Onhan tästäkin puhuttava - ja vähän valoisampiakin mietteitä

Tätä kouluviikkkoa varjostivat muualla sattuneet kouluampumiset. Michiganin tapaus oli syvästi traaginen - eikä vähiten siksi, että vaaran merkit olivat selvästi näkyvissä, mutta niihin ei reagoitu oikein. Liian paljon (minun mielestäni) on sellaista ajattelua, että "eihän hän oikeasti". Mietin vain esimerkiksi sitä omassa luokassani istuvaa kolmasluokkalaista, joka "haluaa kuolla". Ei kuulemma oikeasti.

Meilläkin on nyt sitten ensi viikolla lockdown-harjoitukset. Viimeksi tehtiin nk. pehmyt versio, eli kun ovi oli lukittu ja valot sammutettu, jatkoin opettamista - eivätkä herkimmät lapsetkaan reagoineet, kun emme kunnolla edes selittäneet, mitä tässä tehtiin. Tällä kerralla tehdään ihan tiukan kaavan mukaan ja mennään johonkin luokan nurkkaan kyhjöttämään. Mihin, onkin sitten kiintoisa kysymys. Kun yhdellä luokan laidalla on ikkunallinen ovi ja toisella puolella ikkuna, niin sellaista ihan täydellisen turvallista nurkkaa ei olekaan. Eikä lukollista kaappia eikä toista uloskäyntiä.

Kouluampumiset aina aiheuttavat väärien hälytysten aallon ympäri maata. Puoliso tekstasi perjantaina kesken päivän, että hän on hakemassa meidän teiniä koulusta (lapsethan eivät siis käy sitä koulua, jossa itse opetan). Sosiaalisessa mediassa oli postattu uhkauksia tyttären koulua kohtaan, ja lapsi kertoi, että koulusta lähti pois sekä opettajia että oppilaita. 

Rehtorin viestien mukaan todellista uhkaa ei ollut, mutta eihän kukaan halua tätä nykyä spekuloida, onko uhka todellinen vai ei. Jos on mitään syytä epäillä, karkuun vain. Tosin teini kertoi, että yhden hänen kaverinsa vanhemmat olivat vastanneet lapsensa tekstiviestiin, että ei saa ottaa turhaa poissaoloa, saattaa vaikuttaa akateemiseen menestykseen. Meillä todettiin päivällispöydässä kuivasti, että vaikuttaa se muuten hengenlähtökin.

Lomaviikon jälkeen suurin osa lapsista tuli kouluun ilman kynää. Tiistaina laitoin vanhemmille viestin, että olen jakanut kahdessa päivässä viisikymmentä lyijykynää, auttakaa! Loppuviikosta välineet puuttuivat enää muutamalta. 

Vähän valoisampaan aiheeseen siirtyäkseni, viime viikolla en itkenyt kertaakaan! Thanksgiving-loman jälkeen tuntuu, että päivän viimeisen ryhmän kanssa ollaan vihdoin saavuttamassa jotain. Woohoo! Mahtava esimieheni on väsymättömästi kaivellut työkalupakistaan uusia ideoita, ja tällä viikolla lapsia alettiin lahjoa superhienoilla tarroilla. Selvisi, että he tykkäävät niistä kovasti.

Samaan aikaan muokkasin sitä, millaisilla ehdoilla lapset saavat koulun leikkirahoja, joita pääsee kerran viikossa koulun kauppaan kuluttamaan. Nämä keinot yhdessä aiheuttivat sen, että koko viikko mentiin käytöksen osalta parempaan suuntaan. Toki ne muutamat, joilla on diagnosoimaton haaste, eivät mahda itselleen mitään. Muut näyttävät vähitellen käsittävän, että tämä tiukkapipo-ope ei muuten anna tuumaakaan periksi, vaikka he kuinka meuhkaisivat. Juuri tätähän tässä on kuukausia haettu. Kun lapset käyttäytyvät, voimme vihdoin keskittyä oppimiseen ja opettamiseen.

Thanksgiving-lomalla ehdin käydä pitkästä aikaa kirjakaupassa. Tässä klassikkohyllyn edessä huokaisin syvään - tuntui, kuin olisin tavannut vanhoja, hyviä ystäviä. Toni Morrisonin laitoin lukulistalle: ehkä talvilomalla ehtii taas.

Syyslukukautta on jäljellä kymmenen päivää, mutta vielä ei tosiaankaan ole aika katsella videoita tai askarrella paperilumihiutaleita. Omassa luokassani tahkotaan edelleen sitä neljän kappaleen esseetä ja teetetään jälleen kierros districtin testejä, joihin ollaan nyt valmistauduttu jo monta viikkoa. 

Ensi viikolla tehdään myös lukukauden päättökokeet, eli harjoituskierros osavaltion STAAR-testeistä. Ne valvotaan tiukan protokollan mukaan. Suomessa vastaava spektaakkeli olisi ehkä vain ylioppilaskirjoitukset. Täällä lapset kolmasluokkalaisista alkaen ovat yhden opettajan valvonnassa ja yhdessä luokassa aamukahdeksasta kolmeen - ilman välituntia. Opettajan toimet ja puheet päivän aikana on tiukasti säädelty ja käsikirjoitettu. Meidän koulussa jokainen testipäivä päätetään juhliin, mutta niihin kutsutaan vain ne lapset, jotka ovat saavuttaneet kokeissaan hyväksytyn pistemäärän. 

En vieläkään ole kovin toiveikas tulosten suhteen - jostain syystä vaikuttaa siltä, että etenkään ne lukutaidottomat eivät millään opi erottamaan, milloin pilkku on lauseessa oikein ja milloin väärin... (pyörittelen sarkastisesti silmiäni). Jännä nähdä, millaisia kehityskeskusteluja käyn sitten esimiehen kanssa näiden kokeiden jälkeen, jos oppimistulokset edelleen ovat aivan pohjamudissa. 

Joka tapauksessa ajatus kymmenestä päivästä tuntuu oikein mukavalta. Ehkä kahden viikon loman aikana ehtii paitsi syödä ja nukkua, myös vaikka lukea ja tehdä jotakin hauskaa yhdessä perheen kanssa.