lauantai 11. huhtikuuta 2020

Hetki kerrallaan


Makuuhuoneen ikkuna on avoinna, sillä tänään ei ole liian kuumaa, kylmää tai kosteaa. Ikkunan ulkopuolella on vihreä puu, keväänvihreä, voimakkaan vihreä. Satelee hiljalleen vettä. Jossakin huhuilee uuttukyyhky, keväisen Austinin ääni. Välillä sille vastaavat pikkulinnut, mutta sateen aikana ne ovat pitkälti hiljaa. Kun ulkona ei liiku ketään, pisaroiden ropina kantautuu sisälle saakka.

Olisin mieluusti tuolla ulkona jossakin. On pääsiäisviikonloppu. Huomenna menisimme kirkkoon, jos voisimme. Ja normaalina keväänä, toki en ehkä sadepäivänä silloinkaan, olisin tänään halunnut viedä lapset Pedernales Falls -puistoon, jossa itse kävin viime keväänä työkaverin kanssa. Odotin, että saan näyttää lapsille keväiset villikukkien täyttämät kedot ja veden reikäisiksi uurtamat loputtomat kalliot.

Ehkä he olisivat uskaltautuneet kahlaamaan villiin, viileään luonnonvirtaan. Koira olisi ollut retkestä innoissaan, olisimme syöneet eväitä ja ottaneet kuvia. Postanneet lopulta onnellisia perhepotretteja sosiaaliseen mediaan ja lapset olisivat valittaneet, että äiti onko sun aina pakko - mutta teinin Instassa olisi ollut makeita kuvia aivan yhtä lailla.

Normaalina keväänä, muistutti kalenterini, olisin tänä aamuna käynyt uimassa. Triathlon-ryhmän harjoitusohjelmassa oli tälle päivälle suunniteltu ensimmäinen avovesiuinti. Nyt altaat on suljettu, järvet on kielletty, triathlon-ryhmän harjoittelu ja triathlon-tapahtuma molemmat peruttu.

Puistot, polut, ulkoilualueet - kaikki on tänä viikonloppuna suljettu, että ihmiset pysyisivät kiltisti sisällä. Ehkä sitten ensi vuonna. Ehkä silloin meillä on taas yltäkylläisesti mahdollisuuksia, valinnanvaraa ja ohjelmaähkyä. 

Lapset ja mies katsovat olohuoneessa elokuvaa, nauravat ääneen ja ilakoivat. Minä katsoin makuuhuoneessa omaa elokuvaani. He nauttivat jännityksestä, perusturvallisia kun ovat.

Minulle päivän jännitykseksi riitti skorpionin metsästys. Lapset raportoivat nähneensä sellaisen aamulla. Minne se sitten livahti, jonnekin heidän huoneeseensa. Käänsimme huoneen ympäri, siivosimme lattiasta kattoon, tukimme reikiä joiden kautta se oli saattanut seinän välistä livahtaa. Illalla täytyy vielä tarkistaa sängyt ja laittaa uudet lakanat, sillä mokoma ei enää tullut esiin. Toivottavasti kissakaan ei sitä löydä, sillä kattirukka ei osaisi moista väistää.

Imuroidessa pysähdyin muutaman kerran hengittämään ja muistelin isoäitiäni, jolle vanhoilla päivillään puhkesi astma. Ylämäen jälkeen hän aina pyysi, että seisahtuisimme hetkeksi. Lapsi kun olin, ja malttamaton, en koskaan oikein ymmärtänyt, miksei jo voitu mennä. Nyt teen itse samaa, ja tasamaalla.

En tiedä meillä viikkokausia kiertäneen taudin nimeä, ja hyvä niin - mutta tiedän etten ole kokenut tällaista ennen. Samoja oireita potee jossain määrin koko perhe, mutta onneksi lievänä, hyvin lievänä. Normaalina aikana kävisimme kaikki töissä ja koulussa.

Ja nytkin teemme töitä ja käymme koulua, kukin omilla laitteillaan ja omilla tyyleillään. Teini ei oikein tahdo ehtiä kouluun kymmeneksi, hyvä jos yhdeksitoistakaan. Nuorin sisko on siihen mennessä saanut jo päivän hommat valmiiksi. Kaikki heistä ottavat mielellään pieniä pausseja, taidetuokioita, välipaloja, lukuhetkiä.

Kevät tuntuu tällaisenaan pitkältä. Kun vain ajattelenkin sen kääntyvän pitkäksi kesäksi... Meidän piti matkustaa muutamaksi päiväksi Tennesseehen, oli tarkoitus kokea Smoky Mountains. Oli aie viettää iltapäiviä uima-altaalla, oli puhetta uudesta reissusta Pohjois-Teksasiin hevosfarmille. Kaikki, koko maailma, olemme samassa veneessä. Päästämme irti suunnitelmista ja unelmista ja odotamme, että niitä taas saa olla.

Sitä ennen tuntuu parhaalta edetä vain hetki kerrallaan. Juuri nyt sade ropisee, juuri nyt lapset nauravat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikromanageroinnista ja luovuudesta

Muistan, kuinka Suomessa eräs rehtori puhui usein opettajan työn luovasta puolesta. Hän toisteli, että luovuudelle pitää jäädä aikaa ja tila...