Kun tullaan linjoja pitkin

Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän uupuneita ja traumatisoituneita näinä aikoina. Jotkut ihmiset osaavat kääntää sen positiiviseksi: nyt on aika olla kiltti, ymmärtäväinen ja rakastava. Aika rakentaa uutta ja parempaa yhdessä. Toiset taas aivan roiskuvat vihaa, ahdistusta ja pahaa oloa, ja tällä viikolla törmäsin jälkimmäiseen. 

Torstai-aamuna istuin sohvalle ennen töihin lähtöä ja mietin, että Suomessa minulle ei kukaan vanhempi koskaan huutanut. Ei siis varmaan kertaakaan, vaikka hyvin monta vuotta ehdin sielläkin luokkahuoneessa olla. Joskus tietysti käytiin vakavia keskusteluja, mutta aina asiallisia sekä puolin ja toisin kunnioittavia. 

Hetken ihan vakavissani siinä sohvalla puntaroin, menenkö kouluun ollenkaan. Menin, koska tiesin, mitä poissaoloni toisille opettajille tarkoittaisi - ja koska siellä edelleen olivat ne kaikki muut oppilaat. Hoin itselleni, että eihän tässä minusta ole kyse, vaan lapsista.

Itkuani edellisenä päivänä kuunnellut työkaveri toi minulle aamupalaveriin kahvin ja tiiminjohtaja kauniilla sanoilla täyttämänsä kortin. Molemmat koettivat sanoa, että ei se ollut sinun vikasi. Mutta minun mielessäni oli, olihan se. 

Juhlimme ystävänpäivää luokissa perjantaina. Lapsilla oli hauskaa!

Kerä lähti siis purkautumaan alkuviikosta sen jälkeen, kun eräs oppilas oli vienyt kotiin välitodistuksen. Vanhempi oli huomannut, että lapsen arvosana minun oppiaineessani on edelleen F. Niin kuin sivumennen sanoen on varsin monella muullakin. Olin laittanut asiasta sähköpostia joulun alla niille vanhemmille, joiden sähköpostiosoitteet löytyivät järjestelmästä - saamatta yhtään ainutta vastausta. Nyt kevätlukukaudella näihin tilanteisiin tietysti puututaan huolestuneemmin. Moni oppilas lähti syksyllä kouluun heikosta tilanteesta, mutta viime viikolla aloimme jo järjestää kasvokkaispalavereja niiden perheiden kanssa, joiden oppilaiden osaamisessa ei näy edes hentoa versoa uudesta kasvusta.

Oppilaan vanhempi soitti koululle tiistaina. Ensin hänen kanssaan jutteli tiiminjohtaja, kuulemani mukaan keskustelu oli ihan asiallinen. Sitten tiiminjohtaja laittoi minulle viestiä, että soita vielä sinäkin, vanhempi oli erityisen huolissaan sinun oppiaineestasi. Illalla soitin. Vanhempi ei ollut huolissaan vaan raivoissaan. Koetin muutamaankin otteeseen kääntää keskustelua siihen, mitä lapsen tukemiseksi juuri nyt voidaan tehdä ja miten edistyminen on nyt kevätlukukaudella alkanut jo näkyä. Vanhempi käytännössä huusi suoraa huutoa. Häntä eivät ratkaisut kiinnostaneet vaan syylliset. Keskeisin ongelma oli se, etten ollut hänelle henkilökohtaisesti soittanut jo kuukausia sitten. 

Seuraavana päivänä lapsi haettiin koulusta juuri ennen minun oppituntiani. Toimistoon tiputettiin paperityöt, jotka vaaditaan kun oppilas vaihtaa koulua. Counselor oli koettanut vielä hakea keskusteluyhteyttä. Kysyttyäni hän kertoi myöhemmin, että tilanne oli ollut hänellekin äärimmäisen epämukava ja vanhempi kauniisti muotoillen yhteistyöhaluton. Lapsi itse oli huutanut ja itkenyt keskellä käytävää, ettei halua lähteä rakastamastaan koulusta.

Opettajaakin muistettiin ystävänpäivän kunniaksi monin tavoin. 

Ymmärrän vanhemman huolen oikein hyvin, mutta en lainkaan sen purkautumistapaa. Toki olisi aivan ihanteellista, jos opettajat voisivat huolehtia jokaisen oppilaan yksilöllisestä tilanteesta kokonaisvaltaisesti ja olla jatkuvassa yhteydessä kaikkien lasten vanhempiin. Käytännössä tämä ei ole mahdollista. Jos meillä on isot luokkakoot ja valtavasti haasteita, huomio keskittyy aina vakavimpiin haasteisiin. Kotiin ollaan yhteydessä kun lapsi nukkuu luokassa, ei koskaan näytä opiskelevan, keskittyy heikosti, heittelee pöytiä, potkii seiniä tai kuristaa itseään ja toisia. Kotiin ei ehditä olla yhteydessä, jos lapsi käyttäytyy kauniisti, on huolehtivainen ja iloinen, yrittää parhaansa ja näyttää omaan tahtiinsa oppivan, ehkä hitaasti mutta varmasti.

Itkin tätä tapausta aivan loputtomasti, sekä töissä että kotona. Kyseessä ollut lapsi oli luokkayhteisössään hyvin pidetty, hänellä oli ystäviä ja hän aina vaikutti ympäristöönsä myönteisesti. Hänen akateemiset taitonsa olivat saaneet virtuaaliajoista kovan kolauksen, mutta nyt hän oppi ja yritti. Sanoin työkavereille, että minä olen siis niin huono opettaja, että oppilaat ihan minun takiani lähtevät meidän hyvästä koulustamme. Työkaverit sanoivat että ei, ei, älä kanna tätä mukanasi. Me teemme parhaamme ja se on kaikki, mihin pystymme. Mutta kun mikään ei riitä.

Koetimme tietysti oppia tästä. Luokkatiimin johtajan kanssa ideoitiin välituntivalvonnassa suunnitelma siitä, kuinka nämä muut heikosti menestyvät oppilaat voivat koettaa keväällä parantaa arvosanaansa. Laadin ylimääräisen kotitehtävän, jonka palauttamisesta saa aina täydet pisteet, kun vain näyttää lujasti yrittäneensä. Laitoin viestiä kotiin joka välineellä ja lähetin tehtävän paperisena lasten mukana. Maanantaina postaan sen vielä yhteen sovellukseen, jotta varmasti jokainen vanhempi tietäisi. Joka ilta soittelin koteihin ja joka ilta oli tapaaminen jonkun vanhemman kanssa. En tehnyt yhtään alle kaksitoistatuntista päivää.

Erittäin opettavainen kokemushan tämä minulle oli, mutta aivan liian kipeä. Jotkut vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, kuinka tiukoilla opettajat näinä aikoina ovat. Oman huolen ja pahan olon purkaminen väärällä tavalla voi aivan oikeasti tarkoittaa sitä, että joku kaikkensa yrittävä lopultakin murtuu.