Mikromanageroinnista ja luovuudesta

Muistan, kuinka Suomessa eräs rehtori puhui usein opettajan työn luovasta puolesta. Hän toisteli, että luovuudelle pitää jäädä aikaa ja tilaa. En silloin ehkä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Jälkeenpäin ajatellen tuossa koulussa työskennellessäni minulla oli aikaa ja koska sitä oli, tein oppilaiden kanssa hauskoja juttuja. Toteutimme projekteja ja kehittelin omasta päästäni tunneille pelejä, aktiviteetteja ja kirjoitustehtäviä. 

Luovuuden vastakohtana janan toisessa ääripäässä olisi ehkä mikromanageroitu opettaja. Tavallaan voisi ajatella, että sekin vapauttaa: mitäänhän ei opettajan itsensä tarvitse ajatella eikä pohtia, kun kaikki tulee valmiiksi mietittynä. Siitä vain toteuttamaan. Mutta todellisuudessa se ei aina toimi niin nätisti. Se, mitä joku jossakin on ajatellut oppitunnin sisällöksi ja sen sopivaksi kuluksi, ei välttämättä toimikaan juuri sille oppilasryhmälle, joka opettajalla on edessään. On sitten kuitenkin pakko soveltaa ja kehittää, ja se on oikeastaan hankalampaa kuin se, että saisi suunnitella alusta pitäen itse. 

Taisin ehkä mainitakin, että meillä on tänä vuonna uusi rehtori. Hän on ollut apulaisrehtori, mutta ensimmäistä kertaa elämässään juuri tässä pestissä. Kunnioitan sitä, että hän yrittää kovasti ja haluaa tehdä asioita paremmin kuin edeltäjänsä, tai kukaan ikinä. Hän tekee aivan hurjan paljon töitä eikä nähdäkseni mitään sinällään väärin. Mutta itsenäistä ja luovaa työotetta arvostavana opettajana olen uuden rehtorin kanssa hiljaisella törmäyskurssilla tuon tuosta. Hiljaisella siis siksi, etten kovinkaan avoimesti tuo esiin näkemyksiäni kaikista näistä aloitteista, joita lautaselleni kaadetaan. Kihisen mielessäni hipihiljaa, ja jurputan muutamalle työkaverille, joihin luotan. 

Jurputan esimerkiksi tällaisesta: tällä viikolla meille tuotiin luokkaan uudet laminoidut julisteet, joissa lukee minuutilleen, mitä kunkin ryhmän kanssa pitäisi milloinkin olla tekemässä. Siis tyyliin "aloitustehtävä, ekat 10 minuuttia, kielioppia 25 minuuttia, itsenäistä harjoittelua 10 minuuttia" jne. Mutta entäs jos kakkosryhmän oppilaat oppivat kielioppiasian kolmessa minuutissa ja viitosryhmä tarvitsee enemmän aikaa esseen kirjoitukseen? Enkö saakaan hypätä yli tarpeetonta tehtävää tai flipata tuntia päälaelleen, jotta oppilaiden tarpeet toteutuvat? 

Seuraavaksi tuotiin tarrat, jotka tulee laittaa taululle ja niitten antaman mallin mukaan kirjoittaa päivän tavoitteet näkyville. Kollega jäi koulun jälkeen pitkäksi aikaa rakentamaan tauluaan uudestaan. Sanoi, että ei hän näitä tietoja kyllä mihinkään käytä eikä niitä tarvitse, eivätkä ne sovi hänen oppiaineensa luonteeseen - mutta tekee kun käskettiin. Onkohan mitään hullumpaa tapaa käyttää työntekijän aikaa ja energiaa? 

Viimeiseksi nyt sitten ilmoitettiin, että nyt pitää järjestää uudestaan kaikkien ryhmien istumajärjestykset oppilaiden osaamistason mukaan. Kysyin lähiesimieheltä, että ihanko oikeasti laitan kaikki heikot yhteen nurkkaan keskenään nujuamaan ja toiseen laitaan kaikki ne, jotka osaavat ja taitavat. Ei taivaan tähden, sillä laillahan saadaan puoli luokkaa aivan tuossa tuokiossa kiipeilemään verhoissa samalla, kun toiset koettavat opiskella. Lähiesimies onneksi sanoi, että käytä toki omaa harkintaasi. 

Monet näistä jutuista yritän ohittaa olankohautuksella. Oli se yksi paperi, joka piti heti täyttää jokaiselle oppilaalle. Kysyin kolmelta ihmiseltä - yksi heistä rehtori itse - että miten minä tämän täytän, kun en tajua sen tarkoitusta. Kukaan ei osannut selittää, joten jätin paperit täyttämättä. Aikataulujulisteen ripustin seinälle ja siinäpä se saa sitten olla. Jos joskus satun niihin kellonlyömiin vahingossa osumaan, niin hieno juttu: omaa opetustani en aio ryhtyä minuutin tarkkuudella rukkaamaan. Enkä myöskään aio laittaa kaikkia häiriköitä ja heikkotaitoisia vierekkäin tai samaan ryhmään, vaikka tämä sitten tarkoittaisi sitä, että jossakin tietokannassa minut merkitään huonoksi opettajaksi. 

Ehkäpä tarkka ohjaus on uusille ja kokemattomille opettajille upea asia. Hehän saattavat sen ansiosta kokea saavansa voimakasta tukea. Minä kaipaan enemmän niitä aikoja, kun ideat tulla tupsahtelivat ja tunneilla sattui spontaaneja onnistumisia. Oli aikaa ja tilaa ilolle. Meillä ensi vuoden rekrytointia on jo alettu valmistella, ja avoimesti puhutaan jo siitä, kuka aikoo jäädä ja kuka lähteä. Kuulostaa siltä, että uusia tuulia puhaltaa monella suunnalla, ja niiden mukaan aion minäkin tempautua. Saa nähdä, mihin ne sitten kuljettavat - ensin pitää vain kestää kevääseen.