perjantai 13. toukokuuta 2022

Toukokuisia koulukuulumisia

Toukokuu alkoi Teacher Appreciation -viikolla. Menneinä vuosina tämä on meidän perheessä tarkoittanut sitä, että torstai-iltana töiden jälkeen on puolipaniikissa rynnätty Starbucksiin ostamaan opettajille lahjakortteja. Kaliforniassa asuessamme jotenkin hämärästi tiedostin, että vanhempainyhdistyksen aktiivit koristelivat opettajien luokkien ovia, tarjosivat lounaita ja keräsivät herkkukoreja. Itse jotenkin aina missasin näiden aktiviteettien deadline-päivät.

En oikein tiennyt, mitä viikolta odottaa, ja parasta olisi varmasti ollut olla odottamatta mitään. Koulu kuitenkin viisaasti järjesti yllätyksen meille opettajille viikon jokaisena päivänä. Maanantai-aamun kahvikärry baristoineen koulun ruokalassa oli aivan ihana juttu, ja haaveilin jo, kuinka upeaa olisi joka aamu kävellä hakemaan ilmainen cappuccino luokkaan mennessään. Muutamat oppilaat toivat myös pieniä lahoja. Kaikista paras juttu oli kuitenkin se tyttö, joka päätti antaa niin monta halausta kuin viikossa vain oli mahdollista. Joka kerta kun hän näki minut - aamulla tullessaan, illalla lähtiessään ja aina käytävällä tavatessaan - hän halasi ja sanoi jotakin ystävällistä.

Tällä viikolla sitten lopultakin tehtiin niitä STAAR-testejä. Etukäteisvalmistelut olivat samanaikaisesti sekä mittavat että riittämättömät. Vaikka kuinka luin manuaaleja, oli minulla testipäivinä edelleen monen monta kysymystä ja epäselvää asiaa. Painetta lisää se, että mokata ei saa, koska sitten koulu saattaa joutua selvittelemään osavaltion kanssa, pitääkö kaikkien testit hylätä siksi, että opettaja sanoi luokassa lauseen, jota ei olisi saanut sanoa. Manuaaleissa siis oli tarkalleen kirjoitettuna lauseita, joita saa eri tilanteissa sanoa ja niistä ei kuulunut poiketa. Kerroin omille oppilailleni tästä etukäteen, jotta he ymmärsivät, miksi opettajat yhtäkkiä kuulostivat roboteilta.

Itse valvoin kahtena päivänä testihuonetta, jossa oppilailla oli oikeus erityisiin tukitoimiin. Sain lukea tiettyjä osia tehtävistä heille ääneen (etukäteen piti tarkalleen tietää mitä saa lukea ja mitä ei) ja toisena päivänä he testasivat koneella, jolloin ohjelma luki heille osia kokeesta ääneen. Verrattuna meidän harjoitustestipäiviin oikea testaus oli itse asiassa kevyttä touhua, mutta se toki johtui siitä, etten valvonut kolmeakymmentä lasta eikä kukaan kokenut tarpeelliseksi tehdä testiään seitsemää tuntia.

Testien ajaksi luokkien seiniltä piti poistaa kaikki materiaali, joka olisi saattanut auttaa testin tekemisessä. Luokkahuoneet näyttävät nyt aika karuilta, eikä varmaan kukaan aio laittaa julisteitaan enää takaisin viimeistä kahta viikkoa varten.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että ensimmäisenä päivänä yksi lapsi jouduttiin luokastani sijoittamaan uudestaan, kun stressi ja paine ottivat hänestä yliotteen. Itsensä satuttamisen jälkeen alkoivat tavarat lennellä ja niin edelleen. Näiden tilanteiden jälkeen sitä aina miettii, että mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta tilanne olisi rauhoittunut? En tosiaan tiedä. Lähetin lapsen useammallekin valvotulle taukokävelylle (sellaiset ovat sallittuja), mutta enhän minä siellä luokassa keskellä standardoitua testiä voinut käydä hänen kanssaan pitkää keskustelua siitä, mikä ahdisti ja miksi. 

Toisena testipäivänä lapsi, joka on aiemminkin flipannut juuri minun luokassani flippasi testien jälkeen, kun valvoin kirjoja lukevaa ryhmää. Lapsen vanhempikin vihjaisi, kun myöhemmin keskustelimme, että tämä lapsi tuntuu reagoivan juuri minuun vähän eri tavalla kuin muihin opettajiin. Huomaan sen itsekin, ja yritän omalta osaltani työskennellä tämän opettaja-oppilas -suhteen parantamiseksi. Toistaiseksi en ole sanottavasti pyrkimyksessäni onnistunut. Tämä tosiaan tuntuu olevan sellainen osa-alue, johon mikään koulutukseni ei ole minua valmistanut: miten auttaa eri tavoin traumatisoituneita oppilaita ja/tai erityislapsia käsittelemään suuria tunteitaan nopeasti ja tehokkaasti tilanteessa, jossa he ovat osana suurta oppilasryhmää. 

Heti STAARin jälkeen oli tarkoitus aloittaa kiivas valmistautuminen oman oppiaineeni loppukokeeseen, joka pidetään ensi viikolla. Arvatkaa sairastuinko? Totta kai. Olin torstain koulussa silti, vaikka yskä oli vienyt äänen kokonaan. Mutta on kyllä sanottava, että meidän koulussa on niin tavallista käyttää erilaisia viittomia, kättentaputuksia, koputuksia ja käsisignaaleja, että kolme neljästä ryhmästä pystyi ihan täysin oppimaan ja työskentelemään, vaikka opettaja ei puhunut mitään. Se oli oikeasti aika silmiä avaava kokemus, ja saattaa jollain tavalla muuttaa didaktista otettani tulevaisuudessa. Sen viimeisen ryhmän kanssa sitten toki turhauduimme yhdessä, kun he olisivat selvästi tarvinneet vähän selventävää opetuspuhetta koputtelujen lomaan, eikä sitä sitten ollutkaan saatavilla. 

Tämäkin menee siihen kansioon, jossa säilytän oppilaiden suloisia, hauskoja ja ystävällisiä viestejä, ihan vain pahan päivän varalle.

Tänään jäin empimisen jälkeen kotiin sairastamaan. Tiedän, että olisi ehdottomasti pitänyt olla koulussa ja tiedän, että sitä olisi arvostettu, mutta toisaalta - terveys ensin. Vuosia sitten ihan toisessa työpaikassa yksi todella tarmokkaasti työskennellyt, vastuullinen kollegani sai lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa ylennyksen. Toisen kerran jälkeen kuulin, että hän oli ollut todella stressaantunut ja tehnyt pitkiä päiviä itsestään piittaamatta. Täysin odottamatta hän menehtyi työpaikalla. Se oli sellainen järkytys, jota olen kantanut mukanani. Itsestä täytyy todellakin pitää huolta ja rajat vetää, sillä kukaan muu ei sitä välttämättä puolestasi tee. 

Tämän päivän olenkin sitten yrittänyt kommunikoida perheen kanssa ja huomannut, että heitä ei kukaan ole kouluttanut luokkahuonepantomiimiin. Toivottavasti muutaman päivän mittainen hiljaisuuden retriitti tuo toivotun tuloksen ja ensi viikolla pääsen taas opettamaan äänen kanssa. Tästä on kuulkaa enää kaksi viikkoa kesälomaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kalifo...