Turnajaisia ja eläviä kuvia

Vietin viikonlopun tyttären lacrosse-seuran kanssa. He osallistuivat osavaltion laajuiseen lacrosse-tapahtumaan College Stationilla, reilun parin tunnin matkan päässä meiltä. Turnajaisten sääntöihin kuului "stay to play", eli jonkinlainen soppari oli tehty paikallisten hotellien kanssa siitä, että kaikki majoittuvat. Me päädyimme majoittumaan vain la-su yön ja tyttären seurakaveri tuli vielä mukaan jakamaan huonetta. Tämä päätös sinetöi sen, että lapsen esiliinaksi lähdin minä eikä puoliso - eihän tulisi kuuloonkaan, että kahden teinitytön kanssa samassa hotellihuoneessa majoittuisi mies.

Eka kerta, kun heilun kentän laidalla lapsen harrastusten vuoksi. Rehellisyyden nimissä, ei harmita yhtään, että tätä lajia on ollut tarjolla niukalti. Siellä oli aika paljon väkeä, jotka ylpeinä kulkivat Lacrosse Mom- tai Lacrosse Dad -paidoissa. Yhden paita sanoi, että "I'm sorry for what I said when my daughter was on the field", ja joihinkin vanhempiin se sopikin kuin nenä päähän. Oli vanhempia, jotka tunsivat pelin kaikki säännöt, nimeltä jokaisen joukkueensa pelaajan ja jotka - sanotaan nyt vaikka innokkaasti - kannustivat omaa joukkuetta voittoon. Siis sellaista aika pelottavan intensiivistä meininkiä.

Katsoin kyllä kaikki pelit, seurasin miten omalla neidillä menee ja jännitin joukkueen puolesta. Mutta en kokenut mitään valtavaa hinkua kuulua tähän lacrosse-vanhempien maailmaan.

Lauantaina teini halusi jäädä pelipaikalle, kun minun oli pakko lähteä kentiltä tsekkaamaan sisään hotelliin. Seuraavaan peliin oli tuntikausia aikaa. Päätin, että sen sijaan, että katselisin kentällä puhelintani, katselen kaupunkia. Kävin lounaalla ja pistäydyin George Bushin presidentillisessä museossa.

Puoliso oli päättänyt yllättää meidät ja tulla nuorempien sisarusten kanssa sunnuntaina katsomaan yhden pelin. He siis lähtivät Austinista aamukuudelta, kuten me olimme tehneet lauantaina, ja ajelivat perille sopivasti juuri ennen päivän tokan pelin alkua. Se olikin jännittävä ottelu, kaksi melko tasaväkistä joukkuetta väänsivät tasapelin, joka sitten ratkottiin vastapuolen voitoksi erotuomareiden pelin aikana jakamien rangaistusvihellysten nojalla. Onneksi sen toisen voitoksi, koska tämä tarkoitti heille vielä yhtä peliä iltapäivälle. Me puolestamme lähdimme brunssille, kun saimme teinin ja tämän seurakaverin vihdoin kuorittua irti joukkueesta.

Puoliso oli tulomatkalla ajanut meidän kokosähköauton täysin tyhjäksi ja etsinyt sille latauspaikan. Piste osoittautui arveltua hitaammaksi, etenkin sen jälkeen, kun joku toinen oli lyönyt oman autonsa jakamaan tolppaa. Siinä vaiheessa kun pannukakut ja burgerit oli syöty ja oli aika lähteä kotiin, auto ei ollut vielä valmis jatkamaan matkaa. Päätettiin, että minä otan kaikki lapset omaan kyytiini ja mies jää sompailemaan sähköauton kanssa, jotta seurakaveri pääsee ihmisten ajoissa kotiin.

Olimme juuri ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun puoliso soitti perään: "Sulla ei muuten ole kotiavaimia." Laskin pikaisesti, että tulee melkein tunti lisää, jos tässä kiepsahdan ukarin. Arvelin, että en, vaikka olihan se heti selvää, että illasta tulisi nyt aiottua jännittävämpi.

Olin kuitenkin herännyt kahtena aamuna aikaisin ja valvonut teinivahtina vähän liian myöhään, viettänyt aikani ulkona ja kävellen ja kuntosalilla. Olin suoraan sanoen luvattoman väsynyt ja arvelutti istua ratin takana yhtään enemmän kuin oli pakko.

Tulomatkalla teinit olivat katselleet maisemia innokkaasti ja hihkuneet, kuinka jännää on olla ns. Yeehaw-Teksasissa (molemmat kun ovat melko tuoreeltaan muuttaneet Austiniin Kaliforniasta). Näimme mm. ladon, jonka seinässä mainostettiin asemyymälää, muutamia federal flags, paljon lehmiä, hevosia ja muutaman aasin. Mutta myös paljon vain sitä kaunista keski-Teksasia: peltoja, rancheja, seetripuita. Nyt paluumatkalla kukaan ei enää jaksanut innostua peltojen katselusta, kumpikin pelaaja nukahti ja nuoremmat tytöt uppoutuivat puhelimiinsa. Minä napsin Lifesavers-karkkeja, jotta pysyisin sokerin voimin pirteänä.

Saimme seurakaverin kotiin ja soitin puolisolle. Tilannearvio oli aika synkkä. Hän olisi tunnin päästä Elginissä, jossa pysähtyisi uudelleen tunniksi lataamaan. Itäisen Austinin liikenne oli vaikuttanut alkaneen heti Elginin jälkeen, joten siitä olisi vielä tunti kotiin. Kävimme tyttärien kanssa kotona katsomassa, olisimmeko unohtaneet lukita ulko-oven viereisen ikkunan. Ei, se oli nätisti lukossa eikä kotiin murtautuminen siis onnistunut. Lähtisimmekö ajamaan Elginiin ja hakisimme puolisolta avaimet? Ketään ei huvittanut viettää autossa enää hetkeäkään. Selailin nopeasti puhelimelta vaihtoehtoja.

Elävät kuvat tuntuivat tässä kohden mainiolta ehdotukselta. Koska olin nopeasti etsinyt vain jotain, mitä me kaikki suostuisimme pelkäämättä ja kiukuttelematta katsomaan, päädyimme eri leffateatteriin kuin yleensä. Tiedostin, että tämä oli jonkinlainen taideleffapaikka, mutta se yllätti silti.

Kun olimme ostaneet liput, lapset rupesivat kyselemään popcornia - jota ei näkynyt missään. Kävin kysymässä ja tulin sitten vähän ärsyyntyneenä takaisin tytärten luokse: "Kyllä teidän pitäisi kysellä tällaiset asiat eikä minun. Olen nyt niin väsynyt, etten varmaan yhtään ymmärtänyt, mitä se henkilökunta tarkoitti. Sanoivat, että popcornit ovat tuolla sisällä. Missä sisällä? Siis kauppakeskuksessa vai?" Lapset totesivat, että ihan sama, poppareita tai ei, mennään katsomaan leffaa.

Ja niinhän ne popparit olivat siellä sisällä. Jokaisen istuinparin edessä oli pöytä, ja pöydällä kokonainen illallismenu. Maistuisiko rouvalle lasi viiniä elokuvan kanssa? Tai kenties pihvi ja olutta? Tarjoilija tarjoili. Kaikkea sitä!

Pikku Naisia, 2019-versio, itketti ja nauratti. Vielä autossa kotimatkalla huokailimme, kuinka kauniita kohtaukset olivat olleet ja miten taitavasti elokuva pujotteli kaikkien niiden sudenkuoppien halki, jotka rakastetun tyttökirjan aiemmat filmatisoinnit olivat tälle produktiolle luoneet.

Aivan upea lopetus tälle viikonlopulle. Puolisokin oli sillä välin jo ehtinyt kotiin, ja kotiovi oli saatu auki.