perjantai 28. tammikuuta 2022

Julkisuusvartti

Tällä viikolla alkoivat vuosittaiset henkilökohtaiset keskustelut rehtorin kanssa. Näitä kutsutaan opettajien julkisuusvarteiksi. Keskustelut käytiin Teamsin yli, koska rehtorin perheenjäsen on karanteenissa ja rehtori työskentelee toistaiseksi etänä. 

Kyselin aamulla luokkatiimin johtajalta, mihin menen juttelemaan. Olin kaukonäköisesti varannut vartin mittaisen ajan suunnittelublokkini keskelle, mutta oma luokka oli tuolloin ATK-opettajan käytössä. Lopulta sain käyttää koulusihteerin kopperoa, eikä onneksi tarvinnut mennä parkkipaikalle omaan autoon.

Juteltiin siis rehtorin kanssa siitä, mitä tällä hetkellä kuuluu ja mitä ajattelen tulevasta. Lausuttiin kohteliaita kiitoksia ja arvostavia lauseita puolin ja toisin. Jos ei ole ihan helppoa olla uusi opettaja näinä aikoina, niin ei varmasti rehtorinkaan elo varsinaisesti leppoisalta tunnu.

Rehtori lupaili auliisti, että minulle on talossa paikka myös ensi vuonna, jos vain haluan jäädä. Olen rehellisesti sanoen vähän soutanut ja huovannut sen suhteen, että haluanko. Mutta loppujen lopuksi, tiedän että minun elämäntehtäväni on olla luokkahuoneessa - ja tässä koulussa on kuitenkin monta asiaa hyvin. Ihan oikeasti. 

Täällä uskotaan lujasti siihen, että seinillä roikkuvat julisteet (anchor charts) auttavat lapsia omaksumaan tietoa. Nämä julisteet opastavat valitsemaan esseepohjaan siirtymäsanoja.

Olen jutellut yhden vakituisesti talossa sijaistavan nuoren opettajan kanssa monta kertaa. Hän kertoi ystävästään, jonka koulussa oli hajotettu oppilaiden tappelua opettajien laukuista löytyneillä pippurisuihkeilla. Yhdessä päiviteltiin sitä, että koulussa ja sen kulttuurissa täytyy olla monta asiaa syvästi vialla, jos tämä tällainen tuntuu edes ajatuksen tasolla mahdolliselta toimintamallilta. Meillä on välillä rankkaa, mutta ei koskaan noin toivotonta.

Sanoin siis rehtorille, että tulen ensi vuonna mielelläni takaisin. Jotenkin ihan puskista tuli itselleni se, että tuon päätöksen tekeminen muutti jotain omassa pääkopassa. Hoksasin, että minulla on ollut vakaa ja jatkuvuutta lupaava työpaikka viimeksi Suomessa… lähes kymmenen vuotta sitten. Yhtäkkiä tuntui siltä, että hei, tämä koulu on minun kouluni. Minä kuulun tänne.

Ulkosuomalaiset tietävät, kuinka isosti latausta tuossa lauseessa ja tunteessa on. Että voi tuntea kuuluvansa jonnekin! Herramunjee.

Samassa puhelussa rehtori kyseli, mitä tällä hetkellä tarvitsen. Sanoin, että minulla on yksi pieni ja yksi suuri pyyntö. Tarvitsen luokkaani uuden sähköterottimen. Edellinen hajosi joulukuussa ja kun uutta ei ollut, toin kotoa oman. Laitoin terottimesta hankintapyyntölomakkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Kirjaimellisesti kaksi minuuttia myöhemmin - kun olin vielä rehtorin kanssa puhelimessa - koulusihteeri toi terottimen.

Pienet asiat kertovat siitä, että vähitellen oma jalansija alkaa löytyä. Päivitimme ovikoristeet Black History Month -teemaan, ja toisin kuin syksyllä, sain tämän tehtyä. Joskin luokkatiimin johtaja avusti merkittävästi.

Iso pyyntöni rehtorille: se vika blokki. Juttelin koulupäivän kokemuksista omassa Facessani viikon varrella ja vanha ystävä kysyi, että hei onko sulla siis joku erityisluokka. Tajusin vastatessani, että ei taivahan vallat ole normaalia, että mulla on 29 lapsen ryhmä, ja noin 25 heistä tarvitsee erityistä tukea tavalla tai toisella. Eihän se nyt oikeasti ole ihme, etten tunne niiden kanssa pärjääväni!

Tämän esitin rehtorille. Minun aikani menee sen porukan kanssa silkkaan joukkojenhallintaan, eivätkä lapset opi niin kuin voisivat oppia. Sanoin, että otan kaiken avun ja tuen nöyränä vastaan, mutta että ymmärrän myös, ettei meillä ole sellaista resurssia, joka siellä voisi vakituiseen kanssani päivystää.

Tänään se apu oli liikunnanopettaja. Siis sellainen parimetrinen, vaikuttava miesopettaja. Hän toi lapset luokkaan oman tuntinsa päätteeksi ja piti tarkkaan huolta siitä, että viimeinenkin kullanmuru istui penkissään tukka rusetilla, ennen kuin hän lähti paikalta. Kyllähän se muutaman minuutin ajaksi rauhoitti porukkaa. Mutta edelleenkään en esimerkiksi koko tunnin aikana edes päässyt sen oppilaan luokse, joka istui eikä tehnyt mitään. Kun olisi tarvinnut ihan yksilökohtaista ohjausta. 

Viikonlopun hommina arvioin districtin testit. Niitähän pungerrettiin koko tämä viikko, kun piti saada kasaan sekä kirjoitus- että monivalintaosuus. Järjetöntä hommaa. Sormet ja varpaat ja jokainen kiertyvä luu ristiin, että tulosprosentit tällä kierroksella vihdoin vähän virkistyisivät!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikromanageroinnista ja luovuudesta

Muistan, kuinka Suomessa eräs rehtori puhui usein opettajan työn luovasta puolesta. Hän toisteli, että luovuudelle pitää jäädä aikaa ja tila...