Maahanmuuttajan työnhakukokemuksia keväällä 2024

Irtisanouduin maaliskuussa. Olin loppuvuodesta 2023 satuttanut selkäni melko pahasti ja jäänyt niin pitkälle sairaslomalle kuin mahdollista - 12 viikkoa. Fysioterapiasta ja levosta huolimatta paluu luokkahuoneeseen tuli kuitenkin eteen liian varhain. 

Sain lääkäriltä lapun, joka velvoitti työnantajan järjestämään lepo- ja venyttelytaukoja. Mutta kuinkas niitä kiireisten koulupäivien keskellä järjestellään? Jonkun piti tulla luokkaani siksi aikaa, kun minä heitin koulun käytävän lattialle jumppamaton ja venyttelin. Melkein joka päivä sain laittaa viestiä, että olikos joku siis tulossa. Lopulta totesin, että ei tästä mitään tule, pitäkää tunkkinne.

Aloin etsiä pääasiassa etänä tehtävää työtä ja nojasin siinä vahvasti projektinjohtamiskokemukseeni. Työnhaun edetessä opin itsestäni paljon; muun muassa sen, etten jaksa pelata lapselliselta tuntuvia pelejä. ”Present an engaging story of your work history and expertise” -tyyppiset neuvot saivat minut näkemään punaista. Jo on kumma, jos ei rekry ole sen vertaa ammattilainen, että ymmärtäisi ihmisen osaamisen ilman rautalankaa ja vahaliitupiirroksia.

Kevääseen on tietysti työnhaun lisäksi mahtunut myös mukavia asioita. Kuva Pedernales Falls -luonnonpuistosta, jossa olemme Texasissa asuessamme käyneet perheretkellä joka kevät.

Ymmärsin kuitenkin pian, että työmarkkinat ovat USAssa tällä hetkellä tiukat. Etähommia on pandemian jälkeen shipattu muihin maihin ja suuret yritykset ovat irtisanoneet valtavasti väkeä. Töitä etsii iso joukko kovia osaajia, ja hekin saattavat olla työttöminä kuukausikaupalla. LinkedIn on täynnä entisiä johtajia, jotka kertovat nyt painavansa pitkää päivää marketin hyllyntäyttäjinä, jotta saavat perheelle elantoa. 

Myönnyin siis. Muokkasin CV:stä kolme eri versiota, kirjoittelin kohdennettuja saatekirjeita ja kun haastattelukutsu tuli, taivuin harjoittelemaan. Googletin mahdollisia kysymyksiä ja kirjoitin vastauksia. Uima-altaassa ja kuntosalilla kertasin mielessäni sana sanalta ja lause lauseelta vastauksiani varmoihin kysymyksiin, kuten ”kerro jotakin itsestäsi”. Opettajahaastattelussa vastaukseni alkaa näin: ”Well, I always knew I wanted to be a teacher. Tauko. Hymy. I became one already in my first home country, Finland. I have over 10 years of classroom experience.”

Potentiaaliset työnantajat jostain syystä edelleen luottavat kaikenlaisiin kummallisiin jippoihin hyvää työntekijää etsiessään. Yhteen paikkaan piti tehdä matemaattinen älykkyystesti - tehtävässä ei tarvittu matikkaa. Moneen paikkaan vaadittiin yksisuuntainen videoesittely, niissä en koskaan päässyt jatkoon (koska aksentti). Erääseen hakemusprosessiin kuului esseitä ja persoonallisuustestejä. Niistä olin tavallaan iloinen, koska testit liittyivät löyhästi työhön ja tulokset kertoivat minulle, etten koskaan olisi onnellinen, jos työllä ei olisi sen syvempää merkitystä kuin raha. Minkä siis toki tiesin, mutta olin ehkä jotenkin unohtamaisillani. Ymmärsin, että minä ihan oikeasti edelleen haluan opettaa.

Yhtä videota tein todella tosissani. Paikka oli valtavan kiinnostava ja olisi yhdistänyt osaamisalueitani aivan täydellisellä tavalla. Kirjoitin puheen, muokkasin sitä, harjoittelin, esitin perheelle, tein harjoitusvideoita ja lopulta lopullisen, johon laittauduin siistiksi kuten henkilöhaastatteluun ikään. Käytin prosessiin kokonaisen viikonlopun. Rekrystä ei kuulunut mitään, ennen kuin seuraavan viikon lopulla laitoin perään kohteliaan sähköpostin ja kertasin olevani hyvin kiinnostunut tehtävästä. Sitten vastaus tuli välittömästi ja oli jotenkin hämmästyneen oloinen - rivien välit kysyivät, että et kai oikeasti olettanut, että me täällä harkitsemme tätä sinun hakemustasi.

Nuorimmalla lapsella oli vapaapäivä, kun muut tekivät matematiikan STAAR-testiä. Hän on matematiikassa kaksi vuotta luokka-astettaan edellä ja on tehnyt tämän testin jo joskus muinoin. Käytimme vapaapäivän hyväksemme ja menimme yhdessä viehättävään pikkuiseen kirjakauppaan, ja sitten kahville.

Kaiken tämän jälkeen oli mahtavaa mennä haastatteluun tuohon lähikouluun. Rehtori soitti ja esitti olevansa kertakaikkisen innoissaan hakemuksestani ja kokemuksestani. Minun piti antaa pieni opetusnäyte ja sen jälkeen peräti kaksi ihmistä esitti olevansa suorastaan häkeltyneitä opetustaidostani. Suomalaisuuteni nostettiin esille positiivisena seikkana ja eurooppalaisen koulutuksen laadusta puhuttiin paljon. Työtarjous tehtiin saman tien ja ilmoituksessa ollutta palkkaa korotettiin roimasti ihan siltä istumalta.

Kuten yllä sanon, ymmärrän kyllä aivan hyvin, että osa tästä oli silkkaa teatteria. Koulu kärsii opettajapulasta ja ottaisi varmaan kenet tahansa, jolla näyttää olevan maalaisjärkeä ja vakaa pulssi. Koulu on - taas - charter, jonka maine kertoo, että siellä opettajat tekevät lujasti töitä ja pitkää päivää (mutta tämähän ei ole minulle mitään uutta). Mutta tavallaan sama hätätilanne oli sillä julkisella koululla, jonka haastattelussa myös kävin, eikä heillä ollut ollenkaan niin suuri tarve palkata juuri minua. Olin ennemminkin varavaihtoehdon varavaihtoehto - samoin kuin ne opettajat, joita tämä koulupiiri tuottaa Filippiineiltä. Koin arvostavani sitä, että minut haluttiin saada tuntemaan, että olen osaava kansainvälinen opetusalan ammattilainen - enkä jotain epämääräistä, joka on epätoivon hetkellä raavittu irti tynnyrin pohjasta.

Vanhaan verraten uudessa koulussa on merkittäviä hyviä puolia. Yksi on se, että se sijaitsee meiltä kivenheiton päässä. Voin vaikka halutessani pyöräillä kouluun. Enää ei tarvitse viettää tuntikausia liikenteessä joka päivä! Toinen hyvä puoli ovat oppilaat, joita tapasin haastattelun aikana. He olivat poikkeuksetta kohteliaita, motivoituneita ja hyväkäytöksisiä. Näytetuntia pitäessäni en kertaakaan joutunut puuttumaan oppilaan käytökseen. Koulurakennus oli siisti ja oppilaat selvästi kunnioittivat ympäristöään. Tässä oli jo niin monta juttua, jotka viime vuosina ovat olleet aivan toisin. Niin, ja opetan edelleen kirjoittamista, mikä on juuri se mitä haluan opettaa.

Sopimuksen allekirjoitusta juhlittiin viikonloppuna pienimuotoisella brunssilla. Juhlajuoma on väristään huolimatta alkoholiton - muistaakseni tässä oli appelsiini- ja karpalomehua, inkivääriä, kurkumaa ja jotain muuta terveellistä. 

Allekirjoitin siis sopimuksen vuorokauden harkittuani. Sitä, miten selkä taas kestää luokkahuoneessa, en tietenkään tiedä. Mutta etätyötä en nyt tähän hätään saa, ja tämä vaihtoehto on aivan kelpo. On vain muistettava mennä salille ja pitää kehosta huolta myös sitten, kun tulee kiire. Kaiken kaikkiaan päällimmäisenä tunteena on helpotus - mikä sinänsä on vähän hassua, sillä emmehän me olleet puutetta kärsimässä, vaikken työssä ollutkaan. Minulle oma, merkityksellinen työ ja omat (joskin vaatimattomat) tulot on kuitenkin todella tärkeä asia. Nyt kun työpaikka on odottamassa, voin lopultakin antautua nauttimaan kesästä - aivan kuin olisin lomalla.

Mikromanageroinnista ja luovuudesta

Muistan, kuinka Suomessa eräs rehtori puhui usein opettajan työn luovasta puolesta. Hän toisteli, että luovuudelle pitää jäädä aikaa ja tilaa. En silloin ehkä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Jälkeenpäin ajatellen tuossa koulussa työskennellessäni minulla oli aikaa ja koska sitä oli, tein oppilaiden kanssa hauskoja juttuja. Toteutimme projekteja ja kehittelin omasta päästäni tunneille pelejä, aktiviteetteja ja kirjoitustehtäviä. 

Luovuuden vastakohtana janan toisessa ääripäässä olisi ehkä mikromanageroitu opettaja. Tavallaan voisi ajatella, että sekin vapauttaa: mitäänhän ei opettajan itsensä tarvitse ajatella eikä pohtia, kun kaikki tulee valmiiksi mietittynä. Siitä vain toteuttamaan. Mutta todellisuudessa se ei aina toimi niin nätisti. Se, mitä joku jossakin on ajatellut oppitunnin sisällöksi ja sen sopivaksi kuluksi, ei välttämättä toimikaan juuri sille oppilasryhmälle, joka opettajalla on edessään. On sitten kuitenkin pakko soveltaa ja kehittää, ja se on oikeastaan hankalampaa kuin se, että saisi suunnitella alusta pitäen itse. 

Taisin ehkä mainitakin, että meillä on tänä vuonna uusi rehtori. Hän on ollut apulaisrehtori, mutta ensimmäistä kertaa elämässään juuri tässä pestissä. Kunnioitan sitä, että hän yrittää kovasti ja haluaa tehdä asioita paremmin kuin edeltäjänsä, tai kukaan ikinä. Hän tekee aivan hurjan paljon töitä eikä nähdäkseni mitään sinällään väärin. Mutta itsenäistä ja luovaa työotetta arvostavana opettajana olen uuden rehtorin kanssa hiljaisella törmäyskurssilla tuon tuosta. Hiljaisella siis siksi, etten kovinkaan avoimesti tuo esiin näkemyksiäni kaikista näistä aloitteista, joita lautaselleni kaadetaan. Kihisen mielessäni hipihiljaa, ja jurputan muutamalle työkaverille, joihin luotan. 

Jurputan esimerkiksi tällaisesta: tällä viikolla meille tuotiin luokkaan uudet laminoidut julisteet, joissa lukee minuutilleen, mitä kunkin ryhmän kanssa pitäisi milloinkin olla tekemässä. Siis tyyliin "aloitustehtävä, ekat 10 minuuttia, kielioppia 25 minuuttia, itsenäistä harjoittelua 10 minuuttia" jne. Mutta entäs jos kakkosryhmän oppilaat oppivat kielioppiasian kolmessa minuutissa ja viitosryhmä tarvitsee enemmän aikaa esseen kirjoitukseen? Enkö saakaan hypätä yli tarpeetonta tehtävää tai flipata tuntia päälaelleen, jotta oppilaiden tarpeet toteutuvat? 

Seuraavaksi tuotiin tarrat, jotka tulee laittaa taululle ja niitten antaman mallin mukaan kirjoittaa päivän tavoitteet näkyville. Kollega jäi koulun jälkeen pitkäksi aikaa rakentamaan tauluaan uudestaan. Sanoi, että ei hän näitä tietoja kyllä mihinkään käytä eikä niitä tarvitse, eivätkä ne sovi hänen oppiaineensa luonteeseen - mutta tekee kun käskettiin. Onkohan mitään hullumpaa tapaa käyttää työntekijän aikaa ja energiaa? 

Viimeiseksi nyt sitten ilmoitettiin, että nyt pitää järjestää uudestaan kaikkien ryhmien istumajärjestykset oppilaiden osaamistason mukaan. Kysyin lähiesimieheltä, että ihanko oikeasti laitan kaikki heikot yhteen nurkkaan keskenään nujuamaan ja toiseen laitaan kaikki ne, jotka osaavat ja taitavat. Ei taivaan tähden, sillä laillahan saadaan puoli luokkaa aivan tuossa tuokiossa kiipeilemään verhoissa samalla, kun toiset koettavat opiskella. Lähiesimies onneksi sanoi, että käytä toki omaa harkintaasi. 

Monet näistä jutuista yritän ohittaa olankohautuksella. Oli se yksi paperi, joka piti heti täyttää jokaiselle oppilaalle. Kysyin kolmelta ihmiseltä - yksi heistä rehtori itse - että miten minä tämän täytän, kun en tajua sen tarkoitusta. Kukaan ei osannut selittää, joten jätin paperit täyttämättä. Aikataulujulisteen ripustin seinälle ja siinäpä se saa sitten olla. Jos joskus satun niihin kellonlyömiin vahingossa osumaan, niin hieno juttu: omaa opetustani en aio ryhtyä minuutin tarkkuudella rukkaamaan. Enkä myöskään aio laittaa kaikkia häiriköitä ja heikkotaitoisia vierekkäin tai samaan ryhmään, vaikka tämä sitten tarkoittaisi sitä, että jossakin tietokannassa minut merkitään huonoksi opettajaksi. 

Ehkäpä tarkka ohjaus on uusille ja kokemattomille opettajille upea asia. Hehän saattavat sen ansiosta kokea saavansa voimakasta tukea. Minä kaipaan enemmän niitä aikoja, kun ideat tulla tupsahtelivat ja tunneilla sattui spontaaneja onnistumisia. Oli aikaa ja tilaa ilolle. Meillä ensi vuoden rekrytointia on jo alettu valmistella, ja avoimesti puhutaan jo siitä, kuka aikoo jäädä ja kuka lähteä. Kuulostaa siltä, että uusia tuulia puhaltaa monella suunnalla, ja niiden mukaan aion minäkin tempautua. Saa nähdä, mihin ne sitten kuljettavat - ensin pitää vain kestää kevääseen.

Keppostelua

 Lähimpänä ovea istuvan ryhmän oppilaat nostelivat paidankauluksiaan ylös kasvojen eteen. Kysyin, mitä oikein on meneillään. ”Ope, tänne levisi sellainen hirveä haju. Sä et huomaa sitä, kun sulla on toi maski.” Hetken päästä huomasin kyllä minäkin.

Sama oli tapahtunut ennen ruokailua kollegan luokassa käytävän toisella puolella, saman ryhmän kanssa. ”Kuin auringossa pilaantunutta maitoa”, hän kuvaili. ”Tarkistimme heti, ettei joku ole piilottanut mitään ruokaa pulpettien sisään.” Syytä ei löytynyt.

”Ope, se on poikien vessa”, arveli joku. Minä arvelin, että ei. Avasin luokan oven tuulettaakseni - vaikka luokkien ovet täytyy tätä nykyä pitää ehdottomasti lukittuina aina, kun opettaa. Suihkin myös ilmaan desinfiointisuihketta, ja jatkoin tiukasti opettamista. ”Ope, me ei voida enää hengittää!” Lähetin kollegoille viestin. ”Nyt se haju on täällä. Liikkuu kyllä jostain syystä tämän ryhmän mukana.”

Kävelin luokassa ja totesin, että vasemmassa etunurkassa haju oli voimakkain. Katselin kenkiä ja reppuja ja muistelin sitä viime vuoden tapausta. Silloin yksi pahalta haiseva oppilas oli lähetetty sosiaalityöntekijän hoteisiin. Oli selvinnyt, että hajun lähde olivat oppilaan kengät. Oppilaalle oli löytynyt jostain varakengät jalkaan ja kotiin lähetetty viesti. Toivoin hiljaa mielessäni, että nytkin lähde olisi vaikkapa jonkun likainen reppu - ei sen pahempaa.

Seuraavana aamuna syy selvisi. Sama ryhmä oli kotiluokassaan, kun haju jälleen levisi huoneeseen. Nokkela luokanvalvoja napsi salaa kuvia ja hoksasi, että eräällä vilpertillä oli kuvassa leveä hymy samalla, kun muut irvistelivät. ”Mitä sinulla on kädessäsi?” hän vaati tietää. Pierusuihketta.

Ei kyllä jaksanut naurattaa vähääkään. Oppilas sai soiton kotiin, välitunti- ja lounastuntijälkkää sekä merkinnän pysyvään rekisteriin. Seuraavana päivänä häntä ei näkynyt koulussa. ”Näin käy aina”, huokaisi luokanvalvoja, ”kun tämä lapsi joutuu ongelmiin, hän on seuraavana päivänä aina poissa. ’Myöhästyi koulubussista’, tekstaa äiti.” Mietin, että kotona saattoi siis odottaa yksi seuraamus lisää, ehkäpä sen jälkiä parannellaan viikonlopun yli. 

Kuinka pätevöityä opettajaksi Texasissa?

Tänä aamuna sain Texas Education Agencyltä sähköpostin: sertifiointiprosessi on nyt saatettu loppuun, ja olen pätevä opettamaan English Language Arts and/or Social Studies luokille 4-8. Sertifiointi on voimassa viisi vuotta kerrallaan. Sitten se pitää uusia osoittamalla, että välillä on tullut tehtyä riittävästi ammattitaitoa ylläpitäviä ja kehittäviä opintoja. Yleensä näihin kelpaavat koulun Professional Development (PD) -päivät.

Opettajaksi pätevöitymisen prosessi on jokaisessa osavaltiossa erilainen. Myös se vaihtelee, millaisia opettajia koulutetaan. Sellainen kuin ELAR & SS (4-8) ei ole kombo, jota edes löytyy joka paikasta. Jos siis muuttaisin toiseen osavaltioon, joutuisin selvittämään, mitä siellä texasilaisesta sertifioinnista ajatellaan. Joissakin osavaltioissa selviäisin kevyillä paperitöillä, toisissa joutuisin läpäisemään pedagogista osaamista mittaavan tentin. Kolmansissa sanottaisiin, ettei suorittamani alternative teaching certification ole pätevyys ollenkaan, ja joutuisin aloittamaan aivan alusta.

Texasissa opettajaksi voi pätevöityä kahdella tyylillä. Standardihomma on se, jossa mennään yliopistoon ja valitaan, että haluan opettajaksi. Toinen väylä on tämä, jota minä kuljin. Siinä kokelaalla on jo vähintäänkin kanditutkinto (bachelor's) miltä tahansa alalta. Sen jälkeen hän työskentelee yhdessä sertifioidun koulutuksentarjoajan kanssa pätevöityäkseen opettajaksi. 

Ulkomailta muuttavan, lähtömaassaan jo valmiin opettajan, kannattaa aina selvittää myös tutkinnon hyväksiluettaminen. Minulle se reitti osoittautui silkaksi rahanmenoksi. Maksoin todistusten transkriptaamiset ja käännättämiset vain kuullakseni, ettei minua niiden pohjalta voitu Texasissa pitää opettajana. Transkriptin olisi pitänyt osoittaa, että osaan jotain sellaista, mikä täällä istuu nätisti olemassaolevan nimikkeen alle. Esimerkiksi suomalaisen luokanopettajan tai vaikka matematiikan aineenopettajan pätevyydellä tämä varmaankin onnistuisi, mutta itse olin Suomessa äidinkielen ja kirjallisuuden sekä ev. lut. uskonnon aineenopettaja. Siis ihan mahdollisimman huono tutkinto maailmalle lähtöä ajatellen, mutta sain tästä kuitenkin sen tarvittavan tutkintopohjan. 

Tämmöisen paperin takia sitä tehtiin hurjasti töitä. 🤭

Alternative-reitti toimi minulle näin: 

1. TOEFL

Jotta saatoin hakeutua koulutusohjelmaan, minun piti ensin todistaa kielitaitoni. TOEFL on standardoitu, proktoroitu testi, joka mittaa lukemisen ja kuullun ymmärtämistä, kirjoittamista ja puhumista. Testi maksoi sen ottaessani $225. Jokaisesta osa-alueesta piti saada tietyt pisteet, jotta kelpasin opekokelaaksi. 

Netistä löytyy pilvin pimein kursseja, jotka valmentavat TOEFLiin, mutta minä tein sen ihan oman kielitaidon pohjalta ja muutaman ilmaisen sivun tarjoamien vinkkien turvin. Kirjoittamisen osiota varten suunnittelin valmiin rungon, jota saattoi käyttää mihin tahansa aiheeseen.

2. Tutkintotodistuksen transkripti

Tämä on asia, joka tulee melkein jokaiselle maahanmuuttajalle vastaan. Olin jo aikaisemmin tarvinnut transkriptia työnhaussa, joten nyt vain tilasin siitä uuden kopion. Prosessi menee siis niin, että ensin pyydetään suomalaisesta yliopistosta tarkka transkripti englanniksi - esim. HY toimittaa sen englanniksi suoraan, Jyväskylässä tekemäni osuudet jouduin itse käännättämään. Sitten nämä lähetetään paikalliselle palveluntarjoajalle vastaavuuden arviointiin. Yrityksiä on sadoittain ja aina pitää tarkistaa, että se jota aikoo käyttää, kelpaa sille taholle, joka todistusta pyytää. Sillä yrityksellä, jota itse käytin, ensimmäinen course-by-course -raportti maksaa nykyään $195 ja ensimmäinen kopio $45.

3. Sijoitus ohjelmaan 

Tässä vaiheessa minulle nimettiin Program Advisor, joka arvioi yllämainitut paperit saatuaan, minkälainen opettaja minusta voisi tulla. Alunperin vähän haaveilin, että opiskelisin alakoulun luokanopettajaksi. En kuitenkaan kelvannut siihen ohjelmaan, koska suomalaisessa yliopistotutkinnossani ei ole lainkaan matematiikan kursseja. Program Advisor silmäili suomen kielen, kirjallisuuden, pedagogiikan ja teologian kokonaisuuttani noin kaksi minuuttia ja sanoi näkevänsä paljon kielitiedettä ja historiaa. Jospa sijoitettaisiin minut English Language Arts & Social Studies (4-8) -linjalle? Jotkut koulutuksentarjoajat pyytävät tässä vaiheessa suorittamaan hakemusmaksun (application fee), mutta yritys jota itse käytin, ei sitä peri.

4. Koulutuksentarjoajan opintokurssit

Nämä kurssit tein netissä etänä. Oppimistehtävät olivat suomalaisen yliopiston käyneelle helppoja, mutta ne opettivat kuitenkin hyvin käytännönläheisesti työkaluja ja käytänteitä, jotka eivät minulle olleet ennestään tuttuja. Suoritin kurssiosuuden muistaakseni noin kahdessa kuukaudessa, mitä Program Advisor piti hämmästyttävänä salamavauhtina. Laatu ei kuitenkaan kärsinyt, loppuarvosanani näistä oli noin 96 %. Kurssimaksu oli tässä kohtaa $195.

5. Sisältötentit

Minun piti päästä läpi kolmesta sisällön osaamista mittaavasta standardoidusta, proktoroidusta testistä. Ensin tein ELAR & SS -kokeen. Näistä on olemassa sekä yhdistelmäkoe että erilliset tentit, minä tein yhdistelmän. Koulutuksentarjoaja ei sisällön opettamiseen puuttunut, mutta tarjosi alennuskoodin toiselle yritykselle, joka valmensi tenttiin. Kun olin saanut heidän testikokeessaan vähintään 90 %, sain luvan ilmoittautua tenttiin. Valmennus alennuskoodin kanssa maksoi $20 / kk. Tentti $116. Tässä kohdassa piti antaa myös sormenjäljet, $52.

Seuraavaksi tentin Science of Teaching Reading -kokonaisuuden. Tämä oli juuri tullut uutena Texasin koulutusohjelmaan ja vaadittiin nyt kaikilta, jotka opettaisivat alakoululaisia. Koulutuksentarjoaja tarjosi tähän opiskelumateriaalit. Tentti $136.

Viimeisenä läpäisin PPR-tentin, joka mittaa pedagogista osaamista. Monet pitävät tätä helppona, mutta minulle se oli vaikea. Tein ensin koulutuksentarjoajan kaksi harjoituskoetta ja reputin kummatkin. Sitten siirryin taas preppausfirman materiaaleihin ja maksoin $20/kk harjoitellessani kokeeseen. Tässä vaiheessa olin jo töissä opettajana, joten lukemiseen oli vain vähän aikaa ja energiaa. Reputin harjoitustestin vielä kolmannen kerran, ennen kuin lopulta sain sen 90 %. Oletan, että osa hankaluuksista johtui kulttuurista, osa siitä, että Suomessa minut opetettiin sosiokonstruktivistiseksi pedagogiksi. Tulkintaa vaativat kysymykset menivät pitkään pieleen, ennen kuin opin unohtamaan sen, mitä olin Suomessa oppinut. Tentti maksoi $116.

Kävelyllä San Antoniossa Riverwalkilla illalla pitkän koulutuspäivän jälkeen.

6. Capturing Kids’ Hearts

Tämä oli koko koulutuksen aikana ainoa osio, jossa piti olla henkilökohtaisesti paikan päällä. Kevätloman aikaan matkustimme perheen kanssa San Antonioon, jossa istuin kaksi päivää koulutuksessa. Sen tavoitteena oli opettaa menetelmiä, jotka auttavat oppilaiden käyttäytymisen hallinnassa ja ryhmäytymisen ohjaamisessa. Sinänsä ihan hyvää matskua, mukana jälleen osittain kulttuurisesti hämmentäviä käytänteitä. Kurssi itsessään oli maksuton, mutta koska sitä ei tarjottu Austinissa, matkustamisesta ja majoittumisesta tuli kuluja.

7. Harjoittelu

Harjoittelun olisi voinut suorittaa kahdella tavalla. Clinical internship on lyhyempi, 3,5 kuukauden mittainen palkaton harjoittelu. Harjoittelupaikka olisi pitänyt hankkia itse. Totesin jo alkuun, etten perheellisenä ihmisenä voi montaa kuukautta tehdä palkatonta kokopäivätyötä.

Valitsin siis lukuvuoden mittaisen harjoittelun työn ohessa. Ensin minun piti vain päästä kouluun töihin sertifiointialaani vastaavaan paikkaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka opettajista alkoi olla pulaa jo v. 2021 syksyllä, jolloin ensimmäistä paikkaa hain, minun hakemustani eivät useimmat rehtorit vilkaisseetkaan. Ensimmäinen syy siihen on se, että heidän kuuluu lain mukaan palkata valmiiksi päteviä opettajia. Jos palkataan joku opettajaksi opiskeleva, vanhemmille pitää ilmoittaa, että heidän lastaan opettaa joku epäpätevä tyyppi. Tällaisia kirjeitä tuli viime vuonna omien lasteni kouluista. Toinen syy, näin arvelen, oli ulkomainen taustani. Käytännössä harjoittelupaikan oli siis löydyttävä joko yksityis- tai charter-koulusta. Näissä opettajien ei tarvitse olla päteviä (seikka, jota monetkaan vanhemmat eivät tiedä).

Kun sain koulusta paikan, hain viidennen luokan Social Studies -opettajaksi, mutta minut palkattiin ns. flex-opettajaksi - siis tyypiksi, joka sinkoilee luokasta toiseen ja käytännössä sijaistaa aina, kun joku on poissa. Ennen koulun alkua sijoitus kuitenkin (onneksi) muuttui, kun kolmannen luokan kirjoittamisen opettajasta tehtiin koulun counselor. Olen minut palkanneelle rehtorille ikuisesti kiitollinen - hän on viisas ja peloton, mutta teki tässä kohdassa hurjan uskonloikan. Palkata nyt immigrantti englannin opettajaksi! Sittemmin esihenkilöt ovat kiitelleet sisällönosaamistani. Minä puolestaan lähetän mielessäni kiitoksia suomalaiselle koulutusjärjestelmälle ja entisille englanninopettajilleni.

Pätevöitymiseni venyi vuodella, sillä harjoitteluksi kelpasi vain paikka, jossa opettaisin sitä, mihin olin sertifioitumassa. Ensimmäisenä lukuvuotena kerroin tämän kehityskeskustelussa rehtorilleni, ja hän tiesi siinä samassa sen tarkoittavan, että saattaisin lähteä, ellen tällaista paikkaa saisi. Onneksi neljännen luokan kirjoittamisen opettaja oli siirtymässä interventio-opettajaksi, joten minut siirrettiin neljännelle. Haettiin vuoden voimassa oleva Intern Certificate, $78. Nyt minulla oli deadline, sillä harjoittelijan sertifiointia ei voi uusia tai jatkaa. Ellen olisi saanut opintoja harjoitteluvuoden aikana valmiiksi, kaikki aiempi työ olisi valunut hukkaan.

Itse harjoittelu tarkoitti sitä, että minulle nimettiin Field Supervisor. Hän kävi luokassani observoimassa kaikkiaan viisi kertaa, jutteli kanssani puhelimessa ennen ja jälkeen observointien, antoi tuntisuunnitelmista palautetta ja neuvoi, kannusti ja kehui. Viisi kertaa myös kokoonnuimme zoom-keskusteluun yhdessä muiden kandidaattien kanssa ja pohdimme, millaisia vahvuuksia ja kehittämisen paikkoja meillä tässä vaiheessa olisi. Rehtorilta pyydettiin muutaman paperin täyttämistä ja mm. suositusta siitä, että minä kelpaisin opettajaksi. Field Supervisor kertoi, että joskus rehtorit epäävät sen - ja kandidaatin koko koulutus tyssää siihen paikkaan. 

Harjoitteluvaiheessa sain täyttä opettajan palkkaa ja maksoin siitä palveluntarjoajalle kuukausittain $440 kaikkiaan kymmenen kuukauden ajan. Kun viimeinen tentti ja kaikki loput paperityöt olivat valmiit, pysyvän sertifikaatin hinta oli vielä $78.

Tältä luokkahuone näytti keväällä, kun se oli pistetty pakettiin kesäsiivouksia varten.

Kaiken kaikkiaan opettajaksi pätevöityminen tällä tavoin kesti minun tapauksessani noin kaksi ja puoli vuotta. Se olisi siis voinut olla 1,5 vuotta, jos olisin heti saanut sopivan työpaikan. Monet painivat prosessin läpi yhden lukuvuoden aikana ja esimerkiksi epäpätevänä palkatun opettajan kohdalla se voi olla koulupiirin vaatimuskin. Hintaa tutkinnolle kertyi (San Antonion matkakulut mukaan lukien) noin kuusi tuhatta dollaria, mikä täällä siis on varsin edullinen hinta mistä tahansa koulutuksesta. Joissakin tapauksissa koulupiiri saattaa maksaa osan koulutuksesta, mutta minun kohdallani kaikki meni omasta pussista. 

Kuten todettua, opetan tällä hetkellä charter-koulussa, jossa pätevyyttä ei vaadita. Mitä hyötyä siitä sitten on? Saan tutkintojen ansiosta pientä palkanlisää: siitä, että minulla on (Suomesta) maisterintutkinto, rapsahtaa vuosittain $1000. Siitä, että olen sertifioitunut opettamaan englantia ja opetan englantia, saan palkanlisää $1500. Kestää siis tovin, että koulutus maksaa itsensä takaisin. 

Minulle henkilökohtaisesti sertifiointi tuntui tärkeältä kahdesta syystä. Ensinnäkin todellisuushan on se, että maahanmuuttajana minun on vaikeampi työllistyä kuin paikallisen opettajan. Pätevyys auttaa. Kouluarjessa on myös helpompi tulla toimeen joidenkin lasten vanhempien kanssa, kun he ihan netistä voivat käydä tutkimassa, onko Ms. pätevä opettaja ja löytävät tiedon siitä, että on se. Amerikkalaiset vanhemmat todella tekevät näin, ja yksi vanhempi on minulle jo suoraan sanonutkin, että on tutkinut taustani. Toisekseen, vaikka charter-koulu, jossa olen (tämä ei päde kaikkiin chartereihin) maksaa alaan nähden kilpailukykyistä palkkaa ja on siten hyvä työpaikka, saatan joskus haluta opettaa julkisessa koulussa. Mitä tahansa voi tapahtua, ja sertifiointi on kuin vakuutus - saan töitä muualtakin.

Palautetta, pätevöitymistä ja muita koulukuulumisia

Kun tämä uusi kouluvuosi syksyllä alkoi, kerroin esimiehelle tehneeni pari päätöstä. En enää olisi koululla aamuisin ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Jättäisin työt töihin lähtiessäni ja huolehtisin siitä, että syön kunnollisen lounaan. Esimies sanoi, että hieno homma, äläkä sitten viikonloppuisinkaan tee enää töitä. 

Aika paljolti olen näistä onnistunut pitämään kiinni, aina en. Syyslukukaudella tuntui kuitenkin, että tämä perusta antoi työhön ja arkeen enemmän jaksamista kuin vuotta aiemmin, välillä osallistuin kotonakin iltaisin perheen puuhiin. Näin helmikuun alkaessa ne kesällä hankitut voimat on toki jo moneen kertaan käytetty.

Rehtori on moneen kertaan sanonut, että ne viisi local non-year round -sairaspäivää, jotka eivät siirry mukana seuraavaan lukuvuoteen, kannattaa jokaisen käyttää - ellei sairauteen, niin terveyteen. Noudatin nyt kehotusta ja pyysin ensimmäistä kertaa päivän vapaaksi ihan vain siksi, että tuntui siltä. Huomasin nimittäin, etten ole luokkahuoneessa talviloman jälkeen paljoa nauranut enkä varsinkaan suunnitellut mitään uusia hauskoja tapoja käsitellä sisältöjä. Field supervisor havahdutti minut viikolla jälkimmäiseen ja ideoi kanssani tunnille hauskan pelin, josta lapset (yllättyneinä) tykkäsivät. 

Texasissa päätettiin tänä vuonna, että standardoidut testit tehdään jatkossa ainoastaan tietokoneella. Tämän seurauksena lapsia on nyt pitänyt opettaa kirjoittamaan esseitä ja tekstejä koneella. Vanha koirakin oppii uusia temppuja, niin kuin tuon EdCite-ohjelman käytön, vaikkakin vastahakoisesti. Tutkimuksista tiedämme, että käsialalla on yhteys lukutaitoon - mutta käsialan opetukseen tai miltei minkäänlaiseen paperille kirjoittamiseen ei ole enää aikaa.

Tänä vuonnahan suoritan päivätyön lomassa harjoittelua pätevöityäkseni oikeaksi opettajaksi Texasin osavaltiossa, suuntautumisalana 4-8 -luokkien English Language Arts ja Social Studies. Jälkimmäinen on sekoitus historiaa, yhteiskuntaoppia, maantietoa, taloustietoa, antropologiaa ja sosiologiaa. Meidän koulussa social studies -oppiainetta opetetaan kolmannella ja neljännellä luokalla vain puolikas lukukausi. Toisen puolikkaan täyttää science-oppiaine, joka tarkoittaa fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa. Minusta tämä kombo on aika vaativa, opettajanhan tulee tietää maailmasta suunnilleen kaikki, mikä nyt vain on tietämisen arvoista! Minä sentään opetan vain pilkkuja. 😉

Harjoittelun vuoksi Field Supervisor on käynyt koululla tarkkailemassa tuntien pitoani neljästi ja tulee vielä pari kertaa. Tuntia ennen sitä suunnitellaan yhdessä ja tarkkailun jälkeen käydään palautekeskustelu. Lisäksi on kaikenlaista pientä paperityötä ja kehityskokouksia. Kaikkinensa tämä on kuitenkin erittäin kevyttä verrattuna siihen koko vuoden kestäneeseen auskultointiin, joka Suomessa piti aikoinaan suorittaa. 

Field Supervisor on ollut kiva oman koulun ulkopuolinen tuulahdus ja uusien näköalojen antaja siitä, millaista opettajuus voi tässä maassa olla. Hän on odottamattoman avoimesti ilmaissut näkemyksiään koulusta, jossa opetan. Supervisor itse on varsin kokenut, hän on jäänyt opettajan päivätöistä osittaiselle eläkkeelle palveltuaan julkisissa kouluissa yli kolmekymmentä vuotta. Hän sanoo, että meidän koulussa oppitunnit ovat kohtuuttoman pitkiä ja opettajat turhan sidottuja districtin suunnitelmiin silloinkin, kun ne eivät ole sitä, mitä lapset tarvitsisivat. Hän on pariin kertaan muistuttanut, että sertifioinnin saatuani olen vapaa hakemaan muualle. 

Mutta haluanko muualle? En tiedä. Neljäs luokka tuntuu minusta paljon paremmalta kuin kolmas. Lapset ovat vähän isompia ja itsenäisempiä, ja yllättäen monet niistä, jotka viime vuonna olivat hankalia, ovat kasvaneet hankaluudestaan eroon. Iso juttu on sekin, että luokkatasotiimini on nyt todella hyvä. Heiltä saa paljon tukea ja suurelta osin myös viihdymme keskenämme, kun vuoroin palelemme, vuoroin hikoilemme välituntivalvonnassa kentän reunalla. 

Ajattelen, että ensi vuonna työ voisi olla entistäkin kevyempää, jos pysyn samassa hommassa ja samalla luokka-asteella; ehkä ihan oikeasti voisin jopa käyttää pitkälti samoja materiaaleja. Tähän vuoteen toki tuo oman sävynsä se, että nyt opetan samoja lapsia kuin viime vuonna. Ensi vuoden porukka olisi sitten oma, arvaamaton lukunsa. 

Suhtaudun penseästi siihen, että kaiken oikean kiireen ja tärkeän työn keskellä meidän tuon tuosta pitää koristella ovia, ikkunoita ja seiniä. Joulun aikaan olin kuitenkin onnellinen tästä: kulttuuritaustani huomioidakseen school counselor järjesti jokaisen luokan ikkunaan pienen kartonkitontun. Amerikkalaislapsille piti selittää, mikä tämä juttu on, mutta minulle se teki moneksi viikoksi kotoisan ja lämpimän olon.

Kuluneella viikolla sain palautetta supervisorin lisäksi myös oppilailta. Alkuviikosta yksi hiljainen tyttö kävi tunnin loputtua työntämässä käteeni kortin. Siihen hän oli kirjoittanut aika pitkästi siitä, kuinka hän on huomannut minun tekevän kovasti töitä heidän eteensä ja miten se on saanut hänet haastamaan itseään oppimaan enemmän. Olin vaikuttunut tämän kymmenvuotiaan kypsästä ajattelusta ja kiitollisena kävin pikaisesti kuiskaamassa hänelle, että "you just made my day". 

Loppuviikosta tehtiin taas kokeita. Niiden aikana poimin yhden lapsen kädestä lappusen, jota hän oli ehtinyt jo hetken lähetellä naapurinsa kanssa edestakaisin. Yleensä heitän lappuset suoraan roskiin, nyt jostain syystä luin sen. "Do you also hate the teacher?" kysyi ensimmäinen. "Yes, she is a bitch", vastasi toinen. Olin järkyttynyt, ja niin oli apulaisrehtorikin, joka järeästi puuttui asiaan. Eihän ne kaikki tietenkään minusta tykkää, etenkään nyt kun olen vihdoin oppinut vähän tiukemmaksi, mutta noin ilkeän sanan käyttäminen tuntui suurelta. Pisti kyllä arvioimaan omaa käytöstä ja miettimään, että voisinkohan vaikka olla vähän vähemmän bitch.

Edessä siintävä maanantai-vapaa tulee nyt siis varsin sopivaan saumaan tapahtumarikkaan viikon jälkeen. Mitään isoa ei ole suunnitteilla: jos päivä menee hyvin, otan pikku päikkärit ja käyn puolison kanssa kävelyllä läheisessä puistossa. Niillä eväillä mennään sitten taas uuteen viikkoon.