Eka viikko koulua

Aamuisin ajan halki pimeän, unisen Austinin ja mietin, kuinka uskomatonta elämä on. Täällä sitä ajellaan amerikkalaisessa suurkaupungissa töihin lähiökouluun. Opettamaan englantia! 

Aikoinaan kun Austinia rakennettiin, aamuisin käyttämäni I-35 valtatie oli jakolinja. Tummaihoiset ihmiset saivat ostaa asuntoja vain valtatien itäpuolelta, siellä missä kouluni on. Kun nyt keskellä pandemiaa ajan koululle ja käännyn kolmevitoselta viimeiselle taipaleelle, kodittomat päivystävät sillalla ja nurmikentällä seisoo telttakylä. 

Nopeusrajoitus pysyy kolmessakymmenessä viidessä mailissa, mutta tie on niin kuoppainen, että norminopeus puhkoo renkaat. Vanhan jaon perintö näkyy ja tuntuu. Idässä päin asunnot ovat viime vuosiin saakka olleet halvempia. Asukkaat ovat tilastollisesti katsoen useammin heikompituloisia, vähemmän koulutettuja ja puhuvat harvemmin englantia ensimmäisenä kielenään.

Austin aikaisin aamulla. Otin kuvan, kun puoliso vei minut töihin - olin siis autossa matkustajana.

Opetin Suomessakin köyhemmissä kaupunginosissa ja vaativissa kouluissa, joissa oli paljon maahanmuuttajia. Olin töissä kouluissa, joissa kukaan ei puhunut pahaa kouluruoasta - mutta silti todellisuus oli Suomessa toisenlainen. 

Nykyinen kouluni jakaa kaikille lapsille ilmaisen aamiaisen ja lounaan. Päivällinen pakataan oppilaille mukaan koulusta lähdettäessä. Yksi lapsi oli onnistunut ensimmäisenä päivänä kävelemään aamiaisjakelun ohitse. Naapuriluokan avustaja selvitteli, olisiko nälkäänsä ääneen itkenyt lapsi saanut aamupalan ruokalasta myöhässä. Kun se ei onnistunut, hain eväspatukan omasta lounaskassistani. 

Keskiviikkoon mennessä olin ymmärtänyt, että apulaisrehtorin näkemys districtin ohjelmasta oli hyvin viisas ja oikea. Ajatus siitä, että ehtisin yhden oppitunnin aikana käsitellä kielioppia, lukea oppilaiden kanssa ja antaa heille aikaa kirjoittamiseen, on erheellinen. Ehdin yhden asian, sillä osaamisen kirjo on luokissani laaja. Ehkä yksi neljästä ryhmästä pystyy vapaaseen kirjoittamiseen, heikoimmat oppilaat tarvitsevat tukea sanatasolla. Tällä viikolla puhuimme substantiiveista ja verbeistä, ja seuraavaksi koetamme rakentaa tämän tiedon varassa kahden sanan lauseita. 

Yhdysvalloissa puhutaan paljon siitä, kuinka pandemia on aiheuttanut aukkoja oppimiseen. Luokissani näen, kuinka raakaa on olla maahanmuuttaja- tai erityisoppilas, joka on viimeiset puolitoista vuotta käynyt koulua virtuaalisesti ja vain silloin tällöin. Sillä kuinka käyt koulua koneella, jos kotona ei ole Internetiä, kukaan ei osaa auttaa sinua takaisin videokokouksen kaaduttua, aikuisten on otettava lapset mukaan töihinsä (koska kotiin yksin jättäminen ei ole turvallista) tai vatsassa kurnii nälkä? Onko siis ihme, että kirjoittamisen ja lukemisen taidot ovat joillakin näistä kolmasluokkalaisista edelleen ykkösluokan kevään tasolla? Silloinhan he viimeksi olivat koulussa.

Ensimmäisellä viikolla in-person -kouluunkin tultiin vielä ihan miten sattuu - yhden perheessä lomailtiin, toisessa ei herätty aamuisin ajoissa. 

Työsarkaa riittää. Minulla on yhteensä noin sata, satakymmenen oppilasta neljässä eri ryhmässä. Paperilla lapsia on satakaksikymmentä, mutta ainakaan ensimmäisellä viikolla kaikki eivät tulleet kouluun. Jotta homma pysyisi hanskassa, kuri on suomalaisittain ajatellen lähes armeijamaista ja didaktiset menetelmät äärimmäisen opettajakeskeisiä. 

Apulaisrehtori vähän kohotteli kulmiaan, kun sattui kävelemään luokkaani kesken harjoituksen, jossa hajotin lapset kolmen oppilaan sekaryhmiin laatimaan lauseita annetuista verbeistä. (Ennen ryhmä- ja pariharjoituksia tarkistamme maskit.) Homma näytti apulaisrehtorin silmin varmaan aika kaoottiselta, yleensä oppilaat pyritään pitämään penkeissään. Olen selvästi oppinut suomalaisessa luokassa sietämään vähän liikaa hälinää ja elämää. Nyt tavoitteena on suuren osan ajasta täysi, keskittynyt hiljaisuus. 

Lapset ovat silti lapsia. Opin tuntemaan heidät maskien yllä tuikkivista iloisista, ilkikurisistakin silmistä. On lapsia, joiden peppu ei millään pysy penkissä - nämähän ovat vain kahdeksan tai yhdeksän vanhoja pirpanoita. On myös lapsia, jotka osaavat, ja haluavat innokkaasti näyttää sen. Tältä viikolta jäi mieleen lapsi, joka riemuitsi, kun osasi tuellani kirjoittaa kokonaisen sanan oikein taululle. Yhdessä heitimme yläfemmat juhliaksemme hänen oppimistaan. 

Kuten ketkä tahansa lapset, oppilaat haluavat kertoa minulle lemmikeistään, harrastuksistaan, siskoistaan ja veljistään, synttärijuhlista ja siitä, mitä oppivat matikan tunnilla. Yksi oppilas lahjoitti minulle kauniin kynän, toinen piirsi kuvan. He ovat innokkaita ja avoimia, ainakin suurin osa. 

Toki näen myös kyyneliä, sidon kengännauhoja, laastaroin polvia, avaan vesipulloja ja autan pakkaamaan reppuja. Yhden oppilaan huolista puhuin jo sosiaalityöntekijälle, ja jos toinen vielä ensi viikollakin nukahtaa luokkaan, kyselen hänen kotiväeltään tukea. 

Rehtori sanoo oppilaillemme jokaisessa aamutiedotteessaan, että he ovat voittajia. Kun he tekevät ahkerasti töitä tavoitteidensa eteen, he pystyvät mihin hyvänsä. Monet oppilaista ovat kuulleet tätä sanomaa monta vuotta joka aamu ja tietävät, että se on heille totta. Kirjoittamisen tunnilla he pakertavat paperille lauseita, jotka ovat tulleet Kinderistä saakka tutuiksi: "I am going to go to college".