Mysteerikutina ja muita sattumuksia

Torstaina kolmatta luokkaa riivasi vimmattu mysteeri-ihottuma. Ensimmäinen oireilija ilmoitti asiasta toisen periodin aikana. Lapsen käsi oli punainen ja sitä kutitti. Kuittasin tilanteen kuten terveydenhoitaja on opastanut: toteamalla, että onpa harmi, tuo kyllä paranee itsestään, älä raavi sitä, kerro seuraavalle opettajalle jos kutina ei lainkaan hellitä. Jossain kolmannen ja viidennen valituksen tietämillä oppilas lähetetään terveydenhoitajalle, joka useimmiten soittaa kotiin, ei saa vanhempaa kiinni, ei voi ilman lupaa hoitaa vaivaa millään tavoin ja lähettää oppilaan lapun kanssa takaisin luokkaan.

Seuraavan periodin aikana opettaja, joka nyt opetti minun kakkosblokkiani, laittoi Teamsiin viestin. Tässä kohdassa kutinaa valitti jo viisi oppilasta. Välituntiin mennessä oppilaita oli kahdeksan ja kutina oli hypännyt myös kuutosperiodin ryhmään. Tiettävästi ryhmät eivät olleet kosketuksissa keskenään tätä ennen. Välitunnin jälkeen terveydenhoitajan luokse lähetettiin jo kokonainen joukko tuskaisesti itseään raapivia oppilaita. He tipahtelivat sitten myöhemmin luokkiin jääpussien kanssa hakemaan reppujaan, kun vanhemmat hakivat jälkikasvuaan kotiin.

Seuraavana päivänä kaikki olivat taas koulussa, eikä ketään enää kutittanut. Syy ei koskaan selvinnyt.

Pidän luokan perällä koria, johon oppilaat saavat jättää ylimääräiset hedelmät ja murot, joita eivät halua syödä. Silloin tällöin lisäilen laatikkoon eväspatukoita; päivän päättyessä se on aina tyhjä.

Tiistaina ja keskiviikkona teimme osavaltion standardoitujen testien harjoituskierrosta - tämä on todennäköisesti jotain, mitä joka koulu ei suinkaan tee. Tässä kohtaa vuotta meidän koulupiiri haluaa kerätä dataa siitä, mitä lapset osaavat ja mitä eivät, ja myös kirjata huomioita siitä, kuinka lapset osaavat testata. 

Sitä mukaa kun testit valmistuivat, oppilaat saivat ensin lukea fyysistä kirjaa ja sitten sähköistä kirjaa koululäppärillään. Päivän loppua kohden pirpanat kävivät ymmärrettävästi tosi levottomiksi. Yhdelle pääsinkin sitten tokaisemaan, että "please don't eat the headphones". Lauseita, joita en ihan heti olisi uskonut töissä tarvitsevani. 

Testit olivat suoraan sanoen rankka kokemus. "Pour yourself a stiff one tonight", ohjeisti kollega keskiviikkona kotiin lähtiessämme. Minulla oli ns. standard time -ryhmä, jossa kaikkien oletettiin valmistuvan neljässä tunnissa. Toisin kävi. Molempina testipäivinä ryhmässä oli oppilaita, jotka jatkoivat testin tekemistä siihen saakka, että oli aika lähteä kotiin. Siis seitsemän tuntia. 

Testipäivinä meillä ei ollut koko päivänä välituntia, lasten ainoa tauko oli luokassa syöty lounas. Opettajatoverit pistäytyivät huolehtimassa, että minä sain haettua itselleni ruokaa ja pääsin pistäytymään naistenhuoneessa. Muuten kävelin tauotta ympäri luokkaa, herätin nukkuvia, patistin hidastelevia, ojensin lattialle valuvia, autoin sen mukaan kun sain auttaa ja noin kerran minuutissa vaadin hiljaisuutta. Useampi kuin yksi oppilas ilmaisi hyvin selvästi (kukin omalla tavallaan) että kaikki tämä oli heille liikaa.

Itsenäisyyspäivä oli luonnollisestikin täällä aivan tavallinen maanantai. Kuten joka päivä, kirjasin taululle päivämäärän, agendan ja päivän oppimistavoitteet.

Loppuviikosta koettiin sitten kepeämpiä ja hyvinkin riemukkaita hetkiä, kun rehtori ja johtoryhmä toivat kouluun jouluiloa. Oppilaat oppivat jo tietämään, mitä tuleman pitää, kun käytävältä alkoi kaikua musiikkia. Pian rehtorilauma aina paukkasikin luokan ovesta tanssimaan, laulamaan ja toivottelemaan hyvää holiday seasonia. Sain seurata aivan huikeita hetkiä, kun oppilaat yhtäkkiä tunnistivat kappaleen ja nousivat penkeistään tanssimaan ja laulamaan yhdessä rehtorin ja johtotiimin kanssa. Loistava muistutus siitä, että kaikkien haasteiden ja akateemisten paineiden keskelläkin meidän koulussa uskotaan lujasti siihen, että oppimiseen kuuluu ilo.