lauantai 15. tammikuuta 2022

Arviointisysteemeistä

Maanantaina me täytettiin luokkatiimin kokouksessa kyselyä siitä, mitä kukin työpaikasta tällä hetkellä ajattelee. Jälkeenpäin pohdin, että missään ei muuten sanottu, kenelle kyselyn tuloksia jaetaan. Siinä myös kysyttiin ikää kolmella eri tavalla, niin että vaikka nimeä ei tarvinnut sanoa, jokainen vastaaja on varmasti yksilöitävissä.

Yksi kysymyksistä oli tämä: jos päättäisit hakeutua töihin muualle, miksi tekisit niin? Vastasin yhdellä sanalla: työmäärä. Sen jälkeen alkoi tapahtua hassuja asioita.

Koulun opinto-ohjaaja tuli kotiin lähtiessään käymään luokassani ja varmistamaan, että minäkin olisin pian lähdössä kotiin. 

Esimies antoi mulle yhden joka viikko jaettavista kunniakirjoista ja kiitteli siitä, kuinka teen töitä ahkerasti, positiivisella asenteella ja jaksan uskoa lasten taitojen kehittymiseen.

Luokkatiimin johtaja laittoi viestin. ”Aion jatkossa hoitaa yhden dismissal duty -päivistäsi. Minkä niistä haluat antaa minulle?” Tuota. Siis pyytämättä, ja vain minulta otat yhden valvonnan? Mites kun sulla on niitä valvontoja jo kaksi ja kotona pieniä lapsia?

Sattumaa? Ehkä. Tuskin. Mutta olkoon kuinka vain, kertoo aika paljon siitä, miten meidän johtotiimi välittää ja pyrkii kaikin keinoin huolehtimaan opettajistosta.


Pistelaskua taululla. Oppilaat saavat pisteitä siitä, että koko alue (tässä tapauksessa kolme pulpettiriviä) toimii ohjeiden mukaisesti. Voittanut alue saa tunnin päätteeksi palkinnoksi koulun leikkirahaa, tarroja tai karkkia. Yllättävän motivoivaa!


Viime viikon postauksen jälkeen muutamakin ihminen kyseli, kuinka nämä opettajien arvioinnit ja arvosanat oikein toimivat. Luulen, että opin asiasta vielä lisää, kunhan kevään standardoidut testit on tehty, mutta tässä lyhyt selostus siitä, mitä  tähän mennessä olen ehtinyt oivaltaa.


1. Observoinnit

Rehtoritiimi observoi jokaista opettajaa tietyn tuntimäärän lukukauden aikana. Observointien aikana keskitytään aina yhteen tavoitteeseen kerrallaan ja opettaja saa siitä arvosanan. Arvosanojen pohjalta opettajalle annetaan vuoden päätteeksi kokonaisarviointi. Mitä korkeammalla tasolla opettaja on, sitä enemmän hän saa paitsi palkkaa myös pieniä erivapauksia - kuten luvan käyttää koulussa farkkuja tai olla osallistumatta jatkokoulutuspäivään. Niin tai potkut.

Tämä systeemi on vähän erilainen eri koulupiireissä, mutta opettajia käsittääkseni observoidaan kaikkialla. Tällä hetkellä observoinnit näyttävät tosin olevan meidän koulussa tauolla ihan vain siksi, että rehtorit sijaistavat poissaolevia opettajia.


2. Arvosanat

Oppilaiden arvosanoissa pyritään meidän koulupiirissä 90/60/30-tulokseen. Eli 90 % lapsista osoittaa ymmärtävänsä opetetusta asiasta edes jotain, 60 % ymmärtää asian hyvin ja 30 % hallitsee sisällön täydellisesti. Osaaminen näytetään saamalla vähintään 53 %, 74 % tai 85 % oikein kokeessa tai testissä.

Nämä lukemat ovat tavoitteena sekä päivittäisissä exit ticketeissä, koulupiirin testeissä että sitten lopulta osavaltion standardoidussa testissä. Exit ticketien tulokset raportoidaan koulun sisäiseen Excel-tiedostoon, koulupiirin tulokset tulevat suoraan testijärjestelmästä. 

Standardoitujen testien tulokset ovat jollain monimutkaisella tavalla kytköksissä niin yksittäisten opettajien, koulun kuin koulupiirinkin arviointeihin ja tuloksiin. Tämä on se osio, jota en vielä täysin ymmärrä, eikä emotionaalinen kapasiteetti juuri nyt riitä asian selvittämiseen. Tulosten perusteella päätetään viran/työsuhteen jatkosta sekä jaetaan palkanlisiä ja koulujen/koulupiirien rahoitusta.


** 

 

Koulujen rahoitus on kaiken kaikkiaan monimutkainen palapeli. Koska valtaosa julkisten koulujen rahoituksesta tulee koulualueen kiinteistöveroista, köyhempien alueiden kouluilla on vähemmän rahaa kuin parempiosaisten alueiden kouluilla. Nämä ns. Title 1 -koulut saavat lisärahoitusta, jonka on tarkoitus tasata eroja, mutta joka ei itsessään mihinkään riitä. Esimerkiksi meidän koulu on Title 1, ja siksi meillä on rahoitus mm. siihen, että lapset saavat koululta kolme ilmaista ateriaa joka päivä. Mutta noin lähtökohtaisesti meidän rahoitus menee jotenkin eri tavalla, koska charter-koulu saa ottaa ja ottaakin oppilaita myös oman fyysisen alueensa ulkopuolelta.

Tämä rahoitus- ja työsuhdekytkentä on johtanut käytännössä siihen, että koulut ja opettajat valmentavat lapsia standardoituihin testeihin koko vuoden ajan. Juuri kukaan ei pidä tätä tilannetta hyvänä, mutta on vain pakko. 

Jossain vaiheessa minulle valkeni, että koko minun oppiaineeni on olemassa ainoastaan siksi, että lapset pitää opettaa vastaamaan avoimiin koekysymyksiin, kielioppitaitoja mittaviin monivalintakysymyksiin ja kirjoittamaan se neljän kappaleen essee, joka kevään standardoidussa kokeessa vaaditaan. Nyt kun osavaltio sitten meni kesken vuoden muuttamaan sen standardoidun kokeen muotoa juurikin englannin osalta, niin koko oppiaine todennäköisesti kokee suuria muutoksia ennen ensi lukuvuotta. 

Opetus ei siis täällä lähde siitä, mitä opettaja näkee lasten tarvitsevan, vaan siitä, mitä osavaltio on päättänyt lasten tarvitsevan. Ehkä osavaltion education agency on hurskaasti ajatellut, että kun opettaja noudattaa OPSia, lapset oppivat pilkun paikan lukiessaan paljon monipuolista kirjallisuutta. Käytännössä lapset opiskelevat täsmällisesti juurikin sitä pilkun paikkaa, vaikka etenkin monien pandemia-ajan lasten pitäisi opiskella jotain ihan muuta. 

Tällä viikolla luokassa oli noin kolmasosa lapsista poissa (Covid) ja kun ehdin auttaa muutamia heikompia enemmän kuin yleensä, tein havaintoja juuri tästä. Yhtäkkiä esimerkiksi oivalsin, että se yksi lapsi, jolla on ihan kamala käsiala, ei kirjoita huolimattomasti. Hän ei tiedä, miten kirjaimia kirjoitetaan! Jos vaikkapa S-kirjaimen tekee poikittain eikä pystysuoraan, niin näyttäähän se teksti aika hassulta. 

Kiva huomata näin kolmannen luokan tammikuussa - ja ymmärtää samalla, ettei mulla oikein ole resursseja tehdä asialle mitään. Voin työntää lapselle käsialaharjoitusmonisteen (sitten kun monistuskone joskus palaa toimintaan), mutta siinäpä se. Yhdelle kolmestakymmenestäkahdesta ei ehdi opettaa kirjaimia samalla, kun muuta opiskelevat sivulausekonjunktioita ja pilkutusta. Eipä auta kuin pysyä positiivisena ja luottaa, että kyllä se siitä, lapset oppii ja kasvaa.


lauantai 8. tammikuuta 2022

Ensimmäinen viikko Omicron-koulua

Uusi kouluvuosi alkoi maanantaina. Meillä oli ensin opettajien koulutuspäivä, jonka aikana ehdin mm. suunnitella tunteja ja syväsiivota pulpetit. Niihinhän koulun siivoojat eivät olleet loman aikana koskeneetkaan, ihan ne viimeisen perjantain karkkitahrat rauhassa odottelivat opettajaa. Samalla kuuntelin kaksi tuntia virtuaalikoulutusta, jossa puhuttiin siitä, kuinka opetuksestaan voi pedagogisesti järkevin keinoin tehdä akateemisesti haastavampaa.

Pari ensimmäistä päivää oppilaat olivat erilaisia kuin ennen lomaa. Oli jännä huomata, että jotkut pirpanat olivat lomalla selvästi latautuneet: he olivat nyt rauhallisempia ja tekivät enemmän töitä. Toiset lapset olivat puolestaan aivan hajalla: nukkuivat luokassa eivätkä pystyneet hallitsemaan itseään yhtään. 

Integroidut oppilaat kuuluivat jälkimmäiseen ryhmään. Autististen lasten rutiinit olivat olleet aivan levällään, ja yksi ryhmä kärsi koko viikon siitä, että eräs oppilas kirjaimellisesti hyppeli pitkin luokkaa, nauroi tekonaurua kovaan ääneen ja huuteli: "Minä en työskentele! Minä en istu alas!" Kyselin, että mitäs tälle tehdään. Kuulemma toivotaan, että aika ja rutiinit korjaavat.

Itse huomasin keränneeni loman aikana voimia, kun keskellä viikkoa jaksoin töiden jälkeen kotona laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Puolisokin ihan ihmetteli ääneen moista: "Yleensä makaat töiden jälkeen sohvalla sikiöasennossa..." Eiköhän tässä muutamassa viikossa päästä siihen tilanteeseen takaisin.

Loman aikana vietettiin aikaa perheen kesken. Minäkin intouduin mukaan pelaamaan lautapelejä.

Läsnäoloprosentit pysyivät koko viikon aika alhaisina, poissa oli sekä lapsia että opettajia. Osa odotteli Covid-testituloksia, osa oli sairaana. Yhden lapsen sisarus oli sairaalassa. Osa lapsista oli loppuviikolla poissa siksi, ettei heillä ole talvivaatteita. Pohjoistuuli, pari pakkasastetta ja paikallinen hatara rakentaminen tarkoittivat sitä, että kaikilla oli kaikkialla todella kylmä. 

Meilläpäin käsitys siitä, kuka on poissa Covidin takia, on jatkuvasti vähän hämärä. Vanhemmilla ei ole mitään velvoitetta testauttaa lapsiaan tai itseään, minkäänlaista jäljitystä ei tehdä, kotitestejä on vaikea löytää, testipisteet ovat ruuhkautuneet ja niitten tuloksissakin kestää ainakin kaksi päivää. Koulupiirin puolesta järjestettiin tälle viikolle kaksi ilmaista testipistettä, mutta ne olivat toisaalla kaupungissa. On ihan selvää, että osa meidän perheistä ei pysty kuljettamaan lapsiaan viidentoista mailin päähän testattavaksi, vaikka kotona joku terve aikuinen olisikin.

Somessa pidän silmällä sitä, mitä itärannikon opettajat todellisuudestaan kertovat, sillä heidän tautitilanteensa on ehkä viikon tai kaksi Texasia edellä. Päivittelin jo omaa sijaiskansiotani sillä ajatuksella, että muutaman viikon sisällä sitä saatetaan tarvita. Suomen mediasta luin, että USAssa siirryttiin etäopetukseen, ja vähän naurahdin, sillä tämä on kuulkaa iso maa. Meidän koulupiirissä etäopetuksen mahdollisuudesta ei tällä hetkellä edes keskustella - ja hyvä niin. Minulla on monta oppilasta, joilla ei ole kotona nettiä.


Loman aikana käytiin farmilla ihmettelemässä lehmiä.

Oman esimiehen kanssa kävimme normaalin viikkokeskustelun puitteissa läpi vähän myös ajatuksia tulevasta. Tulosprosenttini ovat siis edelleen aivan pohjamudissa, ja jonain toisenlaisena maailmanaikana tämä tarkoittaisi, etten ole kyllin tehokas opettajaksi. Mutta nytpä esimies jo vähän jutteli "ensi vuoden" suunnitelmista ja kyseli, tykkäänkö nimenomaan nykyisestä pestistäni vai kiinnostaisiko joku muu sisältö enemmän. Minun onneni on nyt se, että uusia opettajia on tosi vaikea löytää.

Se pohdinta tuli oikein mainioon saumaan, sillä sitten sain sähköpostiini täysin puskista haastattelukutsun toiseen kouluun. Huvittavaa sinänsä, kun vielä viime vuonna hakemalla hain paikkoja enkä kelvannut edes haastatteluun. Tämä koulu, joka nyt etsi opettajia, olisi aika lailla nykyisen koulun vieressä eikä siten lyhentäisi pitkää työmatkaani mitenkään. Jos kuitenkin haluaisi elämäänsä vähän haasteita, niin netin mukaan siinä koulussa lähes 80% oppilaista kuuluu erilaisiin riskiryhmiin ja saattaa hyvinkin lopettaa koulun käymisen jo ennen high schoolia

On tämä kyllä jännää aikaa olla opettaja. Saa ihan kaksin käsin pidellä hatustaan kiinni!


lauantai 18. joulukuuta 2021

Viisi asiaa jotka yllättivät...

Talviloma alkoi! Parkkipaikalla kotiin lähtiessäni kohtasin vielä rehtorin, joka hymyillen riemuitsi kanssani: "We made it! It's all downhill from here - or so they say." Täytyy myöntää, että syksyn synkimpinä hetkinä en ollut varma siitä, että selviäisin jouluun asti. Tästä etapista on siis syytä iloita.

Olin kuvitellut, että käväisisin kotona vaihtamassa pyjaman järkevämpiin vaatteisiin ja palaisin pikkujoulujuhliin. Kotona huomasin kuitenkin olevani aivan liian väsynyt ja kipuinen moiseen. Joululoma oli siis alkanut, ja kahdeksan maissa illalla aloin jo suunnitella nukkumaanmenoa.

Vuoden viimeiseksi blogipostaukseksi laadin iltapäivälehtityyliin pienen listan muutamista seikoista, jotka ensimmäisen puolen vuoden aikana "yllättivät amerikkalaisessa koulussa". Listan saatteeksi vielä se muistutus, että näin asiat ovat meidän koulussamme ja minun kokemukseni mukaan. Jo naapurikoulussa voi olla toisin, koko osavaltiosta tai maasta puhumattakaan.

Oppilaat toivat opettajalleen lahjaksi mm. piirroksia, keksejä ja kortteja. Joku oli ostanut torkkupeiton, joltakulta sain kukkiakin. Kaikki muistaminen ilahdutti!

1. Popcornin esiintymistiheys

Meidän koulussa on useampiakin aikuisia, joiden mielestä popcorn käy ravitsevasta lounaasta. Jotakuinkin päivittäin näen jonkun mikrottavan itselleen poppareita. Tavallaan ymmärrän - nopeaa, helppo syödä töitä tehdessä, paljon energiaa. Mutta että melkein joka päivä? 

Kopiokoneen vieressä on aina myös laatikoittain pikkupusseihin pakattuja vähärasvaisia poppareita. Näitä jaellaan palkinnoiksi sekä oppilaille että opettajille. Kaiken kaikkiaan näyttää olevan jonkinlainen luonnonlaki, että popcorn kuuluu kouluun. 

2. Opettajalähtöinen ja -keskeinen didaktiikka

Tämän asian kanssa painin alkusyksystä kaikista eniten. Minut koulutettiin Suomessa sosiokonstruktivistiksi, ja niiltä pohjin lähdin syksyllä opettamaan kuten olin ennenkin opettanut. Rakensin tietoa luokkakeskusteluilla, teetätin pari- ja ryhmäharjoituksia ja puhututin lapsia. En rangaissut tai paheksunut huutelijoita, jos he pysyivät aiheessa. Sallin vähän kuiskuttelua opetuksen aikanakin ja hyppäsin mukaan, jos oppilas nosti esiin häntä kiinnostavan aiheen. Nopeasti selvisi, että näillä konsteilla sain meidän koulun kulttuurissa luokkaani aikaiseksi varsinaisen kaaoksen. 

Niinpä olen koko syksyn opetellut toista äärimmäisyyttä: opettajalähtöistä ja -keskeistä didaktiikkaa. Meidän koulussa tuntisuunnitelmat noudattavat tiukkaa rakennetta eikä niistä ole tapana rönsyillä sivupoluille. Oppilailta vaaditaan suurimman osan ajasta täydellistä hiljaisuutta. Tehtävien tekoa ohjaamaan asetetaan taululle iso ajastin ja oppilaiden työskennellessä opettajan tulee jatkuvasti kiertää luokassa arvioimassa lasten työnjälkeä. Isojen keskustelujen sijaan olen opetellut käyttämään muutaman sekunnin parikeskusteluja ja kuorossa toistamista.

Tyyli on kertakaikkiaan erilainen, jopa sotilaallinen. Joka asiaan pitäisi tarjota selvät askelmerkit, joita opetan lapset noudattamaan. Se että lähtökohtaisesti lähestyn opettamista ajattelun, oivaltamisen ja soveltamisen näkökulmista, on osoittautunut tässä ympäristössä ongelmalliseksi.

Vuoden viimeisenä koulupäivänä TikTokissa jylläsi valtakunnallinen vie aseet kouluun -haaste ja jotkut vanhemmat pitivät lapsensa kotona. Luokan ovella mietin, kuinka absurdia on, että me täällä Amerikassa käymme koulua kaikkia uhkia uhmaten - aivan kuten Malala.

3. Lasten lahjominen

Kun olin itse omilla toimillani luonut luokkaani kaaoksen, esimies joutui auttamaan luokanhallinnassa pitkälle syksyyn. Opin, että paikallisittain lapsille annetaan porkkanaa, porkkanaa ja sitten vielä enemmän porkkanaa. Paikallisittain näitä kutsutaan kannustimiksi (incentives). 

Meidän koulussa oppilaille jaetaan koulun leikkirahaa mm. akateemisesta osaamisesta tai siitä, että he osoittavat käytöksellään noudattavansa koulun ihanteita. Olen jakanut rahoja palkinnoksi myös työn tekemisestä, hyvästä käytöksestä ja toisten auttamisesta. Sen haastavimman ryhmän kanssa aloimme joulukuun alussa käyttää myös tarroja. Yllättäen lapset halusivat tarroja ja ne, jotka pystyvät hallitsemaan käytöstään, muuttivat sitä. 

Tokihan meillä on myös seurauksia, mutta jos eräätkin pirpanat viettävät aikaansa jäähyllä luokan oven ulkopuolella lähes joka päivä, heiltä jää paljon oppimatta. On paljon parempi, jos heidät onnistuu pitämään luokassa ja keksimään jotakin, mikä saa heidät innostumaan opiskelusta - olkoon se sitten vaikka pikkuauton saaminen. Kyllä, taivuin joskus lokakuussa hieman pitkin hampain perustamaan myös palkintolaatikon, josta löytyy pieniä leluja.

4. Työajat

Tällä viikolla väsyneenä naureskelin meemille, jossa ei-opettaja kateellisena tokaisi opettajalle, että mahtaa olla kivaa olla koko ajan pitkillä lomilla. Uupunut opettaja vastasi ei-opettajalle, että mahtaa olla kivaa tehdä töitä vain neljäkymmentä tuntia viikossa.

Kirjoittelin koulupäivistä jo aiemmin, joten tässä vain lyhyesti. Opettajien työaika alkaa meillä klo 7.15 joka aamu ja päättyy virallisesti klo 16.15, paitsi silloin kun illalla on kokous tai tapaaminen vanhempien kanssa. Kokouksia ja tapaamisia on ollut vähintään kahdesti viikossa ja välillä joka ikinen ilta.

Jo virallinen työaika on siis yhdeksän tuntia päivässä. Sinä aikana ei ehdi tehdä kaikkea, joten todellisuudessa opettajat ovat koululla jo kauan ennen seitsemää aamulla. Hommia on lähes pakko jatkaa kotona myös illalla, ja viikonloppuisin tehdään lisää. Heittämällä kertyy vähintään kuusikymmentä työtuntia viikossa. Tästä huolimatta esimerkiksi tuntisuunnitelmani ovat olleet jatkuvasti myöhässä. Yritän ehkä lomalla kiriä vähän. 

Ensimmäistä kertaa ikinä menin töihin (tai minnekään) pyjamassa!

5. Pukukoodi ja jatkuvat naamiaiset

Opettajaksi palattuani olen ostellut vaatteita enemmän kuin koskaan. Ensin hankin pukukoodin mukaiset housut ja paidat, sitten olen hankkinut "nyt pukeudutaan tähän teemaan" -vermeitä. Meillä on oikeasti jotkut naamiaiset ainakin kahdesti kuussa. Olen ehtinyt pukeutua ainakin 80-lukuteemaan, pinkkiin, punaiseen, cowboyksi, pesäpallonpelaajaksi, kirjan hahmoksi ja omaksi esimiehekseni. Viimeisellä viikolla oli vielä candy cane -päivä, bling bling -päivä, jouluhattu- ja joulusukat -päivä, ruma jouluvillapaita -päivä ja pyjamapäivä! 

Yökkäri oli muuten yllättävän mukava työasu vuoden viimeisenä koulupäivänä. Ensi vuoden ensimmäistä päivää varten tilasin jo silloin tarvittavan solmuvärjätyn paidan.

***

Nyt on edessä kaksi viikkoa hyvin ansaittua lepoa ja lomaa (sekä ehkä vähän töitäkin). Suunnittelen, että loman aikana mm. otan boosterirokotteen, katselen tähtiä, luen yöpöydällä odottavan kirjan, katson elokuvia ja vietän perheen kanssa joulua. Hyvää joulua, tai muuta vuodenaikaan sopivaa juhlaa myös sinulle! 

lauantai 11. joulukuuta 2021

Mysteerikutina ja muita sattumuksia

Torstaina kolmatta luokkaa riivasi vimmattu mysteeri-ihottuma. Ensimmäinen oireilija ilmoitti asiasta toisen periodin aikana. Lapsen käsi oli punainen ja sitä kutitti. Kuittasin tilanteen kuten terveydenhoitaja on opastanut: toteamalla, että onpa harmi, tuo kyllä paranee itsestään, älä raavi sitä, kerro seuraavalle opettajalle jos kutina ei lainkaan hellitä. Jossain kolmannen ja viidennen valituksen tietämillä oppilas lähetetään terveydenhoitajalle, joka useimmiten soittaa kotiin, ei saa vanhempaa kiinni, ei voi ilman lupaa hoitaa vaivaa millään tavoin ja lähettää oppilaan lapun kanssa takaisin luokkaan.

Seuraavan periodin aikana opettaja, joka nyt opetti minun kakkosblokkiani, laittoi Teamsiin viestin. Tässä kohdassa kutinaa valitti jo viisi oppilasta. Välituntiin mennessä oppilaita oli kahdeksan ja kutina oli hypännyt myös kuutosperiodin ryhmään. Tiettävästi ryhmät eivät olleet kosketuksissa keskenään tätä ennen. Välitunnin jälkeen terveydenhoitajan luokse lähetettiin jo kokonainen joukko tuskaisesti itseään raapivia oppilaita. He tipahtelivat sitten myöhemmin luokkiin jääpussien kanssa hakemaan reppujaan, kun vanhemmat hakivat jälkikasvuaan kotiin.

Seuraavana päivänä kaikki olivat taas koulussa, eikä ketään enää kutittanut. Syy ei koskaan selvinnyt.

Pidän luokan perällä koria, johon oppilaat saavat jättää ylimääräiset hedelmät ja murot, joita eivät halua syödä. Silloin tällöin lisäilen laatikkoon eväspatukoita; päivän päättyessä se on aina tyhjä.

Tiistaina ja keskiviikkona teimme osavaltion standardoitujen testien harjoituskierrosta - tämä on todennäköisesti jotain, mitä joka koulu ei suinkaan tee. Tässä kohtaa vuotta meidän koulupiiri haluaa kerätä dataa siitä, mitä lapset osaavat ja mitä eivät, ja myös kirjata huomioita siitä, kuinka lapset osaavat testata. 

Sitä mukaa kun testit valmistuivat, oppilaat saivat ensin lukea fyysistä kirjaa ja sitten sähköistä kirjaa koululäppärillään. Päivän loppua kohden pirpanat kävivät ymmärrettävästi tosi levottomiksi. Yhdelle pääsinkin sitten tokaisemaan, että "please don't eat the headphones". Lauseita, joita en ihan heti olisi uskonut töissä tarvitsevani. 

Testit olivat suoraan sanoen rankka kokemus. "Pour yourself a stiff one tonight", ohjeisti kollega keskiviikkona kotiin lähtiessämme. Minulla oli ns. standard time -ryhmä, jossa kaikkien oletettiin valmistuvan neljässä tunnissa. Toisin kävi. Molempina testipäivinä ryhmässä oli oppilaita, jotka jatkoivat testin tekemistä siihen saakka, että oli aika lähteä kotiin. Siis seitsemän tuntia. 

Testipäivinä meillä ei ollut koko päivänä välituntia, lasten ainoa tauko oli luokassa syöty lounas. Opettajatoverit pistäytyivät huolehtimassa, että minä sain haettua itselleni ruokaa ja pääsin pistäytymään naistenhuoneessa. Muuten kävelin tauotta ympäri luokkaa, herätin nukkuvia, patistin hidastelevia, ojensin lattialle valuvia, autoin sen mukaan kun sain auttaa ja noin kerran minuutissa vaadin hiljaisuutta. Useampi kuin yksi oppilas ilmaisi hyvin selvästi (kukin omalla tavallaan) että kaikki tämä oli heille liikaa.

Itsenäisyyspäivä oli luonnollisestikin täällä aivan tavallinen maanantai. Kuten joka päivä, kirjasin taululle päivämäärän, agendan ja päivän oppimistavoitteet.

Loppuviikosta koettiin sitten kepeämpiä ja hyvinkin riemukkaita hetkiä, kun rehtori ja johtoryhmä toivat kouluun jouluiloa. Oppilaat oppivat jo tietämään, mitä tuleman pitää, kun käytävältä alkoi kaikua musiikkia. Pian rehtorilauma aina paukkasikin luokan ovesta tanssimaan, laulamaan ja toivottelemaan hyvää holiday seasonia. Sain seurata aivan huikeita hetkiä, kun oppilaat yhtäkkiä tunnistivat kappaleen ja nousivat penkeistään tanssimaan ja laulamaan yhdessä rehtorin ja johtotiimin kanssa. Loistava muistutus siitä, että kaikkien haasteiden ja akateemisten paineiden keskelläkin meidän koulussa uskotaan lujasti siihen, että oppimiseen kuuluu ilo. 

lauantai 4. joulukuuta 2021

Onhan tästäkin puhuttava - ja vähän valoisampiakin mietteitä

Tätä kouluviikkkoa varjostivat muualla sattuneet kouluampumiset. Michiganin tapaus oli syvästi traaginen - eikä vähiten siksi, että vaaran merkit olivat selvästi näkyvissä, mutta niihin ei reagoitu oikein. Liian paljon (minun mielestäni) on sellaista ajattelua, että "eihän hän oikeasti". Mietin vain esimerkiksi sitä omassa luokassani istuvaa kolmasluokkalaista, joka "haluaa kuolla". Ei kuulemma oikeasti.

Meilläkin on nyt sitten ensi viikolla lockdown-harjoitukset. Viimeksi tehtiin nk. pehmyt versio, eli kun ovi oli lukittu ja valot sammutettu, jatkoin opettamista - eivätkä herkimmät lapsetkaan reagoineet, kun emme kunnolla edes selittäneet, mitä tässä tehtiin. Tällä kerralla tehdään ihan tiukan kaavan mukaan ja mennään johonkin luokan nurkkaan kyhjöttämään. Mihin, onkin sitten kiintoisa kysymys. Kun yhdellä luokan laidalla on ikkunallinen ovi ja toisella puolella ikkuna, niin sellaista ihan täydellisen turvallista nurkkaa ei olekaan. Eikä lukollista kaappia eikä toista uloskäyntiä.

Kouluampumiset aina aiheuttavat väärien hälytysten aallon ympäri maata. Puoliso tekstasi perjantaina kesken päivän, että hän on hakemassa meidän teiniä koulusta (lapsethan eivät siis käy sitä koulua, jossa itse opetan). Sosiaalisessa mediassa oli postattu uhkauksia tyttären koulua kohtaan, ja lapsi kertoi, että koulusta lähti pois sekä opettajia että oppilaita. 

Rehtorin viestien mukaan todellista uhkaa ei ollut, mutta eihän kukaan halua tätä nykyä spekuloida, onko uhka todellinen vai ei. Jos on mitään syytä epäillä, karkuun vain. Tosin teini kertoi, että yhden hänen kaverinsa vanhemmat olivat vastanneet lapsensa tekstiviestiin, että ei saa ottaa turhaa poissaoloa, saattaa vaikuttaa akateemiseen menestykseen. Meillä todettiin päivällispöydässä kuivasti, että vaikuttaa se muuten hengenlähtökin.


Lomaviikon jälkeen suurin osa lapsista tuli kouluun ilman kynää. Tiistaina laitoin vanhemmille viestin, että olen jakanut kahdessa päivässä viisikymmentä lyijykynää, auttakaa! Loppuviikosta välineet puuttuivat enää muutamalta. 

Vähän valoisampaan aiheeseen siirtyäkseni, viime viikolla en itkenyt kertaakaan! Thanksgiving-loman jälkeen tuntuu, että päivän viimeisen ryhmän kanssa ollaan vihdoin saavuttamassa jotain. Woohoo! Mahtava esimieheni on väsymättömästi kaivellut työkalupakistaan uusia ideoita, ja tällä viikolla lapsia alettiin lahjoa superhienoilla tarroilla. Selvisi, että he tykkäävät niistä kovasti.

Samaan aikaan muokkasin sitä, millaisilla ehdoilla lapset saavat koulun leikkirahoja, joita pääsee kerran viikossa koulun kauppaan kuluttamaan. Nämä keinot yhdessä aiheuttivat sen, että koko viikko mentiin käytöksen osalta parempaan suuntaan. Toki ne muutamat, joilla on diagnosoimaton haaste, eivät mahda itselleen mitään. Muut näyttävät vähitellen käsittävän, että tämä tiukkapipo-ope ei muuten anna tuumaakaan periksi, vaikka he kuinka meuhkaisivat. Juuri tätähän tässä on kuukausia haettu. Kun lapset käyttäytyvät, voimme vihdoin keskittyä oppimiseen ja opettamiseen.

Thanksgiving-lomalla ehdin käydä pitkästä aikaa kirjakaupassa. Tässä klassikkohyllyn edessä huokaisin syvään - tuntui, kuin olisin tavannut vanhoja, hyviä ystäviä. Toni Morrisonin laitoin lukulistalle: ehkä talvilomalla ehtii taas.

Syyslukukautta on jäljellä kymmenen päivää, mutta vielä ei tosiaankaan ole aika katsella videoita tai askarrella paperilumihiutaleita. Omassa luokassani tahkotaan edelleen sitä neljän kappaleen esseetä ja teetetään jälleen kierros districtin testejä, joihin ollaan nyt valmistauduttu jo monta viikkoa. 

Ensi viikolla tehdään myös lukukauden päättökokeet, eli harjoituskierros osavaltion STAAR-testeistä. Ne valvotaan tiukan protokollan mukaan. Suomessa vastaava spektaakkeli olisi ehkä vain ylioppilaskirjoitukset. Täällä lapset kolmasluokkalaisista alkaen ovat yhden opettajan valvonnassa ja yhdessä luokassa aamukahdeksasta kolmeen - ilman välituntia. Opettajan toimet ja puheet päivän aikana on tiukasti säädelty ja käsikirjoitettu. Meidän koulussa jokainen testipäivä päätetään juhliin, mutta niihin kutsutaan vain ne lapset, jotka ovat saavuttaneet kokeissaan hyväksytyn pistemäärän. 

En vieläkään ole kovin toiveikas tulosten suhteen - jostain syystä vaikuttaa siltä, että etenkään ne lukutaidottomat eivät millään opi erottamaan, milloin pilkku on lauseessa oikein ja milloin väärin... (pyörittelen sarkastisesti silmiäni). Jännä nähdä, millaisia kehityskeskusteluja käyn sitten esimiehen kanssa näiden kokeiden jälkeen, jos oppimistulokset edelleen ovat aivan pohjamudissa. 

Joka tapauksessa ajatus kymmenestä päivästä tuntuu oikein mukavalta. Ehkä kahden viikon loman aikana ehtii paitsi syödä ja nukkua, myös vaikka lukea ja tehdä jotakin hauskaa yhdessä perheen kanssa.


Arviointisysteemeistä

Maanantaina me täytettiin luokkatiimin kokouksessa kyselyä siitä, mitä kukin työpaikasta tällä hetkellä ajattelee. Jälkeenpäin pohdin, että ...