lauantai 18. joulukuuta 2021

Viisi asiaa jotka yllättivät...

Talviloma alkoi! Parkkipaikalla kotiin lähtiessäni kohtasin vielä rehtorin, joka hymyillen riemuitsi kanssani: "We made it! It's all downhill from here - or so they say." Täytyy myöntää, että syksyn synkimpinä hetkinä en ollut varma siitä, että selviäisin jouluun asti. Tästä etapista on siis syytä iloita.

Olin kuvitellut, että käväisisin kotona vaihtamassa pyjaman järkevämpiin vaatteisiin ja palaisin pikkujoulujuhliin. Kotona huomasin kuitenkin olevani aivan liian väsynyt ja kipuinen moiseen. Joululoma oli siis alkanut, ja kahdeksan maissa illalla aloin jo suunnitella nukkumaanmenoa.

Vuoden viimeiseksi blogipostaukseksi laadin iltapäivälehtityyliin pienen listan muutamista seikoista, jotka ensimmäisen puolen vuoden aikana "yllättivät amerikkalaisessa koulussa". Listan saatteeksi vielä se muistutus, että näin asiat ovat meidän koulussamme ja minun kokemukseni mukaan. Jo naapurikoulussa voi olla toisin, koko osavaltiosta tai maasta puhumattakaan.

Oppilaat toivat opettajalleen lahjaksi mm. piirroksia, keksejä ja kortteja. Joku oli ostanut torkkupeiton, joltakulta sain kukkiakin. Kaikki muistaminen ilahdutti!

1. Popcornin esiintymistiheys

Meidän koulussa on useampiakin aikuisia, joiden mielestä popcorn käy ravitsevasta lounaasta. Jotakuinkin päivittäin näen jonkun mikrottavan itselleen poppareita. Tavallaan ymmärrän - nopeaa, helppo syödä töitä tehdessä, paljon energiaa. Mutta että melkein joka päivä? 

Kopiokoneen vieressä on aina myös laatikoittain pikkupusseihin pakattuja vähärasvaisia poppareita. Näitä jaellaan palkinnoiksi sekä oppilaille että opettajille. Kaiken kaikkiaan näyttää olevan jonkinlainen luonnonlaki, että popcorn kuuluu kouluun. 

2. Opettajalähtöinen ja -keskeinen didaktiikka

Tämän asian kanssa painin alkusyksystä kaikista eniten. Minut koulutettiin Suomessa sosiokonstruktivistiksi, ja niiltä pohjin lähdin syksyllä opettamaan kuten olin ennenkin opettanut. Rakensin tietoa luokkakeskusteluilla, teetätin pari- ja ryhmäharjoituksia ja puhututin lapsia. En rangaissut tai paheksunut huutelijoita, jos he pysyivät aiheessa. Sallin vähän kuiskuttelua opetuksen aikanakin ja hyppäsin mukaan, jos oppilas nosti esiin häntä kiinnostavan aiheen. Nopeasti selvisi, että näillä konsteilla sain meidän koulun kulttuurissa luokkaani aikaiseksi varsinaisen kaaoksen. 

Niinpä olen koko syksyn opetellut toista äärimmäisyyttä: opettajalähtöistä ja -keskeistä didaktiikkaa. Meidän koulussa tuntisuunnitelmat noudattavat tiukkaa rakennetta eikä niistä ole tapana rönsyillä sivupoluille. Oppilailta vaaditaan suurimman osan ajasta täydellistä hiljaisuutta. Tehtävien tekoa ohjaamaan asetetaan taululle iso ajastin ja oppilaiden työskennellessä opettajan tulee jatkuvasti kiertää luokassa arvioimassa lasten työnjälkeä. Isojen keskustelujen sijaan olen opetellut käyttämään muutaman sekunnin parikeskusteluja ja kuorossa toistamista.

Tyyli on kertakaikkiaan erilainen, jopa sotilaallinen. Joka asiaan pitäisi tarjota selvät askelmerkit, joita opetan lapset noudattamaan. Se että lähtökohtaisesti lähestyn opettamista ajattelun, oivaltamisen ja soveltamisen näkökulmista, on osoittautunut tässä ympäristössä ongelmalliseksi.

Vuoden viimeisenä koulupäivänä TikTokissa jylläsi valtakunnallinen vie aseet kouluun -haaste ja jotkut vanhemmat pitivät lapsensa kotona. Luokan ovella mietin, kuinka absurdia on, että me täällä Amerikassa käymme koulua kaikkia uhkia uhmaten - aivan kuten Malala.

3. Lasten lahjominen

Kun olin itse omilla toimillani luonut luokkaani kaaoksen, esimies joutui auttamaan luokanhallinnassa pitkälle syksyyn. Opin, että paikallisittain lapsille annetaan porkkanaa, porkkanaa ja sitten vielä enemmän porkkanaa. Paikallisittain näitä kutsutaan kannustimiksi (incentives). 

Meidän koulussa oppilaille jaetaan koulun leikkirahaa mm. akateemisesta osaamisesta tai siitä, että he osoittavat käytöksellään noudattavansa koulun ihanteita. Olen jakanut rahoja palkinnoksi myös työn tekemisestä, hyvästä käytöksestä ja toisten auttamisesta. Sen haastavimman ryhmän kanssa aloimme joulukuun alussa käyttää myös tarroja. Yllättäen lapset halusivat tarroja ja ne, jotka pystyvät hallitsemaan käytöstään, muuttivat sitä. 

Tokihan meillä on myös seurauksia, mutta jos eräätkin pirpanat viettävät aikaansa jäähyllä luokan oven ulkopuolella lähes joka päivä, heiltä jää paljon oppimatta. On paljon parempi, jos heidät onnistuu pitämään luokassa ja keksimään jotakin, mikä saa heidät innostumaan opiskelusta - olkoon se sitten vaikka pikkuauton saaminen. Kyllä, taivuin joskus lokakuussa hieman pitkin hampain perustamaan myös palkintolaatikon, josta löytyy pieniä leluja.

4. Työajat

Tällä viikolla väsyneenä naureskelin meemille, jossa ei-opettaja kateellisena tokaisi opettajalle, että mahtaa olla kivaa olla koko ajan pitkillä lomilla. Uupunut opettaja vastasi ei-opettajalle, että mahtaa olla kivaa tehdä töitä vain neljäkymmentä tuntia viikossa.

Kirjoittelin koulupäivistä jo aiemmin, joten tässä vain lyhyesti. Opettajien työaika alkaa meillä klo 7.15 joka aamu ja päättyy virallisesti klo 16.15, paitsi silloin kun illalla on kokous tai tapaaminen vanhempien kanssa. Kokouksia ja tapaamisia on ollut vähintään kahdesti viikossa ja välillä joka ikinen ilta.

Jo virallinen työaika on siis yhdeksän tuntia päivässä. Sinä aikana ei ehdi tehdä kaikkea, joten todellisuudessa opettajat ovat koululla jo kauan ennen seitsemää aamulla. Hommia on lähes pakko jatkaa kotona myös illalla, ja viikonloppuisin tehdään lisää. Heittämällä kertyy vähintään kuusikymmentä työtuntia viikossa. Tästä huolimatta esimerkiksi tuntisuunnitelmani ovat olleet jatkuvasti myöhässä. Yritän ehkä lomalla kiriä vähän. 

Ensimmäistä kertaa ikinä menin töihin (tai minnekään) pyjamassa!

5. Pukukoodi ja jatkuvat naamiaiset

Opettajaksi palattuani olen ostellut vaatteita enemmän kuin koskaan. Ensin hankin pukukoodin mukaiset housut ja paidat, sitten olen hankkinut "nyt pukeudutaan tähän teemaan" -vermeitä. Meillä on oikeasti jotkut naamiaiset ainakin kahdesti kuussa. Olen ehtinyt pukeutua ainakin 80-lukuteemaan, pinkkiin, punaiseen, cowboyksi, pesäpallonpelaajaksi, kirjan hahmoksi ja omaksi esimiehekseni. Viimeisellä viikolla oli vielä candy cane -päivä, bling bling -päivä, jouluhattu- ja joulusukat -päivä, ruma jouluvillapaita -päivä ja pyjamapäivä! 

Yökkäri oli muuten yllättävän mukava työasu vuoden viimeisenä koulupäivänä. Ensi vuoden ensimmäistä päivää varten tilasin jo silloin tarvittavan solmuvärjätyn paidan.

***

Nyt on edessä kaksi viikkoa hyvin ansaittua lepoa ja lomaa (sekä ehkä vähän töitäkin). Suunnittelen, että loman aikana mm. otan boosterirokotteen, katselen tähtiä, luen yöpöydällä odottavan kirjan, katson elokuvia ja vietän perheen kanssa joulua. Hyvää joulua, tai muuta vuodenaikaan sopivaa juhlaa myös sinulle! 

lauantai 11. joulukuuta 2021

Mysteerikutina ja muita sattumuksia

Torstaina kolmatta luokkaa riivasi vimmattu mysteeri-ihottuma. Ensimmäinen oireilija ilmoitti asiasta toisen periodin aikana. Lapsen käsi oli punainen ja sitä kutitti. Kuittasin tilanteen kuten terveydenhoitaja on opastanut: toteamalla, että onpa harmi, tuo kyllä paranee itsestään, älä raavi sitä, kerro seuraavalle opettajalle jos kutina ei lainkaan hellitä. Jossain kolmannen ja viidennen valituksen tietämillä oppilas lähetetään terveydenhoitajalle, joka useimmiten soittaa kotiin, ei saa vanhempaa kiinni, ei voi ilman lupaa hoitaa vaivaa millään tavoin ja lähettää oppilaan lapun kanssa takaisin luokkaan.

Seuraavan periodin aikana opettaja, joka nyt opetti minun kakkosblokkiani, laittoi Teamsiin viestin. Tässä kohdassa kutinaa valitti jo viisi oppilasta. Välituntiin mennessä oppilaita oli kahdeksan ja kutina oli hypännyt myös kuutosperiodin ryhmään. Tiettävästi ryhmät eivät olleet kosketuksissa keskenään tätä ennen. Välitunnin jälkeen terveydenhoitajan luokse lähetettiin jo kokonainen joukko tuskaisesti itseään raapivia oppilaita. He tipahtelivat sitten myöhemmin luokkiin jääpussien kanssa hakemaan reppujaan, kun vanhemmat hakivat jälkikasvuaan kotiin.

Seuraavana päivänä kaikki olivat taas koulussa, eikä ketään enää kutittanut. Syy ei koskaan selvinnyt.

Pidän luokan perällä koria, johon oppilaat saavat jättää ylimääräiset hedelmät ja murot, joita eivät halua syödä. Silloin tällöin lisäilen laatikkoon eväspatukoita; päivän päättyessä se on aina tyhjä.

Tiistaina ja keskiviikkona teimme osavaltion standardoitujen testien harjoituskierrosta - tämä on todennäköisesti jotain, mitä joka koulu ei suinkaan tee. Tässä kohtaa vuotta meidän koulupiiri haluaa kerätä dataa siitä, mitä lapset osaavat ja mitä eivät, ja myös kirjata huomioita siitä, kuinka lapset osaavat testata. 

Sitä mukaa kun testit valmistuivat, oppilaat saivat ensin lukea fyysistä kirjaa ja sitten sähköistä kirjaa koululäppärillään. Päivän loppua kohden pirpanat kävivät ymmärrettävästi tosi levottomiksi. Yhdelle pääsinkin sitten tokaisemaan, että "please don't eat the headphones". Lauseita, joita en ihan heti olisi uskonut töissä tarvitsevani. 

Testit olivat suoraan sanoen rankka kokemus. "Pour yourself a stiff one tonight", ohjeisti kollega keskiviikkona kotiin lähtiessämme. Minulla oli ns. standard time -ryhmä, jossa kaikkien oletettiin valmistuvan neljässä tunnissa. Toisin kävi. Molempina testipäivinä ryhmässä oli oppilaita, jotka jatkoivat testin tekemistä siihen saakka, että oli aika lähteä kotiin. Siis seitsemän tuntia. 

Testipäivinä meillä ei ollut koko päivänä välituntia, lasten ainoa tauko oli luokassa syöty lounas. Opettajatoverit pistäytyivät huolehtimassa, että minä sain haettua itselleni ruokaa ja pääsin pistäytymään naistenhuoneessa. Muuten kävelin tauotta ympäri luokkaa, herätin nukkuvia, patistin hidastelevia, ojensin lattialle valuvia, autoin sen mukaan kun sain auttaa ja noin kerran minuutissa vaadin hiljaisuutta. Useampi kuin yksi oppilas ilmaisi hyvin selvästi (kukin omalla tavallaan) että kaikki tämä oli heille liikaa.

Itsenäisyyspäivä oli luonnollisestikin täällä aivan tavallinen maanantai. Kuten joka päivä, kirjasin taululle päivämäärän, agendan ja päivän oppimistavoitteet.

Loppuviikosta koettiin sitten kepeämpiä ja hyvinkin riemukkaita hetkiä, kun rehtori ja johtoryhmä toivat kouluun jouluiloa. Oppilaat oppivat jo tietämään, mitä tuleman pitää, kun käytävältä alkoi kaikua musiikkia. Pian rehtorilauma aina paukkasikin luokan ovesta tanssimaan, laulamaan ja toivottelemaan hyvää holiday seasonia. Sain seurata aivan huikeita hetkiä, kun oppilaat yhtäkkiä tunnistivat kappaleen ja nousivat penkeistään tanssimaan ja laulamaan yhdessä rehtorin ja johtotiimin kanssa. Loistava muistutus siitä, että kaikkien haasteiden ja akateemisten paineiden keskelläkin meidän koulussa uskotaan lujasti siihen, että oppimiseen kuuluu ilo. 

lauantai 4. joulukuuta 2021

Onhan tästäkin puhuttava - ja vähän valoisampiakin mietteitä

Tätä kouluviikkkoa varjostivat muualla sattuneet kouluampumiset. Michiganin tapaus oli syvästi traaginen - eikä vähiten siksi, että vaaran merkit olivat selvästi näkyvissä, mutta niihin ei reagoitu oikein. Liian paljon (minun mielestäni) on sellaista ajattelua, että "eihän hän oikeasti". Mietin vain esimerkiksi sitä omassa luokassani istuvaa kolmasluokkalaista, joka "haluaa kuolla". Ei kuulemma oikeasti.

Meilläkin on nyt sitten ensi viikolla lockdown-harjoitukset. Viimeksi tehtiin nk. pehmyt versio, eli kun ovi oli lukittu ja valot sammutettu, jatkoin opettamista - eivätkä herkimmät lapsetkaan reagoineet, kun emme kunnolla edes selittäneet, mitä tässä tehtiin. Tällä kerralla tehdään ihan tiukan kaavan mukaan ja mennään johonkin luokan nurkkaan kyhjöttämään. Mihin, onkin sitten kiintoisa kysymys. Kun yhdellä luokan laidalla on ikkunallinen ovi ja toisella puolella ikkuna, niin sellaista ihan täydellisen turvallista nurkkaa ei olekaan. Eikä lukollista kaappia eikä toista uloskäyntiä.

Kouluampumiset aina aiheuttavat väärien hälytysten aallon ympäri maata. Puoliso tekstasi perjantaina kesken päivän, että hän on hakemassa meidän teiniä koulusta (lapsethan eivät siis käy sitä koulua, jossa itse opetan). Sosiaalisessa mediassa oli postattu uhkauksia tyttären koulua kohtaan, ja lapsi kertoi, että koulusta lähti pois sekä opettajia että oppilaita. 

Rehtorin viestien mukaan todellista uhkaa ei ollut, mutta eihän kukaan halua tätä nykyä spekuloida, onko uhka todellinen vai ei. Jos on mitään syytä epäillä, karkuun vain. Tosin teini kertoi, että yhden hänen kaverinsa vanhemmat olivat vastanneet lapsensa tekstiviestiin, että ei saa ottaa turhaa poissaoloa, saattaa vaikuttaa akateemiseen menestykseen. Meillä todettiin päivällispöydässä kuivasti, että vaikuttaa se muuten hengenlähtökin.


Lomaviikon jälkeen suurin osa lapsista tuli kouluun ilman kynää. Tiistaina laitoin vanhemmille viestin, että olen jakanut kahdessa päivässä viisikymmentä lyijykynää, auttakaa! Loppuviikosta välineet puuttuivat enää muutamalta. 

Vähän valoisampaan aiheeseen siirtyäkseni, viime viikolla en itkenyt kertaakaan! Thanksgiving-loman jälkeen tuntuu, että päivän viimeisen ryhmän kanssa ollaan vihdoin saavuttamassa jotain. Woohoo! Mahtava esimieheni on väsymättömästi kaivellut työkalupakistaan uusia ideoita, ja tällä viikolla lapsia alettiin lahjoa superhienoilla tarroilla. Selvisi, että he tykkäävät niistä kovasti.

Samaan aikaan muokkasin sitä, millaisilla ehdoilla lapset saavat koulun leikkirahoja, joita pääsee kerran viikossa koulun kauppaan kuluttamaan. Nämä keinot yhdessä aiheuttivat sen, että koko viikko mentiin käytöksen osalta parempaan suuntaan. Toki ne muutamat, joilla on diagnosoimaton haaste, eivät mahda itselleen mitään. Muut näyttävät vähitellen käsittävän, että tämä tiukkapipo-ope ei muuten anna tuumaakaan periksi, vaikka he kuinka meuhkaisivat. Juuri tätähän tässä on kuukausia haettu. Kun lapset käyttäytyvät, voimme vihdoin keskittyä oppimiseen ja opettamiseen.

Thanksgiving-lomalla ehdin käydä pitkästä aikaa kirjakaupassa. Tässä klassikkohyllyn edessä huokaisin syvään - tuntui, kuin olisin tavannut vanhoja, hyviä ystäviä. Toni Morrisonin laitoin lukulistalle: ehkä talvilomalla ehtii taas.

Syyslukukautta on jäljellä kymmenen päivää, mutta vielä ei tosiaankaan ole aika katsella videoita tai askarrella paperilumihiutaleita. Omassa luokassani tahkotaan edelleen sitä neljän kappaleen esseetä ja teetetään jälleen kierros districtin testejä, joihin ollaan nyt valmistauduttu jo monta viikkoa. 

Ensi viikolla tehdään myös lukukauden päättökokeet, eli harjoituskierros osavaltion STAAR-testeistä. Ne valvotaan tiukan protokollan mukaan. Suomessa vastaava spektaakkeli olisi ehkä vain ylioppilaskirjoitukset. Täällä lapset kolmasluokkalaisista alkaen ovat yhden opettajan valvonnassa ja yhdessä luokassa aamukahdeksasta kolmeen - ilman välituntia. Opettajan toimet ja puheet päivän aikana on tiukasti säädelty ja käsikirjoitettu. Meidän koulussa jokainen testipäivä päätetään juhliin, mutta niihin kutsutaan vain ne lapset, jotka ovat saavuttaneet kokeissaan hyväksytyn pistemäärän. 

En vieläkään ole kovin toiveikas tulosten suhteen - jostain syystä vaikuttaa siltä, että etenkään ne lukutaidottomat eivät millään opi erottamaan, milloin pilkku on lauseessa oikein ja milloin väärin... (pyörittelen sarkastisesti silmiäni). Jännä nähdä, millaisia kehityskeskusteluja käyn sitten esimiehen kanssa näiden kokeiden jälkeen, jos oppimistulokset edelleen ovat aivan pohjamudissa. 

Joka tapauksessa ajatus kymmenestä päivästä tuntuu oikein mukavalta. Ehkä kahden viikon loman aikana ehtii paitsi syödä ja nukkua, myös vaikka lukea ja tehdä jotakin hauskaa yhdessä perheen kanssa.


Suomi-ikävä

Ulkosuomalaisen Suomi-ikävä tulee ja menee, siihen on saanut vuosien aikana tottua. Viime aikoina kaiho ei kuitenkaan ole liikkunut minnekää...