lauantai 28. tammikuuta 2023

Palautetta, pätevöitymistä ja muita koulukuulumisia

Kun tämä uusi kouluvuosi syksyllä alkoi, kerroin esimiehelle tehneeni pari päätöstä. En enää olisi koululla aamuisin ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Jättäisin työt töihin lähtiessäni ja huolehtisin siitä, että syön kunnollisen lounaan. Esimies sanoi, että hieno homma, äläkä sitten viikonloppuisinkaan tee enää töitä. 

Aika paljolti olen näistä onnistunut pitämään kiinni, aina en. Syyslukukaudella tuntui kuitenkin, että tämä perusta antoi työhön ja arkeen enemmän jaksamista kuin vuotta aiemmin, välillä osallistuin kotonakin iltaisin perheen puuhiin. Näin helmikuun alkaessa ne kesällä hankitut voimat on toki jo moneen kertaan käytetty.

Rehtori on moneen kertaan sanonut, että ne viisi local non-year round -sairaspäivää, jotka eivät siirry mukana seuraavaan lukuvuoteen, kannattaa jokaisen käyttää - ellei sairauteen, niin terveyteen. Noudatin nyt kehotusta ja pyysin ensimmäistä kertaa päivän vapaaksi ihan vain siksi, että tuntui siltä. Huomasin nimittäin, etten ole luokkahuoneessa talviloman jälkeen paljoa nauranut enkä varsinkaan suunnitellut mitään uusia hauskoja tapoja käsitellä sisältöjä. Field supervisor havahdutti minut viikolla jälkimmäiseen ja ideoi kanssani tunnille hauskan pelin, josta lapset (yllättyneinä) tykkäsivät. 

Texasissa päätettiin tänä vuonna, että standardoidut testit tehdään jatkossa ainoastaan tietokoneella. Tämän seurauksena lapsia on nyt pitänyt opettaa kirjoittamaan esseitä ja tekstejä koneella. Vanha koirakin oppii uusia temppuja, niin kuin tuon EdCite-ohjelman käytön, vaikkakin vastahakoisesti. Tutkimuksista tiedämme, että käsialalla on yhteys lukutaitoon - mutta käsialan opetukseen tai miltei minkäänlaiseen paperille kirjoittamiseen ei ole enää aikaa.

Tänä vuonnahan suoritan päivätyön lomassa harjoittelua pätevöityäkseni oikeaksi opettajaksi Texasin osavaltiossa, suuntautumisalana 4-8 -luokkien English Language Arts ja Social Studies. Jälkimmäinen on sekoitus historiaa, yhteiskuntaoppia, maantietoa, taloustietoa, antropologiaa ja sosiologiaa. Meidän koulussa social studies -oppiainetta opetetaan kolmannella ja neljännellä luokalla vain puolikas lukukausi. Toisen puolikkaan täyttää science-oppiaine, joka tarkoittaa fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Minusta tämä kombo on aika vaativa, opettajanhan tulee tietää maailmasta suunnilleen kaikki, mikä nyt vain on tietämisen arvoista! Minä sentään opetan vain pilkkuja. 😉

Harjoittelun vuoksi Field Supervisor on käynyt koululla tarkkailemassa tuntien pitoani neljästi ja tulee vielä pari kertaa. Tuntia ennen sitä suunnitellaan yhdessä ja tarkkailun jälkeen käydään palautekeskustelu. Lisäksi on kaikenlaista pientä paperityötä ja kehityskokouksia. Kaikkinensa tämä on kuitenkin erittäin kevyttä verrattuna siihen koko vuoden kestäneeseen auskultointiin, joka Suomessa piti aikoinaan suorittaa. 

Field Supervisor on ollut kiva oman koulun ulkopuolinen tuulahdus ja uusien näköalojen antaja siitä, millaista opettajuus voi tässä maassa olla. Hän on odottamattoman avoimesti ilmaissut näkemyksiään koulusta, jossa opetan. Supervisor itse on varsin kokenut, hän on jäänyt opettajan päivätöistä osittaiselle eläkkeelle palveltuaan julkisissa kouluissa yli kolmekymmentä vuotta. Hän sanoo, että meidän koulussa oppitunnit ovat kohtuuttoman pitkiä ja opettajat turhan sidottuja districtin suunnitelmiin silloinkin, kun ne eivät ole sitä, mitä lapset tarvitsisivat. Hän on pariin kertaan muistuttanut, että sertifioinnin saatuani olen vapaa hakemaan muualle. 

Mutta haluanko muualle? En tiedä. Neljäs luokka tuntuu minusta paljon paremmalta kuin kolmas. Lapset ovat vähän isompia ja itsenäisempiä, ja yllättäen monet niistä, jotka viime vuonna olivat hankalia, ovat kasvaneet hankaluudestaan eroon. Iso juttu on sekin, että luokkatasotiimini on nyt todella hyvä. Heiltä saa paljon tukea ja suurelta osin myös viihdymme keskenämme, kun vuoroin palelemme, vuoroin hikoilemme välituntivalvonnassa kentän reunalla. 

Ajattelen, että ensi vuonna työ voisi olla entistäkin kevyempää, jos pysyn samassa hommassa ja samalla luokka-asteella; ehkä ihan oikeasti voisin jopa käyttää pitkälti samoja materiaaleja. Tähän vuoteen toki tuo oman sävynsä se, että nyt opetan samoja lapsia kuin viime vuonna. Ensi vuoden porukka olisi sitten oma, arvaamaton lukunsa. 

Suhtaudun penseästi siihen, että kaiken oikean kiireen ja tärkeän työn keskellä meidän tuon tuosta pitää koristella ovia, ikkunoita ja seiniä. Joulun aikaan olin kuitenkin onnellinen tästä: kulttuuritaustani huomioidakseen school counselor järjesti jokaisen luokan ikkunaan pienen kartonkitontun. Amerikkalaislapsille piti selittää, mikä tämä juttu on, mutta minulle se teki moneksi viikoksi kotoisan ja lämpimän olon.

Kuluneella viikolla sain palautetta supervisorin lisäksi myös oppilailta. Alkuviikosta yksi hiljainen tyttö kävi tunnin loputtua työntämässä käteeni kortin. Siihen hän oli kirjoittanut aika pitkästi siitä, kuinka hän on huomannut minun tekevän kovasti töitä heidän eteensä ja miten se on saanut hänet haastamaan itseään oppimaan enemmän. Olin vaikuttunut tämän kymmenvuotiaan kypsästä ajattelusta ja kiitollisena kävin pikaisesti kuiskaamassa hänelle, että "you just made my day". 

Loppuviikosta tehtiin taas kokeita. Niiden aikana poimin yhden lapsen kädestä lappusen, jota hän oli ehtinyt jo hetken lähetellä naapurinsa kanssa edestakaisin. Yleensä heitän lappuset suoraan roskiin, nyt jostain syystä luin sen. "Do you also hate the teacher?" kysyi ensimmäinen. "Yes, she is a bitch", vastasi toinen. Olin järkyttynyt, ja niin oli apulaisrehtorikin, joka järeästi puuttui asiaan. Eihän ne kaikki tietenkään minusta tykkää, etenkään nyt kun olen vihdoin oppinut vähän tiukemmaksi, mutta noin ilkeän sanan käyttäminen tuntui suurelta. Pisti kyllä arvioimaan omaa käytöstä ja miettimään, että voisinkohan vaikka olla vähän vähemmän bitch.

Edessä siintävä maanantai-vapaa tulee nyt siis varsin sopivaan saumaan tapahtumarikkaan viikon jälkeen. Mitään isoa ei ole suunnitteilla: jos päivä menee hyvin, otan pikku päikkärit ja käyn puolison kanssa kävelyllä läheisessä puistossa. Niillä eväillä mennään sitten taas uuteen viikkoon. 


lauantai 20. elokuuta 2022

Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kaliforniaan suunnilleen neljässä päivässä. Nyt oli toisin. Suomi oli muuttunut, ja varmaan minäkin.

Tämän postauksen kirjoittaminen venyi, kun koulu ja kiireet ehtivät alkaa. Olin onneksi kuitenkin jo lomalla kirjoittanut huomioita muistiin.

Ensimmäinen kulttuurinen havainto siitä, että olimme USAn ulkopuolella, tuli vastaan jo menomatkalla Lontoossa. Heathrow’lla oli nihkeänhikistä. Texasissa sisällä on aina kylmä, aina. ”Ai niin, Euroopassa ei käytetä ilmastointia”, muistimme. 

Istuimme keskellä lentokenttää odottamassa lähtöportin julkistamista ja nuorin toivoi saavansa pirtelön. Siskot olivat ostaneet sellaiset jo Dallasissa, hän ei. No totta kai hän saa pirtelön, mutta missäs on McDonald’s? Ei sitten missään. Löytyy sushia ja löytyy gourmet-ravintola. On hipsterikahvila, joka myy hedelmäsalaattia. Mutta pirtelöä tai mäkkäriä ei kyllä löydy.

Helsingin-lentoa odotellessamme lapset alkavat bongailla suomalaisia. ”Ihan varmana tuo perhe on”, he sanovat, ja minä suhisen että jos ovat, niin he ymmärtävät suomea! Lasten havainto vahvistui hetken kuluttua oikeaksi. Suomalaiseksi arveltu nainen kävelee ohitsemme puhuen suomea ja minä nostan katseeni olettaen, että jos joku puhuu suomea, hänen täytyy puhua minulle. Pöljä ulkosuomalainen! :)

Oma maa mansikka -veistos

Helsingissäkin on nihkeänhikistä, ihan kaikkialla ja melkein koko ajan. Olemme olettaneet, että kylmä tulee, mutta onkin vain viileää ja todella, todella kosteaa. Jälkikäteen oivallamme, että ainoa paikka, jossa ei ollut koko ajan tuskastuttavaa, oli ystävien kesämökki. Siellä puhisi nimittäin ilmalämpöpumppu.

Jälkikasvu ihastuu kaikkialta löytyviin bidee-suihkuihin ja vaatii, että sellainen on asennettava myös Texasin-kotiin. ”Tämä on keskeinen elämänlaatukysymys”, he painottavat. Muutoin olemme kylpyhuonetilanteen suhteen helisemässä. Olemme saaneet lainaksi ystävän lomakodin, joka on kaikin puolin ihana, kaunis ja toimiva - mutta siellä on yksi kylpyhuone. Me olemme tottuneet kahteen ja puoleen kylpyhuoneeseen sekä täyteen yksityisyyteen. Välillä neuvotellaan: ”Pesen hampaani tässä samalla, kun olet suihkussa. Lupaan, etten edes vahingossa katso sinne päin!”

Ruokakaupat ovat ihmemaa. Niin paljon valinnanvaraa, laadukkaita tuotteita ja kaikkia kaivattuja herkkuja. Mustikkasoppaa! Viilistä! Maistuvaa gluteenitonta leipää! Lapset elävät puolet lomasta pinaatti- ja porkkanaletuilla. Gluteenittomia sämpylöitä löytyy vaikka huoltoasemalta ja vegaanisia vaihtoehtoja aivan kaikkialta.

Kauppojen kassoilla joudun kerta toisensa jälkeen ohjeistamaan kassahenkilöä. Kukaan ei enää allekirjoita kuittejaan, mutta minun ulkomaisen korttini PIN-koodi ei täällä toimi. ”Mun pitää laittaa nimi noista toiseen”, kerron nuorelle asiakaspalvelijalle, joka tuijottaa hämmentyneenä kahta laitteen sylkemää kuittia. En tiedä, mitä hän allekirjoitetulla kuitilla sitten tekee. Ei tiedä hänkään.

Toisin kuin neljä vuotta sitten, asiakaspalvelijat eivät kuitenkaan enää ole hiljaisia ja töykeitä. Ärrällä jäämme suustamme kiinni iloisen ja puhellaan myyjän kanssa. Hississä joku sanoo sanasen, lomakodin naapurit tervehtivät. Ihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin ennen. Siskoni sanoo muutoksen tapahtuneen karanteenien jälkeen: ihmiset tajusivat kaivanneensa toisiaan. Osin kyse voi olla myös siitä, että Suomi on selvästi kansainvälisempi kuin ennen. Entistä useampi kohtaamamme ihminen puhuu suomea toisena kielenään. Se tekee minut iloiseksi.

Toki töykeyttäkin edelleen on. Ihmiset kävelevät päin, eivät tervehdi, katso silmiin, kiitä tai pyydä anteeksi. Yksi iäkkäämpi henkilö pahoittaa mieleni oikein kunnolla. Seisomme K-kaupassa lasten kanssa irtopullatiskillä ja esittelen lapsille vaihtoehtoja, koska he eivät tunnista kuin korvapuustin. Ystävällinen nainen takanani kysyy, saisiko hän pujahtaa välistä, kun tietää mitä tahtoo. Pahoitellen siirrymme askeleen taaemmas, ja samassa kiukkuinen ääni takaani kivahtaa, että ”on tässä kyllä muitakin!” Uudelleen väistymme pahoitellen, mutta nyt sanon lapsille ääneen, että ”minä en muistanutkaan, miten töykeitä suomalaiset ovat”.

Edelleen suomalaiset ovat kuitenkin myös rehellisiä, ja perusluottamus toisiin ihmisiin tekee monesta arkisesta asiasta helppoa. Esimerkiksi huoltoasemalla saan ensin tankata, sitten maksaa sisällä - kun korttini ei lukijassa taas toimi. Texasissa järjestys on päinvastainen, mutta Suomessa ei lähtökohtaisesti oleteta, että jokainen tankkaaja ajaisi maksamatta karkuun. Myös vuokra-auto vain haetaan ja palautetaan ilman sen suurempia tarkastusseremonioita. Ehkä firma olettaa, että kertoisin, jos olisin ajanut autoon lommon? Juoksutapahtumaan osallistuessani minun on itse mentävä tyrkyttämään maksua, jota en ole saanut etukäteen ulkomaisesta pankistani hoidettua - kukaan ei kysele perään.

Ainoa poikkeus ovat pankkipalvelut, joista on tullut ulkosuomalaiselle aivan loputtoman vaikea asia. Emme saa uudelleen aktivoitua olemassaolevaa tiliämme, jonka verkkopalvelu lakkasi jokin aika sitten toimimasta. Ja kaikkihan tietävät, kuinka monet asiat muuttuvat mahdottomiksi, ellei niitä pahuksen pankkitunnuksia ole.

Kaiken kaikkiaan kesäinen Suomi näyttäytyy tällä kerralla paratiisimaisen ihanana. ”Kai siellä Texasissakin on hyvät puolensa”, tokaisee lopulta vanha ystävä, kun kai suhteellisen kriittisesti kuvailen arkisia olojamme. Kai siellä on. Mutta lentokentällä kotiin lähtiessämme lapset kysyvät, miksi me oikein edes menemme takaisin - enkä minä osaa vastata siihen.

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Suomi-loma, osa 1: lennot sinne ja takaisin

Passit tulla tupsahtivat postilaatikkoon jotakuinkin neljässä viikossa, ja sitten alkoi vimmattu lentojen etsiminen. Kohtuuhintaisia lentoja järkevillä vaihdoilla kahden viikon päähän viidelle hengelle oli Herran vuonna 2022 ymmärrettävästi aika nirkosesti tarjolla. Siksipä itse matkanteostakin tuli vähän jännää. Skippasimme kuitenkin sen vaihtoehdon, jossa olisi ollut neljä vaihtoa ja senkin, jossa ensin olisi lennetty Los Angelesiin. Oletimme lopulta löytäneemme ihan kohtuulliset vaihtoehdot, mutta aika seikkailuhan siitä tuli. 

Menomatka sujui sinänsä suuremmitta ongelmitta. Olimme etsineet lentoja laajalla skaalalla Austinista, San Antoniosta ja Dallasista ja tulleet siihen tulokseen, että järkevimmät lennot lähtivät Dallasista. Suoraa Dallas - Helsinki -lentoa emme kuitenkaan voineet valita, sillä siinä tuo kohtuuhintaisuus viidelle hengelle ei mielestämme oikein täyttynyt. 

Matkan ensimmäiseksi etapiksi määräytyi siis kolmen tunnin ajomatka Austinista Dallasiin. Dallasissa olimme varanneet autolle pitkäaikaisparkin hotellilta, joka tarjosi ilmaisen shuttle-palvelun lentokentälle. Mutta mille? Kas kun se oli jäänyt hotellin virkailijalta mainitsematta varausta tehtäessä, vaikka hänelle siis selvästi puhuttiin Eurooppaan suuntautuvasta lennosta. Kun shuttlen ovet avautuivat, löysimme itsemme pieneltä Dallas Love Field -lentokentältä, josta ei siis lähde kansainvälisiä lentoja. Kiivaahkon keskustelun jälkeen oli selvää, ettei shuttle voinut kuljettaa meitä oikeaan paikkaan, joten hyppäsimme taksiin. Onneksi aikaa siirtymään oli varattu runsaasti.


Olimme lukeneet ja kuulleet paljon Heathrow’ssa vallitsevasta laukkukaaoksesta. Koska menomatkalla vaihto oli siellä, olimme mielestämme kaukaa viisaina päättäneet lähteä matkaan pelkillä käsimatkatavaroilla. Tiesimme, ettemme haluaisi käyttää kallisarvoisesta lomasta päivääkään kadonneiden matkalaukkujen metsästämiseen. 

Päätös teki matkustamisesta sujuvaa, mitä nyt tuliaisia vähän tutkailtiin turvatarkastuksissa. Erityisen kiinnostuneita oltiin ensinnäkin mausteöljypullosta, joka kuitenkin toistuvasti todettiin täsmälleen sallitun kokoiseksi. Toisekseen tuliset texasilaiset maustesekoitukset hinkattiin moneen kertaan sen varmistamiseksi, etteivät ne olleet räjähteitä. Kuulemma tulokset olivat vähän epäselviä. Mausteiden saajia ohjeistimmekin sittemmin, että niitä tulee käyttää ruoissa varoen.

Ainoa varsinainen hankaluus Heathrow’ssa oli se, että terminaali ja portti ilmoitettiin vasta tuntia ennen lähtöä. Odottelimme siis jossakin keskusalueella siihen saakka. Teinit nukahtelivat istualleen. Kun terminaali ja portti lopulta ilmestyivät taululle, heidänkin oli singahdettava liikkeelle ja kipitettävä kiireesti.

Kolmisen tuntia Lontoosta Helsinkiin tuntui enää pikkupyrähdykseltä. Helsingin päässä uudet elektroniset passintarkistuslaitteet olivat hiukan hitaita ja pitkän matkan aikana jotakuinkin zombeiksi muuttuneille hankalia käyttää, mutta kun kaikki lopulta olimme niistä selvinneet, meitä odotteli jo kentälle valmiiksi tilattu taksinkuljettaja - ja ystävän luona valmiiksi täytetty jääkaappi. Aikaerosta sekaisin napsimme silmät liikutuksen kyynelissä heti yöpalaksi suomalaista leipää ja mustikkakeittoa, ennen kuin maltoimme käydä nukkumaan.


Paluumatka oli astetta jännittävämpi. Ensinnäkin puoliso oli lähtenyt matkaan jo päivää aikaisemmin, joten minä lensin nyt yksin teinien kanssa. He tosin osoittivat matkan aikana erityistä reippautta ja sitkeyttä, ja heidän kanssaan oli ilo matkustaa. Puolison kanssa oli sovittu, että tapaisimme Dallasissa, josta ajaisimme yhdessä kotiin. Arvelimme, että saattaisimme ensin nukkua Dallasissa muutaman tunnin siinä hotellissa, jonka pihalla auto seisoi.

Olimme ostaneet Suomesta kaksi isoa matkalaukkua, jotka alunperin oli tarkoitus täyttää mm. ruisleivällä ja karkilla. Kun sitten loman aikana kuitenkin tyhjensimme varaston, jossa yhä oli tavaroita muuttoa edeltäneeltä ajalta, matkalaukut täyttyivät lopulta mm. tärkeillä papereilla sekä valokuvilla. Ihan "vähän jotain" oli toki pakko kuitenkin ostaakin, joten lopulta painorajat olivat kaikissa laukuissa aivan tapissa, joku ehkä hiukan ylikin. Viimeisenä iltana siirtelin vielä yömyöhään tavaraa laukusta toiseen painoja tasatakseni. Teinit onneksi hienosti auttoivat kaiken raahaamisessa ja nostelussa. Huolehdin siis lähinnä painoista, kun tsekkasimme laukkuja lennolle, eikä mikään hälytyskello päässäni alkanut kilkattaa, kun virkailija lähtöselvityksessä kohotteli kulmiaan ja totesi, että ai tämmöinen yhteys New Yorkissa - no näitä laukkuja ei nyt tässä voi edes maksaa perille asti.

Helsingin uudet turvatarkastuslaitteet tarkoittivat, että käsimatkatavaroista ei tarvinnut ottaa pois nesteitä eikä elektroniikkaa. Toisaalta ne tarkoittivat myös, että meidän reppumme menivät yksi kerrallaan lisätarkistukseen, jonne sitten kaikki vuorollamme kipitimme kapsäkin perään. Mietin vain siinä, että onneksi ei kukaan lapsista enää ole niin pieni, että ketään olisi tarvinnut pitää käsipuolessa kiinni. Nuorin pirpanoista joutui sitten myös lisäskannaukseen ja taputteluun. Tarkastusta seuranneet sisarukset virnuilivat leveästi, ja syykin selvisi: he olivat havainnoinneet, että rajavartija oli silmämääräisen arvionsa perusteella skannannut nuorimman teinin poikana. Sittenhän se piti taputella, kun kone ilmoitti, ettei kaikki nyt ihan täsmännyt.

Lento Helsingistä New Yorkiin lähti ja saapui myöhässä. Tiesin, että alle kolmen tunnin vaihto oli JFK:llä alunperinkin tiukka, joten aloin jo koneessa kysellä henkilökunnalta, olisiko Express-passeja saatavilla. Lippujani vilkaistuaan henkilökunta kehotti saman tien vain menemään ylös tiskille asiaa selvittelemään, ei kuulemma olisi mitään mahdollisuutta ehtiä seuraavaan koneeseen. Saman ohjeen kuulin noin puolta tuntia myöhemmin, kun vihdoin laukut saatuamme ja maahantulotarkistukset selviteltyämme olimme sen hihnan luona, jossa laukut olisi voinut tsekata seuraavalle lennolle. Vasta tässä kohdassa ongelman oikea luonne viimein kirkastui minulle. Iäkäs virkailija selitti lippuani vilkaistuaan lempeästi, ettei ma’amin lento ollut edes tällä kentällä. Ja jälleen, ”not a chance”, menkää sinne yläkertaan.

Finnair oli siis myynyt meille vaihdon, jossa matkustajan on itse omilla kyydeillään selviteltävä itsensä JFK:n kentältä La Guardian kentälle 10 mailin päähän. Kenttien välillä ei ole shuttle-palvelua. Minulle sanottiin, että ”hyvällä tuurilla” matka kenttien välillä kestäisi 45 minuuttia, todennäköisesti pidempään. Lennon lähtöön oli tässä vaiheessa alle kaksi tuntia ja kaksi mahdollisesti ylipainoista laukkua olisi pitänyt tsekata sisään. Lähdimme sitten suosiolla suoraan yläkertaan ja ohjeiden mukaan sen lentoyhtiön tiskille, jonka olisi pitänyt operoida alkuperäinen jatkolento.

Ensin jonotimme puoli tuntia ja sitten kuuntelin asiakaspalvelijan huutoa. ”Mitä sinä täällä teet, sinun olisi pitänyt lähteä sinne La Guardiaan!” Selitin, että näin oli ohjeistettu, ja sitten asiakaspalvelija yritti puolitoista tuntia etsiä meille lentoa. Lento toisensa perään löytyi ja katosi. "Laitan teidät tälle, sopiiko, hyvä että sopii, ei kun ei se nyt onnistukaan." Lopulta virkailija pyysi, että tulisimme vartin päästä takaisin, koska niin kauan kuin alkuperäinen lento oli edelleen kentällä, meitä ei voitu siirtää uudelle lennolle. Kävimme nääntyneiden teinien kanssa etsimässä edes jotakin ruokaa - löysimme lähinnä sipsejä - ja kun tulimme sovitun vartin jälkeen takaisin, meitä sitkeästi ja ystävällisesti auttanut virkailija oli lopettanut vuoronsa ja lähtenyt kotiin.

Ei muuta kuin uudestaan jonoon ja odottamaan. Seuraava virkailija… no, hän naureskeli ja flirttaili iloisesti tovin työkaverinsa kanssa ennen kuin ilmoitti, ettei hän valitettavasti voinut auttaa meitä mitenkään. ”Menkää rouva seuraavaan kerrokseen, teidän pitää mennä nyt itse ostamaan uusi lento.

Sipsinhakumatkalla olimme sattumalta kävelleet Finnairin tiskin ohitse ja päätimme vielä kuitenkin kokeilla onneamme siellä. Virkailijat olivat juuri laittamassa luukkujaan kiinni hoidettuaan Helsinkiin lähtevän lennon. Suunnilleen juoksimme ystävällisen näköisen sedän kiinni, ennen kuin hän ehti kadota. Ja taas sama laulu: "Miksi olette täällä, teidän olisi vain heti pitänyt lähteä La Guardiaan..." tässä kohtaa aloin hiiltyä. Sanoin aika napakasti, että minähän en voi tietää mitään sen enempää kuin mitä Finnairin kokenut henkilökunta minulle neuvoo, ja että nyt minä joka tapauksessa olen lapsineni jumissa tällä kentällä. La Guardian lento on nyt lähtenyt ja jokin ratkaisu on löydyttävä. Setä alkoi huokaisten naputella konettaan, mutta lentoja Dallasiin ei vain kerta kaikkiaan ollut ennen seuraavaa päivää. Alkoi näyttää siltä, että joko nukkuisimme lentokentän penkeillä tai järjestäisin kunnon kohtauksen hotellihuoneen saamiseksi.

Sitten keksin kysyä, että entäs jos me lentäisimmekin Austiniin, auttaisiko se ollenkaan? Kas, tuossa tuokiossa meillä oli käsissämme liput Austiniin samalle illalle ja kehotus lähteä kiireen vilkkaa kohti terminaalia, josta tuo lento lähtisi. "Minä en nimittäin halua nähdä teitä täällä enää uudestaan", olivat virkailijan töykeät saatesanat - toki jonkinlaisella hymyllä höystettyinä. 

Selvittelimme taas turvatarkastukset ja matkalaukut. Pidimme kiirettä, mutta mitään kiirettä ei oikeasti olisi ollut. Austinin lento oli myöhässä, ensin vähän ja sitten enemmän ja lopulta jo aika paljon. Ensin se kone oli saapunut myöhässä, sitten kaukana, kaukana toisella puolella kenttää ja lopulta niiltä kuulemma puuttui henkilökuntaakin. Istuimme lasten kanssa lähtöaulassa käsimatkatavaroiden päällä ja juttelimme levottomia, jotta pysyimme hereillä. Ikkunoiden ulkopuolella laskeva aurinko värjäsi kaukana häämöttävän New Yorkin silhuetin kauniin punaiseksi. Mietimme, jaksaisiko joku meistä nousta ottamaan siitä kuvaa. Kukaan ei jaksanut. "Ei koskaan enää New Yorkiin", päättivät teinit. Kun lennon myöhästymisestä taas kerran kuulutettiin, keksimme, että Hotel California -kappale kertookin alunperin JFK:stä: "You can check out any time you like, but you can never leave."

Paluu Austiniin oli yhtäältä helpotus. Tiesimme, että muutaman tunnin päästä nukkuisimme kukin omissa sängyissämme, ja se ajatus tuntui todella houkuttelevalta. Toisaalta olimme kuitenkin sopineet, että tapaisimme puolison Dallasissa, jonne hän oli omien seikkailujensa jälkeen päätynyt. Muutenhan tapaaminen ei sinänsä ollut mikään välttämättömyys, mutta Dallasissa odotti se lähtiessä sinne ajettu auto - ja auton avaimet olivat minun laukussani. 

Puolison kanssa satuimme onneksi kumpikin olemaan samaan aikaan maan pinnalla eikä lentokoneessa, joten tekstittelimme ja päädyimme siihen, että hän pidentäisi oman auton parkkiaikaa hotellilla ja ottaisi Dallasista ison vuokra-auton, johon kaikki matkatavaratkin mahtuisivat. Sillä aikaa kun me lentäisimme New Yorkista Austiniin, hän ajaisi Dallasista ja torkkuisi lentokentän parkkiksella meitä odotellessaan. Näin tehtiin. 

Teinit romahtivat aivan saman tien, kun lopulta pääsivät istumaan lentokoneen penkkiin. Tämän lennon järjestäneen lentoyhtiön tehokas virkailija oli järjestänyt meidät kaikki samaan riviin vierekkäin, minut vain käytävän toiselle puolelle. Taaskaan en jaksanut edes ottaa kuvaa lapsista, jotka muutamassa minuutissa nukkuivat säälittävästi toistensa päällä yhdessä mytyssä. He eivät heränneet sen paremmin juoma- kuin välipalatarjoiluunkaan. Omakin pääni alkoi pilkkiä jo ennen kuin kone ehti edes kiitoradalle. Koko matka meni nukahdellessa ja heräillessä.

Ja nyt me sitten pari päivää myöhemmin vielä lähdemme puolison kanssa ajamaan Dallasiin, hakemaan sitä sinne jäänyttä omaa autoa. Että olipahan reissu.

Ai niin ja Covid? Ei vaikuttanut matkantekoon yhtään mitenkään. Harvat matkustajat pitivät edes maskeja. Me tiesimme tapaavamme Suomessa haurasta ja iäkästä väkeä, joten mennessä meillä oli kentillä ja koneessa ajoittain jopa N95 ja surgical mask päällekkäin. Se herätti ilmeisesti kummastustakin, sillä katseita saimme - mutta tautia emme, ja sehän oli tarkoituskin.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Suomi-ikävä

Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekään. Ei ole tullut eikä mennyt, vaan on jumahtanut tiukasti paikoilleen rintalastan alle.

Arvelen, että aiheutin tämän tilanteen itse. Latasin puhelimeen jo kuukausia sitten sovelluksen, jonka kautta voin kuunnella suomenkielisiä äänikirjoja. Keväällä käytin sitä työmatkoilla lähes päivittäin. 

Päätin vielä, että kuuntelen suomeksi juurikin suomalaisten kirjailijoiden teoksia - ne englanninkieliset voin sitten lukea englanniksi. Ja tästä ehkä sitten - yhdistettynä päivittäiseen Suomen uutiskanavien seuraamiseen, someen ja satunnaiseen suomipopin kuunteluun - seurasi sellainen määrä Suomea ja suomea, että ikävä iski.

Kuvat ovat Suomi-lomalta 2018.

Passihakemus, siis USAn passin hakemus, oli syystä ja toisesta ja vähän syyttäkin odottanut täyttämistään kauan. Tämä synnyinmaakaiho sai sitten aikaan sen, että heti kesäloman alettua hoidimme passiasian ensi töiksemme kuntoon. Ajoimme kotoa reilun tunnin matkan päähän pikkukaupunkiin hakemusta jättämään. Asian olisi voinut tietysti hoitaa lähempänäkin, mutta pikkukaupungista löytyivät ensimmäiset vapaat ajat neljälle hakijalle.

Matkalla passinhakuun muistuttelin puolisoa, joka tapaa olla aika epävirallinen henkilö, että passivirkailija on Texasissa sen sortin asiamies, että sille pitää muistaa sanoa sir tai ma’am. Naurettiin, että sitten kun siellä sattuisi seisomaan pikkupitäjän ainoa hipsteri meitä palvelemassa. 

Niinhän se sitten menikin. Passivirkailija-sir oli rastatukkainen nuori kaveri. Hän palveli meitä kiireettä, ystävällisesti ja rennosti. Kokemus oli mukava, etenkin kun oltiin odotettu enemmän sellaista DDR-henkistä DMV-asiakaspalvelua. Vähän epämukavasti ja epäluontevasti me aina välillä koetimme vuorotellen muistaa lisätä sen sirin.

Nyt kyttään passihakemuksen jamaa seurantasovelluksesta päivittäin. Maksoimme siitä, että hakemukset käsiteltäisiin kiireellä. Kiireellä käsitteleminen voi tarkoittaa sitä, että passit saadaan seitsemän viikon päästä. Jos näin käy, siihen mennessä ehtii opettajankin loma jo loppua. 

Amerikassa kun ollaan, varaudutaan myös siihen, että byrokratian rattaissa jokin menee vikaan. Ehkä näitä pirhanan passeja selvitellään vielä ensi kesänäkin. 

Näinhän kävi puolison Suomi-passille, jota haettiin Etelä-Kaliforniassa silloin ennen meidän edellistä Suomi-lomaa yli neljä vuotta sitten. Se saatiin sitten vuosia myöhemmin tänne Texasiin, kun silloinkin kiireellistä käsittelyä toivoen laitoimme hakemuksen matkaan. Kiireellinen hakemus kiersi kiireettömyydestään kuulun Migrin kautta, koska puolisolla oli ollut Suomen passi viimeksi joskus silloin, kun hänellä oli myös pitkä niskatukka.

Passeja vartoessamme käymme lähes päivittäin keskusteluja siitä, mitä siellä kaivatussa Suomenmaassa sitten tekisimme, jos sinne pääsisimme. Koska kärvistelemme parhaillaan Texasinkin oloihin poikkeuksellisen kuumassa alkukesässä, ajatuksiin hiipii paljon sellaista, mitä voisi tehdä, jos ei olisi niin kuuma. Voisi kävellä metsässä, saunoa, uida järvessä, käydä Linnanmäellä, juoda kahvit Kauppatorilla. Voisi syödä pinaattilettuja, lakritsijätskiä, irtokarkkeja ja pullaa. Ja tietysti tavata tärkeitä ihmisiä. 

”Ehkä jouluksi sitten”, sanon puolisolle, kun pohdimme mitä tehdään, ellei passeja kuulu. Hän katsoo kuin kajahtanutta ja muistuttaa, että jouluna on Suomessa kylmää, märkää ja pimeää. Katson pihalle, jossa lämpöhalvaus vaanii varomatonta ulkoilijaa. Kylmä, märkä ja pimeähän kuulostaa aika kivalta.

tiistai 31. toukokuuta 2022

Taputeltu

Muutamat paikalla norkoilleet yläkoulun oppilaat - osa omien oppilaideni siskoja, veljiä tai serkkuja - liittyivät mukaan rinkiin, ja tulivat hekin leikkimään duck, duck, goose -peliä alakoululaisten kanssa. Istuimme paviljongin katoksen alla varjossa, lämpöä oli ainakin +32 C. Katselin opettajakollegan kanssa lasten ilakointia hymyillen. Saatiinpahan viisiminuuttinen, jonka aikana ei tarvinnut ketään käskeä istumaan tai rauhoittumaan. 

Edellinen oppilasryhmä oli joutunut lähtemään omalta ulkoilultaan sisään aiottua aikaisemmin, kun puhelimeen kilahti viesti, että muutaman mailin päässä koululta jollakin aidatulla asuinalueella riehuu aseistettu henkilö. Yksi apulaisrehtoreista kiirehti korkokengissään ja juhlamekossaan patistelemaan luokkaani sisätiloihin, tietysti lapsille syytä paljastamatta. Laitoin saman tien myös puolisolle tekstarin, sillä tapahtumista Uvaldessa oli vain kaksi päivää. Kaikilla opettajilla oli pelko hyvin lähellä pintaa, ja ymmärsimme kirkkaasti, mitä voisi olla tapahtumassa. 

Tässä luokka oli jo puoliksi pakattu. Kesän siivouksia varten kaikki hyllyt piti tyhjentää ja kaapit järjestellä. Pääsin lopputarkastuksesta läpi, vaikka kaikkea en ehtinytkään tehdä ihan ohjeiden mukaan.

Onneksi ei tapahtunut mitään. Hetken päästä tuli vahvistus siitä, että ampuja oli jo otettu poliisin huostaan ja ulkoleikit saivat jatkua. Niiden lomassa opetin ja kirjoitutin pieniä tekstejä, sillä kesäloman odotuksesta ylen levottomiksi yltyneet oppilaat olivat katsoneet jo niin monta elokuvaa, ettei sellainen rento peli enää toiminut. 

Testaamisen olimme lopettaneet viimein keskiviikkona, vain pari tuntia ennen kuin lopullisten tulosten piti olla koulupiirin järjestelmässä. Muutama lapsonen oli yrittänyt ihan aktiivisesti vältellä loppukokeen tekemistä. Erästä tyttöä haettiin päiväkaupalla sitkeästi kotiin juuri ennen minun oppituntiani. Lopulta hänet otettiin toiselta oppitunnilta kesken Disney-elokuvan. Pienen venkuloinnin, lyhyiden päiväunien ja kahden vessareissun jälkeen lapselle valkeni, ettei hän oikeasti pääsisi siitä esseestä eroon kuin kirjoittamalla. Sittenhän se sujui.

Käytäviltäkin riisuttiin teemat ja koristeet. Tyhjät käytävät jäivät odottelemaan kesäkoululaisia ja uutta lukuvuotta. 

Oppilaiden viimeinen koulupäivä päättyi luokissa järjestettyihin nyyttikesteihin. Luokat oli tässä vaiheessa jo järjestelty ja pakattu. Kirjahyllyt olivat tyhjiä, tuolit ja pöydät kasattu päällekkäin seinustoille. Lapset istuivat lakaistulla lattialla napostelemassa toistensa tuomia eväitä. Kevään juhlallisempi osuus oli vietetty tiistaina, jolloin oppilaille jaettiin juhlasalin, ruokasalin ja liikuntasalin virkaa toimittavassa tilassa awardsit. Vanhemmat saivat olla tilaisuudessa mukana ja ottaa kuvia.

Perjantaina opettajat kokoontuivat vielä päiväksi samaan tilaan pohtimaan mennyttä ja tulevaa. Oli oikeastaan aika virkistävää kuulla kollegoiden mietteitä siitä, mikä kuluneen vuoden aikana oli toiminut ja mikä ei. Aika moni meistä ilmaisi olevansa varsin väsynyt, ja sitä olin kyllä ehdottomasti itsekin. Melkein helpottuneena luovutin kesäksi pois työkoneen ja avaimet. 

Apulaisrehtori-esimiehelle vein suklaarasian ja toivotin hyvää kesää. Hänen tuellaan oli minulle tänä vuonna aivan valtava merkitys: enhän aina itsekään ihan uskonut, että kestäisin kesään saakka. Päivä kerrallaan vuosi tuli taputeltua, ja nyt on edessä kaksi kuukautta kesälomaa. Ainakin näin alkuun se kuluu hengitystä ja pulssia tasaillessa.

Kesämaisemia. Heti ensimmäisenä lomaviikonloppuna lähdimme perheen kesken luonnonpuistoon uintiretkelle. 


Palautetta, pätevöitymistä ja muita koulukuulumisia

Kun tämä uusi kouluvuosi syksyllä alkoi, kerroin esimiehelle tehneeni pari päätöstä. En enää olisi koululla aamuisin ensimmäisenä ja illalla...