perjantai 28. tammikuuta 2022

Julkisuusvartti

Tällä viikolla alkoivat vuosittaiset henkilökohtaiset keskustelut rehtorin kanssa. Näitä kutsutaan opettajien julkisuusvarteiksi. Keskustelut käytiin Teamsin yli, koska rehtorin perheenjäsen on karanteenissa ja rehtori työskentelee toistaiseksi etänä. 

Kyselin aamulla luokkatiimin johtajalta, mihin menen juttelemaan. Olin kaukonäköisesti varannut vartin mittaisen ajan suunnittelublokkini keskelle, mutta oma luokka oli tuolloin ATK-opettajan käytössä. Lopulta sain käyttää koulusihteerin kopperoa, eikä onneksi tarvinnut mennä parkkipaikalle omaan autoon.

Juteltiin siis rehtorin kanssa siitä, mitä tällä hetkellä kuuluu ja mitä ajattelen tulevasta. Lausuttiin kohteliaita kiitoksia ja arvostavia lauseita puolin ja toisin. Jos ei ole ihan helppoa olla uusi opettaja näinä aikoina, niin ei varmasti rehtorinkaan elo varsinaisesti leppoisalta tunnu.

Rehtori lupaili auliisti, että minulle on talossa paikka myös ensi vuonna, jos vain haluan jäädä. Olen rehellisesti sanoen vähän soutanut ja huovannut sen suhteen, että haluanko. Mutta loppujen lopuksi, tiedän että minun elämäntehtäväni on olla luokkahuoneessa - ja tässä koulussa on kuitenkin monta asiaa hyvin. Ihan oikeasti. 

Täällä uskotaan lujasti siihen, että seinillä roikkuvat julisteet (anchor charts) auttavat lapsia omaksumaan tietoa. Nämä julisteet opastavat valitsemaan esseepohjaan siirtymäsanoja.

Olen jutellut yhden vakituisesti talossa sijaistavan nuoren opettajan kanssa monta kertaa. Hän kertoi ystävästään, jonka koulussa oli hajotettu oppilaiden tappelua opettajien laukuista löytyneillä pippurisuihkeilla. Yhdessä päiviteltiin sitä, että koulussa ja sen kulttuurissa täytyy olla monta asiaa syvästi vialla, jos tämä tällainen tuntuu edes ajatuksen tasolla mahdolliselta toimintamallilta. Meillä on välillä rankkaa, mutta ei koskaan noin toivotonta.

Sanoin siis rehtorille, että tulen ensi vuonna mielelläni takaisin. Jotenkin ihan puskista tuli itselleni se, että tuon päätöksen tekeminen muutti jotain omassa pääkopassa. Hoksasin, että minulla on ollut vakaa ja jatkuvuutta lupaava työpaikka viimeksi Suomessa… lähes kymmenen vuotta sitten. Yhtäkkiä tuntui siltä, että hei, tämä koulu on minun kouluni. Minä kuulun tänne.

Ulkosuomalaiset tietävät, kuinka isosti latausta tuossa lauseessa ja tunteessa on. Että voi tuntea kuuluvansa jonnekin! Herramunjee.

Samassa puhelussa rehtori kyseli, mitä tällä hetkellä tarvitsen. Sanoin, että minulla on yksi pieni ja yksi suuri pyyntö. Tarvitsen luokkaani uuden sähköterottimen. Edellinen hajosi joulukuussa ja kun uutta ei ollut, toin kotoa oman. Laitoin terottimesta hankintapyyntölomakkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Kirjaimellisesti kaksi minuuttia myöhemmin - kun olin vielä rehtorin kanssa puhelimessa - koulusihteeri toi terottimen.

Pienet asiat kertovat siitä, että vähitellen oma jalansija alkaa löytyä. Päivitimme ovikoristeet Black History Month -teemaan, ja toisin kuin syksyllä, sain tämän tehtyä. Joskin luokkatiimin johtaja avusti merkittävästi.

Iso pyyntöni rehtorille: se vika blokki. Juttelin koulupäivän kokemuksista omassa Facessani viikon varrella ja vanha ystävä kysyi, että hei onko sulla siis joku erityisluokka. Tajusin vastatessani, että ei taivahan vallat ole normaalia, että mulla on 29 lapsen ryhmä, ja noin 25 heistä tarvitsee erityistä tukea tavalla tai toisella. Eihän se nyt oikeasti ole ihme, etten tunne niiden kanssa pärjääväni!

Tämän esitin rehtorille. Minun aikani menee sen porukan kanssa silkkaan joukkojenhallintaan, eivätkä lapset opi niin kuin voisivat oppia. Sanoin, että otan kaiken avun ja tuen nöyränä vastaan, mutta että ymmärrän myös, ettei meillä ole sellaista resurssia, joka siellä voisi vakituiseen kanssani päivystää.

Tänään se apu oli liikunnanopettaja. Siis sellainen parimetrinen, vaikuttava miesopettaja. Hän toi lapset luokkaan oman tuntinsa päätteeksi ja piti tarkkaan huolta siitä, että viimeinenkin kullanmuru istui penkissään tukka rusetilla, ennen kuin hän lähti paikalta. Kyllähän se muutaman minuutin ajaksi rauhoitti porukkaa. Mutta edelleenkään en esimerkiksi koko tunnin aikana edes päässyt sen oppilaan luokse, joka istui eikä tehnyt mitään. Kun olisi tarvinnut ihan yksilökohtaista ohjausta. 

Viikonlopun hommina arvioin districtin testit. Niitähän pungerrettiin koko tämä viikko, kun piti saada kasaan sekä kirjoitus- että monivalintaosuus. Järjetöntä hommaa. Sormet ja varpaat ja jokainen kiertyvä luu ristiin, että tulosprosentit tällä kierroksella vihdoin vähän virkistyisivät!


lauantai 22. tammikuuta 2022

Tuokiokuva - eräs perjantai

Perjantai-aamuna lähdin ajelemaan töihin tavalliseen tapaan aamukuudelta. Ulkona oli pakkasta, illalla oli satanut vettä. Oli oletettavissa, että tiet olisivat jäässä ja liikenne olisi kamalaa ja vaarallista - kesärenkaillahan täällä luistellaan vuoden ympäri. Ei kuitenkaan ollut niin kamalaa ja olin töissä melkein normaaliin aikaan, noin kahtakymmentä vaille seitsemän. Ehdin desinfioida pulpetit, kirjautua koneelle, kammata hiukset, liimata uuden koristeen spirit stickiin ja arvioida muutaman sanakokeen ennen opettajien aamupalaveria. 

Meillä juhlittiin sadatta koulupäivää ja oli ollut tarkoitus pukeutua satavuotiaaksi. Jätin pukeutumatta ja selitin parille kollegalle, että jos joku on satavuotias, hän on kyllin viisas ja kokenut pukeutuakseen kylmänä päivänä lämpimästi.

Kuvituskuvat Austin Nature and Science Centeristä, jonne veimme teinit maanantaina. Koululaisilla oli vapaapäivä Martin Luther King Jr. Dayn kunniaksi. 

Tällä viikolla saavutin merkkipaalun, kun palautin tuntisuunnitelmat ihka ensimmäistä kertaa melkein ajoissa, siis torstaina ennen päivän päättymistä (DL olisi puoliltapäivin). Olin valtavan ylpeä itsestäni. 

Vaihtokauppa oli se, että kaikki arvioinnit koko viikon varrelta olivat perjantai-aamuna tekemättä: neljä exit ticketiä ja yhdet sanakokeet. Kolme näistä tehtävistä oli lasten kirjoissa ja vihoissa. Harkitsen hankkivani perässä vedettävän kärryn, jotta voisin raahata satakaksikymmentä vihkoa ja harjoituskirjaa kotiin, mutta vielä en ole taipunut tätä tekemään. Tiesin siis jo ennalta, että tarvitsisin perjantaina ainakin pari tuntia luokka-aikaa: koko suunnittelublokin ja vielä vähän lisää koulun jälkeen.

Lapsia oli tällä viikolla poissa jopa enemmän kuin viime viikolla. Osa on poissa pakkasen takia, osa Covidin. Koko viikon kuuntelin valitteluja vatsavaivoista ja päänsärystä, mutta aina ne samat oppilaat tulivat seuraavana päivänä uudestaan kouluun - ja valittivat edelleen. 

Koko viikon ajan näkyi merkkejä siitä, kuinka toivottoman sekavia määräykset ja protokollat juuri nyt ovat. Yhtä lasta soiteltiin kouluun, kun hän oli ollut toista viikkoa karanteenissa altistuttuaan. Altistuminen, edes perhepiirissä, ei nykyään ole syy olla poissa koulusta. Toinen lapsi oli ollut viime viikon poissa ja tullut takaisin "parantuneena" niiden vaaditun viiden päivän jälkeen. Oireilu alkoikin sitten koulupäivän aikana uudestaan ja lapsi sai määräyksen pysyä poissa uudet viisi päivää. Kolmas (silminnähden oireeton) oppilas lähti kotiin iltapäivällä, kun häneltä jostain syystä (kaksi päivää aiemmin) otettu testi olikin yllättäen tullut takaisin positiivisena. Koetan muistutella lapsia maskeista, ja pyyhkiä niitä pöytiä.

Olemme perheenä aina tehneet paljon ja käyneet paikoissa. Vasta tänä vuonna opettajana olen kuitenkin oivaltanut, kuinka tärkeää se on ja kuinka paljon lapsilta puuttuu, jos heidän arkiset kokemuksensa aina rajoittuvat vain telkkarin ja oman kodin tarjoamiin näköaloihin.

Akateeminen puoli ei kuitenkaan jousta piiruakaan. Perjantaina koulussa olleet lapset kirjoittivat esseitä, jotka muodostavat 50% ensi viikolla tehtävän districtin testin arvosanasta. Arvelen, että ensi viikolla tehdään aika paljon paikkausta niiden kanssa, jotka ovat olleet poissa viikon tai parikin. Muutamat vanhemmat lähettelevät hätääntyneinä sähköposteja ja pyytävät lähettämään tehtäväpaketteja kotiin, jotta heidän lapsensa ei jäisi niin pahasti jälkeen. Useimmat vanhemmat eivät laita viestiä. 

Yhdestä ryhmästä oli poissa puolet lapsista, ja jo aamusta asti tuntui siltä, että opetan pienryhmiä. Minulla oli ihan käsittämättömän paljon aikaa auttaa oppilaita. Esimerkiksi se yksi lapsi, joka tyypillisesti nuokkuu tuolillaan ja tuijottaa kenkiään, kirjoitti vihkoonsa kolme kokonaista lausetta, kun seisoin vieressä patistamassa, kannustamassa ja auttamassa. Ennen joulua kollegoiden kanssa otiin juteltu, ettei olla ihan varmoja siitä, osaako se lapsi edes kirjoittaa. 

Tämä havainnollisti hyvin sitä, että kaikkea ei koulutuksessa voi saada. Vaikka kuinka vedän käytössäännöt tiukille ja opetan tehokkaasti, yli kolmenkymmenen oppilaan kanssa en voi tarjota samaa yksilöllistettyä ohjausta kuin kuudentoista oppilaan ryhmässä. En vain kerta kaikkiaan voi. Totuus on, että me valitsemme joko laadun tai määrän.

Pakkasen takia välitunti pidettiin sisällä, annoin valvomani luokan katsoa elokuvaa. Myös autojonot järjestettiin iltapäivällä yhdistettyyn liikunta- ja ruokasaliin, sillä osa lapsista oli kylmyydestä huolimatta koulussa shortseissa tai t-paidoissa. Pyysin kollegaa ottamaan ulkovuoron ja jäin itse vahtimaan ipanoita sisälle. Muistuttelin taas lapsia maskeista. Osa pitää niitä, osa pitää vain leuan alla.

Pääsin lähtemään töistä viiden jälkeen, kun olin järjestellyt luokan sekä tarkistanut loput vihkot ja harjoituskirjat. Paperiset exit ticketit pakkasin reppuun mukaan viikonlopputekemiseksi. Liikenne takkuili, joku oli ajanut kolarin. 

En usko, että omat teinit tiedekeskuksessa käytyään välttämättä muistavat, mitä nanopartikkelit tarkoittavat. Mutta he ovat nähneet taas yhden paikan tässä maailmassa ja tietävät, että se on olemassa. Hämmästyttävästi tämä tällainenkin tieto antaa heille resursseja, joilla toimia siinä tulevaisuudessa, johon he kasvavat.

Olin kotona vähän kuuden jälkeen, melkein täsmälleen kahdentoista tunnin jälkeen. Lapseni tervehti minua iloisen yllättyneesti: "Look, our weekend mom is here!" He näkevät minua arkisin niin vähän, että kutsuvat minua nykyään viikonloppuäidikseen. Rojahdin sohvalle, kun puoliso lähti metsästämään perjantaipitsaa. Mietin, että kylläpä väsyttää vaikka oli ihan normi ja oikeastaan aika kevytkin päivä. Hoksasin, että olin koko päivän aikana istunut yhteensä kymmenen minuuttia (lounasta syödessäni).

Illalla näin Twitteristä, että texasilaiset vanhemmat ovat - kuvernöörin mukaan - huolissaan siitä, millaista aivopesua opettajat kouluissa oikein harjoittavat. Kaikenlaista siveettömyyttä ja suvaitsevaisuutta markkinoidaan. Kuvernööri vaatii, että tähän pitää saada muutos: opettajien täytyy etukäteen julkistaa kaikki materiaalit, joita he aikovat käyttää, joka oppitunnille erikseen. En jaksanut nauraa enkä itkeä. Minun materiaalini ovatkin tosi seksikkäitä ja skandaalinhakuisia. Niissä puhutaan pilkuista ja sivulauseista! 

Jos minä kuulkaa voisin aivopestä yhdenkään ipanan, niin ohjelma olisi tämä: tee lujasti töitä, usko siihen että voit tehdä vaikeita asioita ja pyydä rohkeasti apua, kun sitä tarvitset. Että vaviskaa, kaamea vallankumoushan tuollaisesta seuraa.


lauantai 15. tammikuuta 2022

Arviointisysteemeistä

Maanantaina me täytettiin luokkatiimin kokouksessa kyselyä siitä, mitä kukin työpaikasta tällä hetkellä ajattelee. Jälkeenpäin pohdin, että missään ei muuten sanottu, kenelle kyselyn tuloksia jaetaan. Siinä myös kysyttiin ikää kolmella eri tavalla, niin että vaikka nimeä ei tarvinnut sanoa, jokainen vastaaja on varmasti yksilöitävissä.

Yksi kysymyksistä oli tämä: jos päättäisit hakeutua töihin muualle, miksi tekisit niin? Vastasin yhdellä sanalla: työmäärä. Sen jälkeen alkoi tapahtua hassuja asioita.

Koulun opinto-ohjaaja tuli kotiin lähtiessään käymään luokassani ja varmistamaan, että minäkin olisin pian lähdössä kotiin. 

Esimies antoi mulle yhden joka viikko jaettavista kunniakirjoista ja kiitteli siitä, kuinka teen töitä ahkerasti, positiivisella asenteella ja jaksan uskoa lasten taitojen kehittymiseen.

Luokkatiimin johtaja laittoi viestin. ”Aion jatkossa hoitaa yhden dismissal duty -päivistäsi. Minkä niistä haluat antaa minulle?” Tuota. Siis pyytämättä, ja vain minulta otat yhden valvonnan? Mites kun sulla on niitä valvontoja jo kaksi ja kotona pieniä lapsia?

Sattumaa? Ehkä. Tuskin. Mutta olkoon kuinka vain, kertoo aika paljon siitä, miten meidän johtotiimi välittää ja pyrkii kaikin keinoin huolehtimaan opettajistosta.


Pistelaskua taululla. Oppilaat saavat pisteitä siitä, että koko alue (tässä tapauksessa kolme pulpettiriviä) toimii ohjeiden mukaisesti. Voittanut alue saa tunnin päätteeksi palkinnoksi koulun leikkirahaa, tarroja tai karkkia. Yllättävän motivoivaa!


Viime viikon postauksen jälkeen muutamakin ihminen kyseli, kuinka nämä opettajien arvioinnit ja arvosanat oikein toimivat. Luulen, että opin asiasta vielä lisää, kunhan kevään standardoidut testit on tehty, mutta tässä lyhyt selostus siitä, mitä  tähän mennessä olen ehtinyt oivaltaa.


1. Observoinnit

Rehtoritiimi observoi jokaista opettajaa tietyn tuntimäärän lukukauden aikana. Observointien aikana keskitytään aina yhteen tavoitteeseen kerrallaan ja opettaja saa siitä arvosanan. Arvosanojen pohjalta opettajalle annetaan vuoden päätteeksi kokonaisarviointi. Mitä korkeammalla tasolla opettaja on, sitä enemmän hän saa paitsi palkkaa myös pieniä erivapauksia - kuten luvan käyttää koulussa farkkuja tai olla osallistumatta jatkokoulutuspäivään. Niin tai potkut.

Tämä systeemi on vähän erilainen eri koulupiireissä, mutta opettajia käsittääkseni observoidaan kaikkialla. Tällä hetkellä observoinnit näyttävät tosin olevan meidän koulussa tauolla ihan vain siksi, että rehtorit sijaistavat poissaolevia opettajia.


2. Arvosanat

Oppilaiden arvosanoissa pyritään meidän koulupiirissä 90/60/30-tulokseen. Eli 90 % lapsista osoittaa ymmärtävänsä opetetusta asiasta edes jotain, 60 % ymmärtää asian hyvin ja 30 % hallitsee sisällön täydellisesti. Osaaminen näytetään saamalla vähintään 53 %, 74 % tai 85 % oikein kokeessa tai testissä.

Nämä lukemat ovat tavoitteena sekä päivittäisissä exit ticketeissä, koulupiirin testeissä että sitten lopulta osavaltion standardoidussa testissä. Exit ticketien tulokset raportoidaan koulun sisäiseen Excel-tiedostoon, koulupiirin tulokset tulevat suoraan testijärjestelmästä. 

Standardoitujen testien tulokset ovat jollain monimutkaisella tavalla kytköksissä niin yksittäisten opettajien, koulun kuin koulupiirinkin arviointeihin ja tuloksiin. Tämä on se osio, jota en vielä täysin ymmärrä, eikä emotionaalinen kapasiteetti juuri nyt riitä asian selvittämiseen. Tulosten perusteella päätetään viran/työsuhteen jatkosta sekä jaetaan palkanlisiä ja koulujen/koulupiirien rahoitusta.


** 

 

Koulujen rahoitus on kaiken kaikkiaan monimutkainen palapeli. Koska valtaosa julkisten koulujen rahoituksesta tulee koulualueen kiinteistöveroista, köyhempien alueiden kouluilla on vähemmän rahaa kuin parempiosaisten alueiden kouluilla. Nämä ns. Title 1 -koulut saavat lisärahoitusta, jonka on tarkoitus tasata eroja, mutta joka ei itsessään mihinkään riitä. Esimerkiksi meidän koulu on Title 1, ja siksi meillä on rahoitus mm. siihen, että lapset saavat koululta kolme ilmaista ateriaa joka päivä. Mutta noin lähtökohtaisesti meidän rahoitus menee jotenkin eri tavalla, koska charter-koulu saa ottaa ja ottaakin oppilaita myös oman fyysisen alueensa ulkopuolelta.

Tämä rahoitus- ja työsuhdekytkentä on johtanut käytännössä siihen, että koulut ja opettajat valmentavat lapsia standardoituihin testeihin koko vuoden ajan. Juuri kukaan ei pidä tätä tilannetta hyvänä, mutta on vain pakko. 

Jossain vaiheessa minulle valkeni, että koko minun oppiaineeni on olemassa ainoastaan siksi, että lapset pitää opettaa vastaamaan avoimiin koekysymyksiin, kielioppitaitoja mittaviin monivalintakysymyksiin ja kirjoittamaan se neljän kappaleen essee, joka kevään standardoidussa kokeessa vaaditaan. Nyt kun osavaltio sitten meni kesken vuoden muuttamaan sen standardoidun kokeen muotoa juurikin englannin osalta, niin koko oppiaine todennäköisesti kokee suuria muutoksia ennen ensi lukuvuotta. 

Opetus ei siis täällä lähde siitä, mitä opettaja näkee lasten tarvitsevan, vaan siitä, mitä osavaltio on päättänyt lasten tarvitsevan. Ehkä osavaltion education agency on hurskaasti ajatellut, että kun opettaja noudattaa OPSia, lapset oppivat pilkun paikan lukiessaan paljon monipuolista kirjallisuutta. Käytännössä lapset opiskelevat täsmällisesti juurikin sitä pilkun paikkaa, vaikka etenkin monien pandemia-ajan lasten pitäisi opiskella jotain ihan muuta. 

Tällä viikolla luokassa oli noin kolmasosa lapsista poissa (Covid) ja kun ehdin auttaa muutamia heikompia enemmän kuin yleensä, tein havaintoja juuri tästä. Yhtäkkiä esimerkiksi oivalsin, että se yksi lapsi, jolla on ihan kamala käsiala, ei kirjoita huolimattomasti. Hän ei tiedä, miten kirjaimia kirjoitetaan! Jos vaikkapa S-kirjaimen tekee poikittain eikä pystysuoraan, niin näyttäähän se teksti aika hassulta. 

Kiva huomata näin kolmannen luokan tammikuussa - ja ymmärtää samalla, ettei mulla oikein ole resursseja tehdä asialle mitään. Voin työntää lapselle käsialaharjoitusmonisteen (sitten kun monistuskone joskus palaa toimintaan), mutta siinäpä se. Yhdelle kolmestakymmenestäkahdesta ei ehdi opettaa kirjaimia samalla, kun muuta opiskelevat sivulausekonjunktioita ja pilkutusta. Eipä auta kuin pysyä positiivisena ja luottaa, että kyllä se siitä, lapset oppii ja kasvaa.


lauantai 8. tammikuuta 2022

Ensimmäinen viikko Omicron-koulua

Uusi kouluvuosi alkoi maanantaina. Meillä oli ensin opettajien koulutuspäivä, jonka aikana ehdin mm. suunnitella tunteja ja syväsiivota pulpetit. Niihinhän koulun siivoojat eivät olleet loman aikana koskeneetkaan, ihan ne viimeisen perjantain karkkitahrat rauhassa odottelivat opettajaa. Samalla kuuntelin kaksi tuntia virtuaalikoulutusta, jossa puhuttiin siitä, kuinka opetuksestaan voi pedagogisesti järkevin keinoin tehdä akateemisesti haastavampaa.

Pari ensimmäistä päivää oppilaat olivat erilaisia kuin ennen lomaa. Oli jännä huomata, että jotkut pirpanat olivat lomalla selvästi latautuneet: he olivat nyt rauhallisempia ja tekivät enemmän töitä. Toiset lapset olivat puolestaan aivan hajalla: nukkuivat luokassa eivätkä pystyneet hallitsemaan itseään yhtään. 

Integroidut oppilaat kuuluivat jälkimmäiseen ryhmään. Autististen lasten rutiinit olivat olleet aivan levällään, ja yksi ryhmä kärsi koko viikon siitä, että eräs oppilas kirjaimellisesti hyppeli pitkin luokkaa, nauroi tekonaurua kovaan ääneen ja huuteli: "Minä en työskentele! Minä en istu alas!" Kyselin, että mitäs tälle tehdään. Kuulemma toivotaan, että aika ja rutiinit korjaavat.

Itse huomasin keränneeni loman aikana voimia, kun keskellä viikkoa jaksoin töiden jälkeen kotona laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Puolisokin ihan ihmetteli ääneen moista: "Yleensä makaat töiden jälkeen sohvalla sikiöasennossa..." Eiköhän tässä muutamassa viikossa päästä siihen tilanteeseen takaisin.

Loman aikana vietettiin aikaa perheen kesken. Minäkin intouduin mukaan pelaamaan lautapelejä.

Läsnäoloprosentit pysyivät koko viikon aika alhaisina, poissa oli sekä lapsia että opettajia. Osa odotteli Covid-testituloksia, osa oli sairaana. Yhden lapsen sisarus oli sairaalassa. Osa lapsista oli loppuviikolla poissa siksi, ettei heillä ole talvivaatteita. Pohjoistuuli, pari pakkasastetta ja paikallinen hatara rakentaminen tarkoittivat sitä, että kaikilla oli kaikkialla todella kylmä. 

Meilläpäin käsitys siitä, kuka on poissa Covidin takia, on jatkuvasti vähän hämärä. Vanhemmilla ei ole mitään velvoitetta testauttaa lapsiaan tai itseään, minkäänlaista jäljitystä ei tehdä, kotitestejä on vaikea löytää, testipisteet ovat ruuhkautuneet ja niitten tuloksissakin kestää ainakin kaksi päivää. Koulupiirin puolesta järjestettiin tälle viikolle kaksi ilmaista testipistettä, mutta ne olivat toisaalla kaupungissa. On ihan selvää, että osa meidän perheistä ei pysty kuljettamaan lapsiaan viidentoista mailin päähän testattavaksi, vaikka kotona joku terve aikuinen olisikin.

Somessa pidän silmällä sitä, mitä itärannikon opettajat todellisuudestaan kertovat, sillä heidän tautitilanteensa on ehkä viikon tai kaksi Texasia edellä. Päivittelin jo omaa sijaiskansiotani sillä ajatuksella, että muutaman viikon sisällä sitä saatetaan tarvita. Suomen mediasta luin, että USAssa siirryttiin etäopetukseen, ja vähän naurahdin, sillä tämä on kuulkaa iso maa. Meidän koulupiirissä etäopetuksen mahdollisuudesta ei tällä hetkellä edes keskustella - ja hyvä niin. Minulla on monta oppilasta, joilla ei ole kotona nettiä.


Loman aikana käytiin farmilla ihmettelemässä lehmiä.

Oman esimiehen kanssa kävimme normaalin viikkokeskustelun puitteissa läpi vähän myös ajatuksia tulevasta. Tulosprosenttini ovat siis edelleen aivan pohjamudissa, ja jonain toisenlaisena maailmanaikana tämä tarkoittaisi, etten ole kyllin tehokas opettajaksi. Mutta nytpä esimies jo vähän jutteli "ensi vuoden" suunnitelmista ja kyseli, tykkäänkö nimenomaan nykyisestä pestistäni vai kiinnostaisiko joku muu sisältö enemmän. Minun onneni on nyt se, että uusia opettajia on tosi vaikea löytää.

Se pohdinta tuli oikein mainioon saumaan, sillä sitten sain sähköpostiini täysin puskista haastattelukutsun toiseen kouluun. Huvittavaa sinänsä, kun vielä viime vuonna hakemalla hain paikkoja enkä kelvannut edes haastatteluun. Tämä koulu, joka nyt etsi opettajia, olisi aika lailla nykyisen koulun vieressä eikä siten lyhentäisi pitkää työmatkaani mitenkään. Jos kuitenkin haluaisi elämäänsä vähän haasteita, niin netin mukaan siinä koulussa lähes 80% oppilaista kuuluu erilaisiin riskiryhmiin ja saattaa hyvinkin lopettaa koulun käymisen jo ennen high schoolia

On tämä kyllä jännää aikaa olla opettaja. Saa ihan kaksin käsin pidellä hatustaan kiinni!


Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kalifo...