Tuokiokuva - eräs perjantai

Perjantai-aamuna lähdin ajelemaan töihin tavalliseen tapaan aamukuudelta. Ulkona oli pakkasta, illalla oli satanut vettä. Oli oletettavissa, että tiet olisivat jäässä ja liikenne olisi kamalaa ja vaarallista - kesärenkaillahan täällä luistellaan vuoden ympäri. Ei kuitenkaan ollut niin kamalaa ja olin töissä melkein normaaliin aikaan, noin kahtakymmentä vaille seitsemän. Ehdin desinfioida pulpetit, kirjautua koneelle, kammata hiukset, liimata uuden koristeen spirit stickiin ja arvioida muutaman sanakokeen ennen opettajien aamupalaveria. 

Meillä juhlittiin sadatta koulupäivää ja oli ollut tarkoitus pukeutua satavuotiaaksi. Jätin pukeutumatta ja selitin parille kollegalle, että jos joku on satavuotias, hän on kyllin viisas ja kokenut pukeutuakseen kylmänä päivänä lämpimästi.

Kuvituskuvat Austin Nature and Science Centeristä, jonne veimme teinit maanantaina. Koululaisilla oli vapaapäivä Martin Luther King Jr. Dayn kunniaksi. 

Tällä viikolla saavutin merkkipaalun, kun palautin tuntisuunnitelmat ihka ensimmäistä kertaa melkein ajoissa, siis torstaina ennen päivän päättymistä (DL olisi puoliltapäivin). Olin valtavan ylpeä itsestäni. 

Vaihtokauppa oli se, että kaikki arvioinnit koko viikon varrelta olivat perjantai-aamuna tekemättä: neljä exit ticketiä ja yhdet sanakokeet. Kolme näistä tehtävistä oli lasten kirjoissa ja vihoissa. Harkitsen hankkivani perässä vedettävän kärryn, jotta voisin raahata satakaksikymmentä vihkoa ja harjoituskirjaa kotiin, mutta vielä en ole taipunut tätä tekemään. Tiesin siis jo ennalta, että tarvitsisin perjantaina ainakin pari tuntia luokka-aikaa: koko suunnittelublokin ja vielä vähän lisää koulun jälkeen.

Lapsia oli tällä viikolla poissa jopa enemmän kuin viime viikolla. Osa on poissa pakkasen takia, osa Covidin. Koko viikon kuuntelin valitteluja vatsavaivoista ja päänsärystä, mutta aina ne samat oppilaat tulivat seuraavana päivänä uudestaan kouluun - ja valittivat edelleen. 

Koko viikon ajan näkyi merkkejä siitä, kuinka toivottoman sekavia määräykset ja protokollat juuri nyt ovat. Yhtä lasta soiteltiin kouluun, kun hän oli ollut toista viikkoa karanteenissa altistuttuaan. Altistuminen, edes perhepiirissä, ei nykyään ole syy olla poissa koulusta. Toinen lapsi oli ollut viime viikon poissa ja tullut takaisin "parantuneena" niiden vaaditun viiden päivän jälkeen. Oireilu alkoikin sitten koulupäivän aikana uudestaan ja lapsi sai määräyksen pysyä poissa uudet viisi päivää. Kolmas (silminnähden oireeton) oppilas lähti kotiin iltapäivällä, kun häneltä jostain syystä (kaksi päivää aiemmin) otettu testi olikin yllättäen tullut takaisin positiivisena. Koetan muistutella lapsia maskeista, ja pyyhkiä niitä pöytiä.

Olemme perheenä aina tehneet paljon ja käyneet paikoissa. Vasta tänä vuonna opettajana olen kuitenkin oivaltanut, kuinka tärkeää se on ja kuinka paljon lapsilta puuttuu, jos heidän arkiset kokemuksensa aina rajoittuvat vain telkkarin ja oman kodin tarjoamiin näköaloihin.

Akateeminen puoli ei kuitenkaan jousta piiruakaan. Perjantaina koulussa olleet lapset kirjoittivat esseitä, jotka muodostavat 50% ensi viikolla tehtävän districtin testin arvosanasta. Arvelen, että ensi viikolla tehdään aika paljon paikkausta niiden kanssa, jotka ovat olleet poissa viikon tai parikin. Muutamat vanhemmat lähettelevät hätääntyneinä sähköposteja ja pyytävät lähettämään tehtäväpaketteja kotiin, jotta heidän lapsensa ei jäisi niin pahasti jälkeen. Useimmat vanhemmat eivät laita viestiä. 

Yhdestä ryhmästä oli poissa puolet lapsista, ja jo aamusta asti tuntui siltä, että opetan pienryhmiä. Minulla oli ihan käsittämättömän paljon aikaa auttaa oppilaita. Esimerkiksi se yksi lapsi, joka tyypillisesti nuokkuu tuolillaan ja tuijottaa kenkiään, kirjoitti vihkoonsa kolme kokonaista lausetta, kun seisoin vieressä patistamassa, kannustamassa ja auttamassa. Ennen joulua kollegoiden kanssa otiin juteltu, ettei olla ihan varmoja siitä, osaako se lapsi edes kirjoittaa. 

Tämä havainnollisti hyvin sitä, että kaikkea ei koulutuksessa voi saada. Vaikka kuinka vedän käytössäännöt tiukille ja opetan tehokkaasti, yli kolmenkymmenen oppilaan kanssa en voi tarjota samaa yksilöllistettyä ohjausta kuin kuudentoista oppilaan ryhmässä. En vain kerta kaikkiaan voi. Totuus on, että me valitsemme joko laadun tai määrän.

Pakkasen takia välitunti pidettiin sisällä, annoin valvomani luokan katsoa elokuvaa. Myös autojonot järjestettiin iltapäivällä yhdistettyyn liikunta- ja ruokasaliin, sillä osa lapsista oli kylmyydestä huolimatta koulussa shortseissa tai t-paidoissa. Pyysin kollegaa ottamaan ulkovuoron ja jäin itse vahtimaan ipanoita sisälle. Muistuttelin taas lapsia maskeista. Osa pitää niitä, osa pitää vain leuan alla.

Pääsin lähtemään töistä viiden jälkeen, kun olin järjestellyt luokan sekä tarkistanut loput vihkot ja harjoituskirjat. Paperiset exit ticketit pakkasin reppuun mukaan viikonlopputekemiseksi. Liikenne takkuili, joku oli ajanut kolarin. 

En usko, että omat teinit tiedekeskuksessa käytyään välttämättä muistavat, mitä nanopartikkelit tarkoittavat. Mutta he ovat nähneet taas yhden paikan tässä maailmassa ja tietävät, että se on olemassa. Hämmästyttävästi tämä tällainenkin tieto antaa heille resursseja, joilla toimia siinä tulevaisuudessa, johon he kasvavat.

Olin kotona vähän kuuden jälkeen, melkein täsmälleen kahdentoista tunnin jälkeen. Lapseni tervehti minua iloisen yllättyneesti: "Look, our weekend mom is here!" He näkevät minua arkisin niin vähän, että kutsuvat minua nykyään viikonloppuäidikseen. Rojahdin sohvalle, kun puoliso lähti metsästämään perjantaipitsaa. Mietin, että kylläpä väsyttää vaikka oli ihan normi ja oikeastaan aika kevytkin päivä. Hoksasin, että olin koko päivän aikana istunut yhteensä kymmenen minuuttia (lounasta syödessäni).

Illalla näin Twitteristä, että texasilaiset vanhemmat ovat - kuvernöörin mukaan - huolissaan siitä, millaista aivopesua opettajat kouluissa oikein harjoittavat. Kaikenlaista siveettömyyttä ja suvaitsevaisuutta markkinoidaan. Kuvernööri vaatii, että tähän pitää saada muutos: opettajien täytyy etukäteen julkistaa kaikki materiaalit, joita he aikovat käyttää, joka oppitunnille erikseen. En jaksanut nauraa enkä itkeä. Minun materiaalini ovatkin tosi seksikkäitä ja skandaalinhakuisia. Niissä puhutaan pilkuista ja sivulauseista! 

Jos minä kuulkaa voisin aivopestä yhdenkään ipanan, niin ohjelma olisi tämä: tee lujasti töitä, usko siihen että voit tehdä vaikeita asioita ja pyydä rohkeasti apua, kun sitä tarvitset. Että vaviskaa, kaamea vallankumoushan tuollaisesta seuraa.