perjantai 29. heinäkuuta 2022

Suomi-loma, osa 1: lennot sinne ja takaisin

Passit tulla tupsahtivat postilaatikkoon jotakuinkin neljässä viikossa, ja sitten alkoi vimmattu lentojen etsiminen. Kohtuuhintaisia lentoja järkevillä vaihdoilla kahden viikon päähän viidelle hengelle oli Herran vuonna 2022 ymmärrettävästi aika nirkosesti tarjolla. Siksipä itse matkanteostakin tuli vähän jännää. Skippasimme kuitenkin sen vaihtoehdon, jossa olisi ollut neljä vaihtoa ja senkin, jossa ensin olisi lennetty Los Angelesiin. Oletimme lopulta löytäneemme ihan kohtuulliset vaihtoehdot, mutta aika seikkailuhan siitä tuli. 

Menomatka sujui sinänsä suuremmitta ongelmitta. Olimme etsineet lentoja laajalla skaalalla Austinista, San Antoniosta ja Dallasista ja tulleet siihen tulokseen, että järkevimmät lennot lähtivät Dallasista. Suoraa Dallas - Helsinki -lentoa emme kuitenkaan voineet valita, sillä siinä tuo kohtuuhintaisuus viidelle hengelle ei mielestämme oikein täyttynyt. 

Matkan ensimmäiseksi etapiksi määräytyi siis kolmen tunnin ajomatka Austinista Dallasiin. Dallasissa olimme varanneet autolle pitkäaikaisparkin hotellilta, joka tarjosi ilmaisen shuttle-palvelun lentokentälle. Mutta mille? Kas kun se oli jäänyt hotellin virkailijalta mainitsematta varausta tehtäessä, vaikka hänelle siis selvästi puhuttiin Eurooppaan suuntautuvasta lennosta. Kun shuttlen ovet avautuivat, löysimme itsemme pieneltä Dallas Love Field -lentokentältä, josta ei siis lähde kansainvälisiä lentoja. Kiivaahkon keskustelun jälkeen oli selvää, ettei shuttle voinut kuljettaa meitä oikeaan paikkaan, joten hyppäsimme taksiin. Onneksi aikaa siirtymään oli varattu runsaasti.


Olimme lukeneet ja kuulleet paljon Heathrow’ssa vallitsevasta laukkukaaoksesta. Koska menomatkalla vaihto oli siellä, olimme mielestämme kaukaa viisaina päättäneet lähteä matkaan pelkillä käsimatkatavaroilla. Tiesimme, ettemme haluaisi käyttää kallisarvoisesta lomasta päivääkään kadonneiden matkalaukkujen metsästämiseen. 

Päätös teki matkustamisesta sujuvaa, mitä nyt tuliaisia vähän tutkailtiin turvatarkastuksissa. Erityisen kiinnostuneita oltiin ensinnäkin mausteöljypullosta, joka kuitenkin toistuvasti todettiin täsmälleen sallitun kokoiseksi. Toisekseen tuliset texasilaiset maustesekoitukset hinkattiin moneen kertaan sen varmistamiseksi, etteivät ne olleet räjähteitä. Kuulemma tulokset olivat vähän epäselviä. Mausteiden saajia ohjeistimmekin sittemmin, että niitä tulee käyttää ruoissa varoen.

Ainoa varsinainen hankaluus Heathrow’ssa oli se, että terminaali ja portti ilmoitettiin vasta tuntia ennen lähtöä. Odottelimme siis jossakin keskusalueella siihen saakka. Teinit nukahtelivat istualleen. Kun terminaali ja portti lopulta ilmestyivät taululle, heidänkin oli singahdettava liikkeelle ja kipitettävä kiireesti.

Kolmisen tuntia Lontoosta Helsinkiin tuntui enää pikkupyrähdykseltä. Helsingin päässä uudet elektroniset passintarkistuslaitteet olivat hiukan hitaita ja pitkän matkan aikana jotakuinkin zombeiksi muuttuneille hankalia käyttää, mutta kun kaikki lopulta olimme niistä selvinneet, meitä odotteli jo kentälle valmiiksi tilattu taksinkuljettaja - ja ystävän luona valmiiksi täytetty jääkaappi. Aikaerosta sekaisin napsimme silmät liikutuksen kyynelissä heti yöpalaksi suomalaista leipää ja mustikkakeittoa, ennen kuin maltoimme käydä nukkumaan.


Paluumatka oli astetta jännittävämpi. Ensinnäkin puoliso oli lähtenyt matkaan jo päivää aikaisemmin, joten minä lensin nyt yksin teinien kanssa. He tosin osoittivat matkan aikana erityistä reippautta ja sitkeyttä, ja heidän kanssaan oli ilo matkustaa. Puolison kanssa oli sovittu, että tapaisimme Dallasissa, josta ajaisimme yhdessä kotiin. Arvelimme, että saattaisimme ensin nukkua Dallasissa muutaman tunnin siinä hotellissa, jonka pihalla auto seisoi.

Olimme ostaneet Suomesta kaksi isoa matkalaukkua, jotka alunperin oli tarkoitus täyttää mm. ruisleivällä ja karkilla. Kun sitten loman aikana kuitenkin tyhjensimme varaston, jossa yhä oli tavaroita muuttoa edeltäneeltä ajalta, matkalaukut täyttyivät lopulta mm. tärkeillä papereilla sekä valokuvilla. Ihan "vähän jotain" oli toki pakko kuitenkin ostaakin, joten lopulta painorajat olivat kaikissa laukuissa aivan tapissa, joku ehkä hiukan ylikin. Viimeisenä iltana siirtelin vielä yömyöhään tavaraa laukusta toiseen painoja tasatakseni. Teinit onneksi hienosti auttoivat kaiken raahaamisessa ja nostelussa. Huolehdin siis lähinnä painoista, kun tsekkasimme laukkuja lennolle, eikä mikään hälytyskello päässäni alkanut kilkattaa, kun virkailija lähtöselvityksessä kohotteli kulmiaan ja totesi, että ai tämmöinen yhteys New Yorkissa - no näitä laukkuja ei nyt tässä voi edes maksaa perille asti.

Helsingin uudet turvatarkastuslaitteet tarkoittivat, että käsimatkatavaroista ei tarvinnut ottaa pois nesteitä eikä elektroniikkaa. Toisaalta ne tarkoittivat myös, että meidän reppumme menivät yksi kerrallaan lisätarkistukseen, jonne sitten kaikki vuorollamme kipitimme kapsäkin perään. Mietin vain siinä, että onneksi ei kukaan lapsista enää ole niin pieni, että ketään olisi tarvinnut pitää käsipuolessa kiinni. Nuorin pirpanoista joutui sitten myös lisäskannaukseen ja taputteluun. Tarkastusta seuranneet sisarukset virnuilivat leveästi, ja syykin selvisi: he olivat havainnoinneet, että rajavartija oli silmämääräisen arvionsa perusteella skannannut nuorimman teinin poikana. Sittenhän se piti taputella, kun kone ilmoitti, ettei kaikki nyt ihan täsmännyt.

Lento Helsingistä New Yorkiin lähti ja saapui myöhässä. Tiesin, että alle kolmen tunnin vaihto oli JFK:llä alunperinkin tiukka, joten aloin jo koneessa kysellä henkilökunnalta, olisiko Express-passeja saatavilla. Lippujani vilkaistuaan henkilökunta kehotti saman tien vain menemään ylös tiskille asiaa selvittelemään, ei kuulemma olisi mitään mahdollisuutta ehtiä seuraavaan koneeseen. Saman ohjeen kuulin noin puolta tuntia myöhemmin, kun vihdoin laukut saatuamme ja maahantulotarkistukset selviteltyämme olimme sen hihnan luona, jossa laukut olisi voinut tsekata seuraavalle lennolle. Vasta tässä kohdassa ongelman oikea luonne viimein kirkastui minulle. Iäkäs virkailija selitti lippuani vilkaistuaan lempeästi, ettei ma’amin lento ollut edes tällä kentällä. Ja jälleen, ”not a chance”, menkää sinne yläkertaan.

Finnair oli siis myynyt meille vaihdon, jossa matkustajan on itse omilla kyydeillään selviteltävä itsensä JFK:n kentältä La Guardian kentälle 10 mailin päähän. Kenttien välillä ei ole shuttle-palvelua. Minulle sanottiin, että ”hyvällä tuurilla” matka kenttien välillä kestäisi 45 minuuttia, todennäköisesti pidempään. Lennon lähtöön oli tässä vaiheessa alle kaksi tuntia ja kaksi mahdollisesti ylipainoista laukkua olisi pitänyt tsekata sisään. Lähdimme sitten suosiolla suoraan yläkertaan ja ohjeiden mukaan sen lentoyhtiön tiskille, jonka olisi pitänyt operoida alkuperäinen jatkolento.

Ensin jonotimme puoli tuntia ja sitten kuuntelin asiakaspalvelijan huutoa. ”Mitä sinä täällä teet, sinun olisi pitänyt lähteä sinne La Guardiaan!” Selitin, että näin oli ohjeistettu, ja sitten asiakaspalvelija yritti puolitoista tuntia etsiä meille lentoa. Lento toisensa perään löytyi ja katosi. "Laitan teidät tälle, sopiiko, hyvä että sopii, ei kun ei se nyt onnistukaan." Lopulta virkailija pyysi, että tulisimme vartin päästä takaisin, koska niin kauan kuin alkuperäinen lento oli edelleen kentällä, meitä ei voitu siirtää uudelle lennolle. Kävimme nääntyneiden teinien kanssa etsimässä edes jotakin ruokaa - löysimme lähinnä sipsejä - ja kun tulimme sovitun vartin jälkeen takaisin, meitä sitkeästi ja ystävällisesti auttanut virkailija oli lopettanut vuoronsa ja lähtenyt kotiin.

Ei muuta kuin uudestaan jonoon ja odottamaan. Seuraava virkailija… no, hän naureskeli ja flirttaili iloisesti tovin työkaverinsa kanssa ennen kuin ilmoitti, ettei hän valitettavasti voinut auttaa meitä mitenkään. ”Menkää rouva seuraavaan kerrokseen, teidän pitää mennä nyt itse ostamaan uusi lento.

Sipsinhakumatkalla olimme sattumalta kävelleet Finnairin tiskin ohitse ja päätimme vielä kuitenkin kokeilla onneamme siellä. Virkailijat olivat juuri laittamassa luukkujaan kiinni hoidettuaan Helsinkiin lähtevän lennon. Suunnilleen juoksimme ystävällisen näköisen sedän kiinni, ennen kuin hän ehti kadota. Ja taas sama laulu: "Miksi olette täällä, teidän olisi vain heti pitänyt lähteä La Guardiaan..." tässä kohtaa aloin hiiltyä. Sanoin aika napakasti, että minähän en voi tietää mitään sen enempää kuin mitä Finnairin kokenut henkilökunta minulle neuvoo, ja että nyt minä joka tapauksessa olen lapsineni jumissa tällä kentällä. La Guardian lento on nyt lähtenyt ja jokin ratkaisu on löydyttävä. Setä alkoi huokaisten naputella konettaan, mutta lentoja Dallasiin ei vain kerta kaikkiaan ollut ennen seuraavaa päivää. Alkoi näyttää siltä, että joko nukkuisimme lentokentän penkeillä tai järjestäisin kunnon kohtauksen hotellihuoneen saamiseksi.

Sitten keksin kysyä, että entäs jos me lentäisimmekin Austiniin, auttaisiko se ollenkaan? Kas, tuossa tuokiossa meillä oli käsissämme liput Austiniin samalle illalle ja kehotus lähteä kiireen vilkkaa kohti terminaalia, josta tuo lento lähtisi. "Minä en nimittäin halua nähdä teitä täällä enää uudestaan", olivat virkailijan töykeät saatesanat - toki jonkinlaisella hymyllä höystettyinä. 

Selvittelimme taas turvatarkastukset ja matkalaukut. Pidimme kiirettä, mutta mitään kiirettä ei oikeasti olisi ollut. Austinin lento oli myöhässä, ensin vähän ja sitten enemmän ja lopulta jo aika paljon. Ensin se kone oli saapunut myöhässä, sitten kaukana, kaukana toisella puolella kenttää ja lopulta niiltä kuulemma puuttui henkilökuntaakin. Istuimme lasten kanssa lähtöaulassa käsimatkatavaroiden päällä ja juttelimme levottomia, jotta pysyimme hereillä. Ikkunoiden ulkopuolella laskeva aurinko värjäsi kaukana häämöttävän New Yorkin silhuetin kauniin punaiseksi. Mietimme, jaksaisiko joku meistä nousta ottamaan siitä kuvaa. Kukaan ei jaksanut. "Ei koskaan enää New Yorkiin", päättivät teinit. Kun lennon myöhästymisestä taas kerran kuulutettiin, keksimme, että Hotel California -kappale kertookin alunperin JFK:stä: "You can check out any time you like, but you can never leave."

Paluu Austiniin oli yhtäältä helpotus. Tiesimme, että muutaman tunnin päästä nukkuisimme kukin omissa sängyissämme, ja se ajatus tuntui todella houkuttelevalta. Toisaalta olimme kuitenkin sopineet, että tapaisimme puolison Dallasissa, jonne hän oli omien seikkailujensa jälkeen päätynyt. Muutenhan tapaaminen ei sinänsä ollut mikään välttämättömyys, mutta Dallasissa odotti se lähtiessä sinne ajettu auto - ja auton avaimet olivat minun laukussani. 

Puolison kanssa satuimme onneksi kumpikin olemaan samaan aikaan maan pinnalla eikä lentokoneessa, joten tekstittelimme ja päädyimme siihen, että hän pidentäisi oman auton parkkiaikaa hotellilla ja ottaisi Dallasista ison vuokra-auton, johon kaikki matkatavaratkin mahtuisivat. Sillä aikaa kun me lentäisimme New Yorkista Austiniin, hän ajaisi Dallasista ja torkkuisi lentokentän parkkiksella meitä odotellessaan. Näin tehtiin. 

Teinit romahtivat aivan saman tien, kun lopulta pääsivät istumaan lentokoneen penkkiin. Tämän lennon järjestäneen lentoyhtiön tehokas virkailija oli järjestänyt meidät kaikki samaan riviin vierekkäin, minut vain käytävän toiselle puolelle. Taaskaan en jaksanut edes ottaa kuvaa lapsista, jotka muutamassa minuutissa nukkuivat säälittävästi toistensa päällä yhdessä mytyssä. He eivät heränneet sen paremmin juoma- kuin välipalatarjoiluunkaan. Omakin pääni alkoi pilkkiä jo ennen kuin kone ehti edes kiitoradalle. Koko matka meni nukahdellessa ja heräillessä.

Ja nyt me sitten pari päivää myöhemmin vielä lähdemme puolison kanssa ajamaan Dallasiin, hakemaan sitä sinne jäänyttä omaa autoa. Että olipahan reissu.

Ai niin ja Covid? Ei vaikuttanut matkantekoon yhtään mitenkään. Harvat matkustajat pitivät edes maskeja. Me tiesimme tapaavamme Suomessa haurasta ja iäkästä väkeä, joten mennessä meillä oli kentillä ja koneessa ajoittain jopa N95 ja surgical mask päällekkäin. Se herätti ilmeisesti kummastustakin, sillä katseita saimme - mutta tautia emme, ja sehän oli tarkoituskin.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Suomi-ikävä

Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekään. Ei ole tullut eikä mennyt, vaan on jumahtanut tiukasti paikoilleen rintalastan alle.

Arvelen, että aiheutin tämän tilanteen itse. Latasin puhelimeen jo kuukausia sitten sovelluksen, jonka kautta voin kuunnella suomenkielisiä äänikirjoja. Keväällä käytin sitä työmatkoilla lähes päivittäin. 

Päätin vielä, että kuuntelen suomeksi juurikin suomalaisten kirjailijoiden teoksia - ne englanninkieliset voin sitten lukea englanniksi. Ja tästä ehkä sitten - yhdistettynä päivittäiseen Suomen uutiskanavien seuraamiseen, someen ja satunnaiseen suomipopin kuunteluun - seurasi sellainen määrä Suomea ja suomea, että ikävä iski.

Kuvat ovat Suomi-lomalta 2018.

Passihakemus, siis USAn passin hakemus, oli syystä ja toisesta ja vähän syyttäkin odottanut täyttämistään kauan. Tämä synnyinmaakaiho sai sitten aikaan sen, että heti kesäloman alettua hoidimme passiasian ensi töiksemme kuntoon. Ajoimme kotoa reilun tunnin matkan päähän pikkukaupunkiin hakemusta jättämään. Asian olisi voinut tietysti hoitaa lähempänäkin, mutta pikkukaupungista löytyivät ensimmäiset vapaat ajat neljälle hakijalle.

Matkalla passinhakuun muistuttelin puolisoa, joka tapaa olla aika epävirallinen henkilö, että passivirkailija on Texasissa sen sortin asiamies, että sille pitää muistaa sanoa sir tai ma’am. Naurettiin, että sitten kun siellä sattuisi seisomaan pikkupitäjän ainoa hipsteri meitä palvelemassa. 

Niinhän se sitten menikin. Passivirkailija-sir oli rastatukkainen nuori kaveri. Hän palveli meitä kiireettä, ystävällisesti ja rennosti. Kokemus oli mukava, etenkin kun oltiin odotettu enemmän sellaista DDR-henkistä DMV-asiakaspalvelua. Vähän epämukavasti ja epäluontevasti me aina välillä koetimme vuorotellen muistaa lisätä sen sirin.

Nyt kyttään passihakemuksen jamaa seurantasovelluksesta päivittäin. Maksoimme siitä, että hakemukset käsiteltäisiin kiireellä. Kiireellä käsitteleminen voi tarkoittaa sitä, että passit saadaan seitsemän viikon päästä. Jos näin käy, siihen mennessä ehtii opettajankin loma jo loppua. 

Amerikassa kun ollaan, varaudutaan myös siihen, että byrokratian rattaissa jokin menee vikaan. Ehkä näitä pirhanan passeja selvitellään vielä ensi kesänäkin. 

Näinhän kävi puolison Suomi-passille, jota haettiin Etelä-Kaliforniassa silloin ennen meidän edellistä Suomi-lomaa yli neljä vuotta sitten. Se saatiin sitten vuosia myöhemmin tänne Texasiin, kun silloinkin kiireellistä käsittelyä toivoen laitoimme hakemuksen matkaan. Kiireellinen hakemus kiersi kiireettömyydestään kuulun Migrin kautta, koska puolisolla oli ollut Suomen passi viimeksi joskus silloin, kun hänellä oli myös pitkä niskatukka.

Passeja vartoessamme käymme lähes päivittäin keskusteluja siitä, mitä siellä kaivatussa Suomenmaassa sitten tekisimme, jos sinne pääsisimme. Koska kärvistelemme parhaillaan Texasinkin oloihin poikkeuksellisen kuumassa alkukesässä, ajatuksiin hiipii paljon sellaista, mitä voisi tehdä, jos ei olisi niin kuuma. Voisi kävellä metsässä, saunoa, uida järvessä, käydä Linnanmäellä, juoda kahvit Kauppatorilla. Voisi syödä pinaattilettuja, lakritsijätskiä, irtokarkkeja ja pullaa. Ja tietysti tavata tärkeitä ihmisiä. 

”Ehkä jouluksi sitten”, sanon puolisolle, kun pohdimme mitä tehdään, ellei passeja kuulu. Hän katsoo kuin kajahtanutta ja muistuttaa, että jouluna on Suomessa kylmää, märkää ja pimeää. Katson pihalle, jossa lämpöhalvaus vaanii varomatonta ulkoilijaa. Kylmä, märkä ja pimeähän kuulostaa aika kivalta.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Taputeltu

Muutamat paikalla norkoilleet yläkoulun oppilaat - osa omien oppilaideni siskoja, veljiä tai serkkuja - liittyivät mukaan rinkiin, ja tulivat hekin leikkimään duck, duck, goose -peliä alakoululaisten kanssa. Istuimme paviljongin katoksen alla varjossa, lämpöä oli ainakin +32 C. Katselin opettajakollegan kanssa lasten ilakointia hymyillen. Saatiinpahan viisiminuuttinen, jonka aikana ei tarvinnut ketään käskeä istumaan tai rauhoittumaan. 

Edellinen oppilasryhmä oli joutunut lähtemään omalta ulkoilultaan sisään aiottua aikaisemmin, kun puhelimeen kilahti viesti, että muutaman mailin päässä koululta jollakin aidatulla asuinalueella riehuu aseistettu henkilö. Yksi apulaisrehtoreista kiirehti korkokengissään ja juhlamekossaan patistelemaan luokkaani sisätiloihin, tietysti lapsille syytä paljastamatta. Laitoin saman tien myös puolisolle tekstarin, sillä tapahtumista Uvaldessa oli vain kaksi päivää. Kaikilla opettajilla oli pelko hyvin lähellä pintaa, ja ymmärsimme kirkkaasti, mitä voisi olla tapahtumassa. 

Tässä luokka oli jo puoliksi pakattu. Kesän siivouksia varten kaikki hyllyt piti tyhjentää ja kaapit järjestellä. Pääsin lopputarkastuksesta läpi, vaikka kaikkea en ehtinytkään tehdä ihan ohjeiden mukaan.

Onneksi ei tapahtunut mitään. Hetken päästä tuli vahvistus siitä, että ampuja oli jo otettu poliisin huostaan ja ulkoleikit saivat jatkua. Niiden lomassa opetin ja kirjoitutin pieniä tekstejä, sillä kesäloman odotuksesta ylen levottomiksi yltyneet oppilaat olivat katsoneet jo niin monta elokuvaa, ettei sellainen rento peli enää toiminut. 

Testaamisen olimme lopettaneet viimein keskiviikkona, vain pari tuntia ennen kuin lopullisten tulosten piti olla koulupiirin järjestelmässä. Muutama lapsonen oli yrittänyt ihan aktiivisesti vältellä loppukokeen tekemistä. Erästä tyttöä haettiin päiväkaupalla sitkeästi kotiin juuri ennen minun oppituntiani. Lopulta hänet otettiin toiselta oppitunnilta kesken Disney-elokuvan. Pienen venkuloinnin, lyhyiden päiväunien ja kahden vessareissun jälkeen lapselle valkeni, ettei hän oikeasti pääsisi siitä esseestä eroon kuin kirjoittamalla. Sittenhän se sujui.

Käytäviltäkin riisuttiin teemat ja koristeet. Tyhjät käytävät jäivät odottelemaan kesäkoululaisia ja uutta lukuvuotta. 

Oppilaiden viimeinen koulupäivä päättyi luokissa järjestettyihin nyyttikesteihin. Luokat oli tässä vaiheessa jo järjestelty ja pakattu. Kirjahyllyt olivat tyhjiä, tuolit ja pöydät kasattu päällekkäin seinustoille. Lapset istuivat lakaistulla lattialla napostelemassa toistensa tuomia eväitä. Kevään juhlallisempi osuus oli vietetty tiistaina, jolloin oppilaille jaettiin juhlasalin, ruokasalin ja liikuntasalin virkaa toimittavassa tilassa awardsit. Vanhemmat saivat olla tilaisuudessa mukana ja ottaa kuvia.

Perjantaina opettajat kokoontuivat vielä päiväksi samaan tilaan pohtimaan mennyttä ja tulevaa. Oli oikeastaan aika virkistävää kuulla kollegoiden mietteitä siitä, mikä kuluneen vuoden aikana oli toiminut ja mikä ei. Aika moni meistä ilmaisi olevansa varsin väsynyt, ja sitä olin kyllä ehdottomasti itsekin. Melkein helpottuneena luovutin kesäksi pois työkoneen ja avaimet. 

Apulaisrehtori-esimiehelle vein suklaarasian ja toivotin hyvää kesää. Hänen tuellaan oli minulle tänä vuonna aivan valtava merkitys: enhän aina itsekään ihan uskonut, että kestäisin kesään saakka. Päivä kerrallaan vuosi tuli taputeltua, ja nyt on edessä kaksi kuukautta kesälomaa. Ainakin näin alkuun se kuluu hengitystä ja pulssia tasaillessa.

Kesämaisemia. Heti ensimmäisenä lomaviikonloppuna lähdimme perheen kesken luonnonpuistoon uintiretkelle. 


perjantai 13. toukokuuta 2022

Toukokuisia koulukuulumisia

Toukokuu alkoi Teacher Appreciation -viikolla. Menneinä vuosina tämä on meidän perheessä tarkoittanut sitä, että torstai-iltana töiden jälkeen on puolipaniikissa rynnätty Starbucksiin ostamaan opettajille lahjakortteja. Kaliforniassa asuessamme jotenkin hämärästi tiedostin, että vanhempainyhdistyksen aktiivit koristelivat opettajien luokkien ovia, tarjosivat lounaita ja keräsivät herkkukoreja. Itse jotenkin aina missasin näiden aktiviteettien deadline-päivät.

En oikein tiennyt, mitä viikolta odottaa, ja parasta olisi varmasti ollut olla odottamatta mitään. Koulu kuitenkin viisaasti järjesti yllätyksen meille opettajille viikon jokaisena päivänä. Maanantai-aamun kahvikärry baristoineen koulun ruokalassa oli aivan ihana juttu, ja haaveilin jo, kuinka upeaa olisi joka aamu kävellä hakemaan ilmainen cappuccino luokkaan mennessään. Muutamat oppilaat toivat myös pieniä lahoja. Kaikista paras juttu oli kuitenkin se tyttö, joka päätti antaa niin monta halausta kuin viikossa vain oli mahdollista. Joka kerta kun hän näki minut - aamulla tullessaan, illalla lähtiessään ja aina käytävällä tavatessaan - hän halasi ja sanoi jotakin ystävällistä.

Tällä viikolla sitten lopultakin tehtiin niitä STAAR-testejä. Etukäteisvalmistelut olivat samanaikaisesti sekä mittavat että riittämättömät. Vaikka kuinka luin manuaaleja, oli minulla testipäivinä edelleen monen monta kysymystä ja epäselvää asiaa. Painetta lisää se, että mokata ei saa, koska sitten koulu saattaa joutua selvittelemään osavaltion kanssa, pitääkö kaikkien testit hylätä siksi, että opettaja sanoi luokassa lauseen, jota ei olisi saanut sanoa. Manuaaleissa siis oli tarkalleen kirjoitettuna lauseita, joita saa eri tilanteissa sanoa ja niistä ei kuulunut poiketa. Kerroin omille oppilailleni tästä etukäteen, jotta he ymmärsivät, miksi opettajat yhtäkkiä kuulostivat roboteilta.

Itse valvoin kahtena päivänä testihuonetta, jossa oppilailla oli oikeus erityisiin tukitoimiin. Sain lukea tiettyjä osia tehtävistä heille ääneen (etukäteen piti tarkalleen tietää mitä saa lukea ja mitä ei) ja toisena päivänä he testasivat koneella, jolloin ohjelma luki heille osia kokeesta ääneen. Verrattuna meidän harjoitustestipäiviin oikea testaus oli itse asiassa kevyttä touhua, mutta se toki johtui siitä, etten valvonut kolmeakymmentä lasta eikä kukaan kokenut tarpeelliseksi tehdä testiään seitsemää tuntia.

Testien ajaksi luokkien seiniltä piti poistaa kaikki materiaali, joka olisi saattanut auttaa testin tekemisessä. Luokkahuoneet näyttävät nyt aika karuilta, eikä varmaan kukaan aio laittaa julisteitaan enää takaisin viimeistä kahta viikkoa varten.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että ensimmäisenä päivänä yksi lapsi jouduttiin luokastani sijoittamaan uudestaan, kun stressi ja paine ottivat hänestä yliotteen. Itsensä satuttamisen jälkeen alkoivat tavarat lennellä ja niin edelleen. Näiden tilanteiden jälkeen sitä aina miettii, että mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta tilanne olisi rauhoittunut? En tosiaan tiedä. Lähetin lapsen useammallekin valvotulle taukokävelylle (sellaiset ovat sallittuja), mutta enhän minä siellä luokassa keskellä standardoitua testiä voinut käydä hänen kanssaan pitkää keskustelua siitä, mikä ahdisti ja miksi. 

Toisena testipäivänä lapsi, joka on aiemminkin flipannut juuri minun luokassani flippasi testien jälkeen, kun valvoin kirjoja lukevaa ryhmää. Lapsen vanhempikin vihjaisi, kun myöhemmin keskustelimme, että tämä lapsi tuntuu reagoivan juuri minuun vähän eri tavalla kuin muihin opettajiin. Huomaan sen itsekin, ja yritän omalta osaltani työskennellä tämän opettaja-oppilas -suhteen parantamiseksi. Toistaiseksi en ole sanottavasti pyrkimyksessäni onnistunut. Tämä tosiaan tuntuu olevan sellainen osa-alue, johon mikään koulutukseni ei ole minua valmistanut: miten auttaa eri tavoin traumatisoituneita oppilaita ja/tai erityislapsia käsittelemään suuria tunteitaan nopeasti ja tehokkaasti tilanteessa, jossa he ovat osana suurta oppilasryhmää. 

Heti STAARin jälkeen oli tarkoitus aloittaa kiivas valmistautuminen oman oppiaineeni loppukokeeseen, joka pidetään ensi viikolla. Arvatkaa sairastuinko? Totta kai. Olin torstain koulussa silti, vaikka yskä oli vienyt äänen kokonaan. Mutta on kyllä sanottava, että meidän koulussa on niin tavallista käyttää erilaisia viittomia, kättentaputuksia, koputuksia ja käsisignaaleja, että kolme neljästä ryhmästä pystyi ihan täysin oppimaan ja työskentelemään, vaikka opettaja ei puhunut mitään. Se oli oikeasti aika silmiä avaava kokemus, ja saattaa jollain tavalla muuttaa didaktista otettani tulevaisuudessa. Sen viimeisen ryhmän kanssa sitten toki turhauduimme yhdessä, kun he olisivat selvästi tarvinneet vähän selventävää opetuspuhetta koputtelujen lomaan, eikä sitä sitten ollutkaan saatavilla. 

Tämäkin menee siihen kansioon, jossa säilytän oppilaiden suloisia, hauskoja ja ystävällisiä viestejä, ihan vain pahan päivän varalle.

Tänään jäin empimisen jälkeen kotiin sairastamaan. Tiedän, että olisi ehdottomasti pitänyt olla koulussa ja tiedän, että sitä olisi arvostettu, mutta toisaalta - terveys ensin. Vuosia sitten ihan toisessa työpaikassa yksi todella tarmokkaasti työskennellyt, vastuullinen kollegani sai lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa ylennyksen. Toisen kerran jälkeen kuulin, että hän oli ollut todella stressaantunut ja tehnyt pitkiä päiviä itsestään piittaamatta. Täysin odottamatta hän menehtyi työpaikalla. Se oli sellainen järkytys, jota olen kantanut mukanani. Itsestä täytyy todellakin pitää huolta ja rajat vetää, sillä kukaan muu ei sitä välttämättä puolestasi tee. 

Tämän päivän olenkin sitten yrittänyt kommunikoida perheen kanssa ja huomannut, että heitä ei kukaan ole kouluttanut luokkahuonepantomiimiin. Toivottavasti muutaman päivän mittainen hiljaisuuden retriitti tuo toivotun tuloksen ja ensi viikolla pääsen taas opettamaan äänen kanssa. Tästä on kuulkaa enää kaksi viikkoa kesälomaan!

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Tasan ei käy

Twitterissä sattui silmiin jonkun jakama, jo pari vuotta sitten kirjoitettu artikkeli amerikkalaisen alakouluopetuksen ahdingosta. Kirjoittaja, Natalie Wexler, pohtii artikkelissa, kuinka lapsen sosiaalinen ja ekonominen asema vaikuttaa hänen lukutaitoonsa ja luetun ymmärtämisen taitoihinsa. Artikkelissa kuvaillaan 1980-luvulla tehtyä koetta, jossa hyvin ja heikosti lukevia lapsia pyydettiin asettelemaan nukkeja pesäpallokentälle sen mukaan, mitä hahmot kirjallisen kuvauksen perusteella olivat tekemässä. Tulos oli, että lapset menestyivät tehtävässä sen mukaan, kuinka hyvin he tunsivat baseball-pelin, oikeastaan melko lailla lukutaidostaan riippumatta. 

“Churniak swings and hits a slow bouncing ball toward the shortstop. Haley comes in, fields it, and throws to first, but too late. Churniak is on first with a single, Johnson stayed on third. The next batter is Whitcomb, the Cougars’ left-fielder.”

Analyysi tuntui heti uskottavalta. Kun itse luin tehtävänannossa olleen tekstin, kykenin toki teknisesti lukemaan tekstin ja ymmärtämään kaikki yksittäiset sanat. Kokonaisuus jää silti käsittämättömäksi, kun en tiedä pelistä oikeastaan mitään. Wexler argumentoikin, että alakouluissa tulisi keskittyä lisäämään lasten tietämystä maailmasta ennemmin kuin opettamaan luetunymmärtämistestien läpäisemiseen tähtääviä kikkakakkosia. 

Toki molempiin tavoitteisiin voi pyrkiä samanaikaisesti. Viime viikolla opetin taas kaiket päivät luetun ymmärtämistä ja tankkasimme tekniikkaa, jolla merkitykseltään vieraiden sanojen salat voivat aueta. Samalla opimme sisältöjä. Luimme yhden tekstin ihmisaivoista, toisen luista, kolmannen soittimien ryhmittelystä soitinryhmiin. Viimeisessä tekstissä opetettiin valmistamaan limaa (slime), jolla lapset mielellään leikkivät - ihmettelen, etten vielä ole saanut vanhemmilta yhteydenottoja tämän opettamisesta! Minäkin opin samalla uutta sanastoa, enhän aiemmin ole osannut esimerkiksi luiden eri kerrostumien tieteellisiä nimityksiä englanniksi. 

Samalla, kun osa oppilaistani minun laillani oppi tekstistä, että compact bone on luun kovin kerrostuma, toisille oli vaikeaa hahmottaa, mikä se sellainen on kuin jousisoitin. Siinä missä yksi lapsi on soittotunneilla, toista on viety konsertteihin. Kolmas on katsonut konsertin telkkarista ja neljäs nähnyt viulun kuvan lehdessä. Viidennelle koko sana tulee vastaan ensimmäistä kertaa. Tutkimus toisensa jälkeen on todentanut sen, minkä amerikkalaiset opettajat hyvin tietävät: oppilaat tulevat kouluun äärimmäisenkin erilaisilla tieto- ja taitotasoilla varustettuina. Usein keskeisin taustatekijä on perheen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne. 

Kaupungin vanhin ulkoilureitti Austinin keskustan tuntumassa. Austin siis näyttää tältä?


Netflixissä on dokumentti nimeltä Pharmacist, josta olen jaksanut puolella silmällä katsoa muutaman jakson. Kupletin juoni on suunnilleen se, että huumeostoksilla ammutuksi tulleen pojan apteekkari-isä taistelee opioideja vastaan. Pojan ampujaakin haastatellaan. Yhdellä New Orleansin lukuisista köyhistä asuinalueista kasvanut ampuja kuvailee, kuinka hän kiinni jäätyään ja tuomion saatuaan istui teini-ikäisenä kuljetusautossa matkalla vankilaan, ja ihmetteli moottoritietä, jolla matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa. Että maailmaa riittikin! Elämänpiiri oli ollut niin käsittämättömän pieni ja mahdollisuudet niin mahdottoman rajalliset. Ampua hän osasi, ja myydä huumeita. Tiesikö muusta? Antoiko mikään hänen todellisuudessaan valmiuksia ymmärtää, että hän voisi valita toisin? 

Tiedän, että jotkut oppilaistani menevät kotiin, jossa illalla tehdään yhdessä lapsen läksyt, keskustellaan asioista ja valmistetaan päivällinen ennen järkevään aikaan koittavaa nukkumaanmenoa. Viikonloppuisin nämä perheet grillaavat, käyvät puistossa, tapaavat ystäviä tai menevät museoon; lomilla matkustetaan sukulaisten luokse tai ehkä Meksikoon. Jotkut oppilaani puolestaan nukkuvat yö toisensa jälkeen auton takapenkillä vanhemman toimittaessa ruoka-annoksia toisten koteihin. 

Vaikka vanhempi kummassakin skenaariossa varmasti yrittää kaikkensa, totuus vain on se, että siinä takapenkkielämässä puolet yöstä jää nukkumatta, läksyt tekemättä ja museot käymättä. Se mikä Wexleriltä siis jää artikkelissaan sanomatta tai havaitsematta, on että lapset ovat varsin eri tilanteissa vielä sittenkin, kun kaikkien eteen lyödään koulussa akateemisesti laadukas teksti, jossa pyydetään kuvailemaan sellon ja viulun eroja.

Vilkkaasti liikennöity tie aivan ulkoilureitin tuntumassa. Ellen tietäisi vehreästä polusta, luulisin ehkä Austinin kaikkialla näyttävänkin tältä.

Toki suomalaisessakin yhteiskunnassa oppilaat tulevat erilaisista taustoista ja perheistä. En silti siellä koskaan kohdannut näin valtavia eroja lasten oppimisvalmiuksissa. Ajattelen, että yksi tärkeimmistä oppimisen ja elämisen valmiuksia tasaavista tekijöistä onkin tasokas ja kohtuuhintainen varhaiskasvatus. 

Työkavereiden kanssa tästä juuri juteltiin, kun tänä vuonna siis muutamakin on saanut perheenlisäystä. Tällä hetkellä kollegoiden pienet vauvat kuuluvat olevan pääasiassa sukulaisnaisten hoivissa (äitiysvapaathan kestävät vain muutamia viikkoja), mutta vanhemmat etsivät heille jo kiivaasti paikkaa tasokkaista päiväkodeista. Viimeistään kolmevuotiaana on nimittäin aika siirtyä "kouluun", jossa aletaan enemmän tai vähemmän leikinomaisesti opiskella muotoja, äänteitä ja kirjaimia.  

Tällä alueella hintaa päivähoidolle kertyy heittämällä tuhat tai kaksituhatta dollaria kuukausittain, eivätkä ruoat tai vaipat tyypillisesti sisälly hintaan. Kaikille tämä vaihtoehto ei siis ole mitenkään mahdollinen. Lapset hoidetaan miten taidetaan: ellei äiti jää kotiin, lapset kasvavat sukulaisten hoivissa, pyörivät työpaikkojen takahuoneissa tai hiukan kasvettuaan tulevat toimeen keskenään lukittujen kotiovien takana. Heitä kukaan ei altista sellaiselle sanastolle, joka valmistaisi vielä kolmannellakaan luokalla lukemaan tekstiä pikkuaivojen merkityksestä ihmiskehon perustoimintojen säätelylle tai edes tietämään, mikä helkatti lienee sello.

Huhtikuun kääntyessä toukokuuksi meidän koulun ohjelmaan koetetaan ujuttaa mahdollisimman paljon tätä maailman kokemisen, näkemisen ja avartamisen puolta. Vaativien tekstipäivien jälkeen kulutin perjantain ulkoiluttamalla oppilaitani: leikimme ulkona kuumalla kentällä kirjallisia seurapelejä. Vaikka pihapäivä oli minulle raskas, tiedän lasten siinä jonoissa koheltaessaan oppineen enemmän kuin tiedänkään - elleivät muusta, niin yhdessä tekemisestä. STAARin harjoituskokeissa hyvin menestyneet kävivät jo uimaretkelläkin, ja kunhan oikeista STAAReista selvitään, mennään trampoliinipuistoon. 

Wexlerin artikkelin ja Pharmacist-dokumentin äärellä huokaan siis hiukan helpottuneena, että ainakaan meiltä ei aivan hevillä valmistu ketään, joka kuvittelisi maailman ja mahdollisuuksien todellakin päättyvän moottoritien laitaan.

Suomi-loma, osa 1: lennot sinne ja takaisin

Passit tulla tupsahtivat postilaatikkoon jotakuinkin neljässä viikossa, ja sitten alkoi vimmattu lentojen etsiminen. Kohtuuhintaisia lentoja...