyksen aktiivit koristelivat opettajien luokkien ovia, tarjosivat lounaita ja keräsivät herkkukoreja. Itse jotenkin aina missasin näiden aktiviteettien deadline-päivät.

En oikein tiennyt, mitä viikolta odottaa, ja parasta olisi varmasti ollut olla odottamatta mitään. Koulu kuitenkin viisaasti järjesti yllätyksen meille opettajille viikon jokaisena päivänä. Maanantai-aamun kahvikärry baristoineen koulun ruokalassa oli aivan ihana juttu, ja haaveilin jo, kuinka upeaa olisi joka aamu kävellä hakemaan ilmainen cappuccino luokkaan mennessään. Muutamat oppilaat toivat myös pieniä lahoja. Kaikista paras juttu oli kuitenkin se tyttö, joka päätti antaa niin monta halausta kuin viikossa vain oli mahdollista. Joka kerta kun hän näki minut - aamulla tullessaan, illalla lähtiessään ja aina käytävällä tavatessaan - hän halasi ja sanoi jotakin ystävällistä.

Tällä viikolla sitten lopultakin tehtiin niitä STAAR-testejä. Etukäteisvalmistelut olivat samanaikaisesti sekä mittavat että riittämättömät. Vaikka kuinka luin manuaaleja, oli minulla testipäivinä edelleen monen monta kysymystä ja epäselvää asiaa. Painetta lisää se, että mokata ei saa, koska sitten koulu saattaa joutua selvittelemään osavaltion kanssa, pitääkö kaikkien testit hylätä siksi, että opettaja sanoi luokassa lauseen, jota ei olisi saanut sanoa. Manuaaleissa siis oli tarkalleen kirjoitettuna lauseita, joita saa eri tilanteissa sanoa ja niistä ei kuulunut poiketa. Kerroin omille oppilailleni tästä etukäteen, jotta he ymmärsivät, miksi opettajat yhtäkkiä kuulostivat roboteilta.

Itse valvoin kahtena päivänä testihuonetta, jossa oppilailla oli oikeus erityisiin tukitoimiin. Sain lukea tiettyjä osia tehtävistä heille ääneen (etukäteen piti tarkalleen tietää mitä saa lukea ja mitä ei) ja toisena päivänä he testasivat koneella, jolloin ohjelma luki heille osia kokeesta ääneen. Verrattuna meidän harjoitustestipäiviin oikea testaus oli itse asiassa kevyttä touhua, mutta se toki johtui siitä, etten valvonut kolmeakymmentä lasta eikä kukaan kokenut tarpeelliseksi tehdä testiään seitsemää tuntia.

Testien ajaksi luokkien seiniltä piti poistaa kaikki materiaali, joka olisi saattanut auttaa testin tekemisessä. Luokkahuoneet näyttävät nyt aika karuilta, eikä varmaan kukaan aio laittaa julisteitaan enää takaisin viimeistä kahta viikkoa varten.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että ensimmäisenä päivänä yksi lapsi jouduttiin luokastani sijoittamaan uudestaan, kun stressi ja paine ottivat hänestä yliotteen. Itsensä satuttamisen jälkeen alkoivat tavarat lennellä ja niin edelleen. Näiden tilanteiden jälkeen sitä aina miettii, että mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta tilanne olisi rauhoittunut? En tosiaan tiedä. Lähetin lapsen useammallekin valvotulle taukokävelylle (sellaiset ovat sallittuja), mutta enhän minä siellä luokassa keskellä standardoitua testiä voinut käydä hänen kanssaan pitkää keskustelua siitä, mikä ahdisti ja miksi. 

Toisena testipäivänä lapsi, joka on aiemminkin flipannut juuri minun luokassani flippasi testien jälkeen, kun valvoin kirjoja lukevaa ryhmää. Lapsen vanhempikin vihjaisi, kun myöhemmin keskustelimme, että tämä lapsi tuntuu reagoivan juuri minuun vähän eri tavalla kuin muihin opettajiin. Huomaan sen itsekin, ja yritän omalta osaltani työskennellä tämän opettaja-oppilas -suhteen parantamiseksi. Toistaiseksi en ole sanottavasti pyrkimyksessäni onnistunut. Tämä tosiaan tuntuu olevan sellainen osa-alue, johon mikään koulutukseni ei ole minua valmistanut: miten auttaa eri tavoin traumatisoituneita oppilaita ja/tai erityislapsia käsittelemään suuria tunteitaan nopeasti ja tehokkaasti tilanteessa, jossa he ovat osana suurta oppilasryhmää. 

Heti STAARin jälkeen oli tarkoitus aloittaa kiivas valmistautuminen oman oppiaineeni loppukokeeseen, joka pidetään ensi viikolla. Arvatkaa sairastuinko? Totta kai. Olin torstain koulussa silti, vaikka yskä oli vienyt äänen kokonaan. Mutta on kyllä sanottava, että meidän koulussa on niin tavallista käyttää erilaisia viittomia, kättentaputuksia, koputuksia ja käsisignaaleja, että kolme neljästä ryhmästä pystyi ihan täysin oppimaan ja työskentelemään, vaikka opettaja ei puhunut mitään. Se oli oikeasti aika silmiä avaava kokemus, ja saattaa jollain tavalla muuttaa didaktista otettani tulevaisuudessa. Sen viimeisen ryhmän kanssa sitten toki turhauduimme yhdessä, kun he olisivat selvästi tarvinneet vähän selventävää opetuspuhetta koputtelujen lomaan, eikä sitä sitten ollutkaan saatavilla. 

Tämäkin menee siihen kansioon, jossa säilytän oppilaiden suloisia, hauskoja ja ystävällisiä viestejä, ihan vain pahan päivän varalle.

Tänään jäin empimisen jälkeen kotiin sairastamaan. Tiedän, että olisi ehdottomasti pitänyt olla koulussa ja tiedän, että sitä olisi arvostettu, mutta toisaalta - terveys ensin. Vuosia sitten ihan toisessa työpaikassa yksi todella tarmokkaasti työskennellyt, vastuullinen kollegani sai lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa ylennyksen. Toisen kerran jälkeen kuulin, että hän oli ollut todella stressaantunut ja tehnyt pitkiä päiviä itsestään piittaamatta. Täysin odottamatta hän menehtyi työpaikalla. Se oli sellainen järkytys, jota olen kantanut mukanani. Itsestä täytyy todellakin pitää huolta ja rajat vetää, sillä kukaan muu ei sitä välttämättä puolestasi tee. 

Tämän päivän olenkin sitten yrittänyt kommunikoida perheen kanssa ja huomannut, että heitä ei kukaan ole kouluttanut luokkahuonepantomiimiin. Toivottavasti muutaman päivän mittainen hiljaisuuden retriitti tuo toivotun tuloksen ja ensi viikolla pääsen taas opettamaan äänen kanssa. Tästä on kuulkaa enää kaksi viikkoa kesälomaan!

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Tasan ei käy

Twitterissä sattui silmiin jonkun jakama, jo pari vuotta sitten kirjoitettu artikkeli amerikkalaisen alakouluopetuksen ahdingosta. Kirjoittaja, Natalie Wexler, pohtii artikkelissa, kuinka lapsen sosiaalinen ja ekonominen asema vaikuttaa hänen lukutaitoonsa ja luetun ymmärtämisen taitoihinsa. Artikkelissa kuvaillaan 1980-luvulla tehtyä koetta, jossa hyvin ja heikosti lukevia lapsia pyydettiin asettelemaan nukkeja pesäpallokentälle sen mukaan, mitä hahmot kirjallisen kuvauksen perusteella olivat tekemässä. Tulos oli, että lapset menestyivät tehtävässä sen mukaan, kuinka hyvin he tunsivat baseball-pelin, oikeastaan melko lailla lukutaidostaan riippumatta. 

“Churniak swings and hits a slow bouncing ball toward the shortstop. Haley comes in, fields it, and throws to first, but too late. Churniak is on first with a single, Johnson stayed on third. The next batter is Whitcomb, the Cougars’ left-fielder.”

Analyysi tuntui heti uskottavalta. Kun itse luin tehtävänannossa olleen tekstin, kykenin toki teknisesti lukemaan tekstin ja ymmärtämään kaikki yksittäiset sanat. Kokonaisuus jää silti käsittämättömäksi, kun en tiedä pelistä oikeastaan mitään. Wexler argumentoikin, että alakouluissa tulisi keskittyä lisäämään lasten tietämystä maailmasta ennemmin kuin opettamaan luetunymmärtämistestien läpäisemiseen tähtääviä kikkakakkosia. 

Toki molempiin tavoitteisiin voi pyrkiä samanaikaisesti. Viime viikolla opetin taas kaiket päivät luetun ymmärtämistä ja tankkasimme tekniikkaa, jolla merkitykseltään vieraiden sanojen salat voivat aueta. Samalla opimme sisältöjä. Luimme yhden tekstin ihmisaivoista, toisen luista, kolmannen soittimien ryhmittelystä soitinryhmiin. Viimeisessä tekstissä opetettiin valmistamaan limaa (slime), jolla lapset mielellään leikkivät - ihmettelen, etten vielä ole saanut vanhemmilta yhteydenottoja tämän opettamisesta! Minäkin opin samalla uutta sanastoa, enhän aiemmin ole osannut esimerkiksi luiden eri kerrostumien tieteellisiä nimityksiä englanniksi. 

Samalla, kun osa oppilaistani minun laillani oppi tekstistä, että compact bone on luun kovin kerrostuma, toisille oli vaikeaa hahmottaa, mikä se sellainen on kuin jousisoitin. Siinä missä yksi lapsi on soittotunneilla, toista on viety konsertteihin. Kolmas on katsonut konsertin telkkarista ja neljäs nähnyt viulun kuvan lehdessä. Viidennelle koko sana tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Tutkimus toisensa jälkeen on todentanut sen, minkä amerikkalaiset opettajat hyvin tietävät: oppilaat tulevat kouluun äärimmäisenkin erilaisilla tieto- ja taitotasoilla varustettuina. Usein keskeisin taustatekijä on perheen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne. 

Kaupungin vanhin ulkoilureitti Austinin keskustan tuntumassa. Austin siis näyttää tältä?


Netflixissä on dokumentti nimeltä Pharmacist, josta olen jaksanut puolella silmällä katsoa muutaman jakson. Kupletin juoni on suunnilleen se, että huumeostoksilla ammutuksi tulleen pojan apteekkari-isä taistelee opioideja vastaan. Pojan ampujaakin haastatellaan. Yhdellä New Orleansin lukuisista köyhistä asuinalueista kasvanut ampuja kuvailee, kuinka hän kiinni jäätyään ja tuomion saatuaan istui teini-ikäisenä kuljetusautossa matkalla vankilaan, ja ihmetteli moottoritietä, jolla matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa. Että maailmaa riittikin! Elämänpiiri oli ollut niin käsittämättömän pieni ja mahdollisuudet niin mahdottoman rajalliset. Ampua hän osasi, ja myydä huumeita. Tiesikö muusta? Antoiko mikään hänen todellisuudessaan valmiuksia ymmärtää, että hän voisi valita toisin? 

Tiedän, että jotkut oppilaistani menevät kotiin, jossa illalla tehdään yhdessä lapsen läksyt, keskustellaan asioista ja valmistetaan päivällinen ennen järkevään aikaan koittavaa nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin nämä perheet grillaavat, käyvät puistossa, tapaavat ystäviä tai menevät museoon; lomilla matkustetaan sukulaisten luokse tai ehkä Meksikoon. Jotkut oppilaani puolestaan nukkuvat yö toisensa jälkeen auton takapenkillä vanhemman toimittaessa ruoka-annoksia toisten koteihin. 

Vaikka vanhempi kummassakin skenaariossa varmasti yrittää kaikkensa, totuus vain on se, että siinä takapenkkielämässä puolet yöstä jää nukkumatta, läksyt tekemättä ja museot käymättä. Se mikä Wexleriltä siis jää artikkelissaan sanomatta tai havaitsematta, on että lapset ovat varsin eri tilanteissa vielä sittenkin, kun kaikkien eteen lyödään koulussa akateemisesti laadukas teksti, jossa pyydetään kuvailemaan sellon ja viulun eroja.

Vilkkaasti liikennöity tie aivan ulkoilureitin tuntumassa. Ellen tietäisi vehreästä polusta, luulisin ehkä Austinin kaikkialla näyttävänkin tältä.

Toki suomalaisessakin yhteiskunnassa oppilaat tulevat erilaisista taustoista ja perheistä. En silti siellä koskaan kohdannut näin valtavia eroja lasten oppimisvalmiuksissa. Ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen ja elämisen valmiuksia tasaavista tekijöistä onkin tasokas ja kohtuuhintainen varhaiskasvatus. 

Työkavereiden kanssa tästä juuri juteltiin, kun tänä vuonna siis muutamakin on saanut perheenlisäystä. Tällä hetkellä kollegoiden pienet vauvat kuuluvat olevan pääasiassa sukulaisnaisten hoivissa (äitiysvapaathan kestävät vain muutamia viikkoja), mutta vanhemmat etsivät heille jo kiivaasti paikkaa tasokkaista päiväkodeista. Viimeistään kolmevuotiaana on nimittäin aika siirtyä "kouluun", jossa aletaan enemmän tai vähemmän leikinomaisesti opiskella muotoja, äänteitä ja kirjaimia.  

Tällä alueella hintaa päivähoidolle kertyy heittämällä tuhat tai kaksituhatta dollaria kuukausittain, eivätkä ruoat tai vaipat tyypillisesti sisälly hintaan. Kaikille tämä vaihtoehto ei siis ole mitenkään mahdollinen. Lapset hoidetaan miten taidetaan: ellei äiti jää kotiin, lapset kasvavat sukulaisten hoivissa, pyörivät työpaikkojen takahuoneissa tai hiukan kasvettuaan tulevat toimeen keskenään lukittujen kotiovien takana. Heitä kukaan ei altista sellaiselle sanastolle, joka valmistaisi vielä kolmannellakaan luokalla lukemaan tekstiä pikkuaivojen merkityksestä ihmiskehon perustoimintojen säätelylle tai edes tietämään, mikä helkatti lienee sello.

Huhtikuun kääntyessä toukokuuksi meidän koulun ohjelmaan koetetaan ujuttaa mahdollisimman paljon tätä maailman kokemisen, näkemisen ja avartamisen puolta. Vaativien tekstipäivien jälkeen kulutin perjantain ulkoiluttamalla oppilaitani: leikimme ulkona kuumalla kentällä kirjallisia seurapelejä. Vaikka pihapäivä oli minulle raskas, tiedän lasten siinä jonoissa koheltaessaan oppineen enemmän kuin tiedänkään - elleivät muusta, niin yhdessä tekemisestä. STAARin harjoituskokeissa hyvin menestyneet kävivät jo uimaretkelläkin, ja kunhan oikeista STAAReista selvitään, mennään trampoliinipuistoon. 

Wexlerin artikkelin ja Pharmacist-dokumentin äärellä huokaan siis hiukan helpottuneena, että ainakaan meiltä ei aivan hevillä valmistu ketään, joka kuvittelisi maailman ja mahdollisuuksien todellakin päättyvän moottoritien laitaan.

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Viimeinen huilihetki

Sosiaalisen median kanavalla julkaistiin kuva pääsiäistipuista. Oppilaat olivat askarrelleet niitä siinä koulussa, jossa työskentelin Suomessa juuri ennen USAhan muuttoa liki kahdeksan vuotta sitten. En voi kuvitella, että Suomessa olisi montakaan ala-astetta, jolla oppilaat eivät olisi viime viikkojen aikana tehneet jonkinmoista pääsiäiseen liittyvää askartelua, piirrosta, lukuhetkeä tai muuta aktiviteettia. Meidän koulussa sellainen ei varmaan edes käväissyt kenenkään mielessä.

Pääsiäistipujen väsääminen ei tulisi kuuloonkaan ensinnäkään siksi, että uskontoihin liittyvät asiat ovat julkisissa kouluissa hyvin tiukasti kiellettyjä. Opettajat näkyvästi hätkähtivät, kun rehtorimme lipsautti ääneen, että pitkä viikonloppumme on pääsiäistä varten järjestetty. Ei - meillä on pitkä viikonloppu, koska perjantai oli merkitty koulukalenteriin bad weather dayksi. Koska käytimme vain puolitoista vapaapäivää huonon sään vuoksi, meidän ei jollain logiikalla tarvinnut korvata kumpaakaan. Kukaan ei aio kysyä miksi.


Viimeinen pitkä viikonloppu ennen kesälomaa. Kävimme eilen kävelyttämässä koiraa pitkän kaavan mukaan. Colorado-joki virtaa koirapuistosaaren molemmilla puolilla unenomaisen sinisenä - väri tietysti tulee sinilevästä.


Toisekseen pääsiäishommeleihin ei todellakaan ole aikaa. Me valmistaudumme kiivaasti STAAR-testeihin. Selvyyden vuoksi on taas todettava, että näin ei tietenkään joka koulussa ole. Esimerkiksi oma kuopukseni kertoi opettajansa järjestäneen STAAR-preppausta viimeisen kahden viikon aikana suunnilleen kaksi oppituntia. En ollut uskoa korviani! Ihan mahdottoman edesvastuutonta. Meillä joka luokan seinällä on laskuri, joka kertoo, milloin mikäkin luokka tekee minkäkin STAARin, eikä oppitunneilla käsitellä mitään muuta. 

Niinpä minunkin kirjoittamisen luokkani heitettiin hyrskynmyrskyn tämän viikon alussa. Viime viikolla vielä kirjoitettiin esseetä, tällä viikolla tehtiin ainoastaan luetunymmärtämisharjoituksia. Apulaisrehtori laati tuntisuunnitelmani ja itse rehtori, ilmeisesti alkujaan englannin opettaja, tuli opettamaan puolet tunneistani. Tai siis ainakin suunnitelman mukaan tuli. Aina välillä koulussa tapahtui jotain akuuttia ja hänen oli singahdettava muualle auttelemaan.

En ole oikeasti ihan varma, miksi rehtori yhtäkkiä opettaa, mutta kuulin, että matikan luokassa tapahtuu samaa - siellä opettaa apulaisrehtori, joka on alkujaan matematiikan opettaja. Koetan kovasti ajatella, että näin vain kuuluu tapahtua, ja koetan kovasti olla ajattelematta, että tämä on jonkinlainen epäluottamuslause minulle opettajana. Ja siis oppilaiden kannaltahan on ihan huippua, että he saavat lisää tukea. Esimerkiksi yhtenä aamuna viime viikolla päätimme napata luokasta pienryhmän käytävälle opiskelemaan, kun rehtori hoksasi, että puolen tusinaa lasta vain istuu hoomoilasena eikä tee yhtään mitään. Tekivät sitten, kun pystyin katsomaan samanaikaisesti jokaisen perään.


Yksi oppilas on viime viikkoina piirtänyt minut monta kertaa. Nauran näille makeasti joka kerta, ovat niin mainioita! Tässä maskitettu opettaja kirjoittaa taas jotain taululle ponnari solmussa. 


Jossain takaraivon tietämillä kiertelee sellainen ajatus, että mitenkäs ne minun oman oppiaineeni tulokset sitten. Viimeisimmän district-testini tulokset olivat viimeinkin kelvollisia (eivät hyviä, mutta edes kelvollisia), ja toukokuussa meillä olisi tulossa finalsit. Oppilaat pitäisi sitä ennen uudestaan opettaa löytämään monivalintatestissä kielioppivirheitä ja kirjoittamaan mielipide-essee. Mitä tapahtuu sitten, kun tulokset sukeltavat aivan täysin siksi, että me seuraavat kolme viikkoa vain luemme ja luemme? 

Mutta koetan tässäkin kohtaa ajatella, että rehtoritiimi tietää paremmin ja että STAAR on tietysti prioriteetti. Koska Texasin osavaltio päätti muuttaa STAAR-testiä ja poisti kirjoittamisen omana testinään kokonaan, kirjoittaminen ei nyt sitten enää ole mikään prioriteetti, ikinä. En oikeasti edes tiedä, mitä sisältöjä ensi vuonna opetan, mutta varmasti minulle kerrotaan.

Oppilashuollollisesta näkökulmasta meidän luokkatiimi kävi läpi kevyen paniikin, kun yksi opettaja kertoi naistenhuoneessa piipahtaessaan vahingossa ponganneensa etuhiuksistaan elämää. Olimme kaikki jo panneet merkille, että yksi opettajia hyvin mielellään halaileva lapsi raaputtelee päätään. Science-opettaja kertoi, että testin aikana sieltä oli jopa tipahtanut ötökkä paperille ja hän oli lähettänyt lapsen terveydenhoitajalle. Texasin osavaltion lakien mukaan lasta ei päätäiden vuoksi saa lähettää kotiin eikä kieltää tulemasta kouluun. Terveydenhoitaja vain soittaa kotiin ja ilmoittaa asiasta. 

Koulun seinillä on nyt oma positiivinen juliste jokaiselle opettajalle. Lehdistä ja somesta voi jatkuvasti lukea, kuinka koko maassa kärsitään opettajapulasta eikä ensi vuoden paikkoihin löydy hakijoita. Meidän koulussa on auki muutama hassu vakanssi, ja sen tilanteen saavuttamiseksi on tehty tietoista työtä.

Nyt vaikutti siltä, että kotona ei tietoon oltu reagoitu mitenkään. Lapsi käväisi toistamiseen terveydenhoitajalla, kotiin tiedotettiin uudestaan, me kaikki opettajat kampailimme hiuksiamme ja minä juttelin lapsesta meidän sosiaalityöntekijänkin kanssa, kun hänet satuin käytävällä näkemään. Loppuviikosta saatiin viestejä, jotka viittasivat siihen, että kotona oli ehkä havahduttu tilanteeseen. Mutta samalla mietin, miten mahdottoman monta sellaista lasta meillä on, jotka suomalaisessa koululuokassa olisivat isoja huolenaiheita, mutta täällä vain mennä retuuttavat muiden mukana ja joiden suuret huolet lähes hukkuvat massaan. 

Viimeiseksi todettakoon, että esimiehen kanssa käytiin viikolla vielä pikaisesti läpi henkilökohtainen arviointikeskustelu - kuulemma ihan mielellään siirtävät minut seuraavalle vuosiluokalle. Mutta ensin pitää nyt sitten jaksaa kuusi tiiviisti paineltua ja kukkuraista työviikkoa. Ennen kesää tämä viikonloppu oli vihonviimeinen huilihetki.

Suomi-ikävä

Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekää...