Opintielle

Ryhdyin töiden ohella opiskelemaan.

Oikeastihan olen opettaja. Suomessa opettaisin ja opetin äidinkieltä ja kirjallisuutta, suomi kakkosta ja ev. lut. uskontoa yläkoulussa tai toisen asteen opetuksessa. Yhden kevään olin myös alakoulussa sijaistamassa neljännen luokan opettajaa.

Olen monesti nauraen todennut, että ainevalintani olivat äärimmäisen epäonnisia sellaiselle ihmiselle, joka sittemmin muutti Yhdysvaltoihin. Täällä on valitettavan vähän kysyntää suomen kielen opettajille. 

Minulla on hyvä työ hyvässä yrityksessä ja ihanat työkaverit, eikä sinänsä siis mitään pakkoa vaihtaa alaa tai työpaikkaa. Mutta en pääse siitä mihinkään, että kaipaan opettamista. Kouluelämän rytmiä, oppilaita, opettajayhteisöä, kokeiden korjaamista ja niitä hetkiä joina tuntuu, että jollain pienellä tavalla sai olla edistämässä lapsen tai nuoren kasvua, kehitystä tai ajattelua.

Yhä uudestaan mietin, että entä jos se olisi mahdollista? Niinpä ryhdyin selvittämään, voisinko saada opettajan pätevyyden Texasissa.

Jos olisin luokanopettaja, homma olisi saattanut olla suhteellisen selkeä. Olisin lähettänyt asiakirjoja osavaltion opetuslautakunnalle (TEA) ja ehkä saanut opettajan pätevyyden suht. suoriltaan. Mutta se, että saisin luvan opettaa sitä suomea ei auttaisi juurikaan.

Olisin voinut mennä kouluun uudestaan alusta alkaen, mutta tämä vaihtoehto ei tässä vaiheessa elämää tunnu houkuttelevalta monestakaan syystä. Koulutuksen hinta on niistä vain yksi.

USAssa kuitenkin on opettajista aina vähän pulaa (eikä Covid ole asiaa varsinaisesti auttanut). Niinpä täällä on jo vuosikymmeniä sitten pistetty pystyyn vaihtoehtoisia opettajankoulutusohjelmia. 

Kriteerit ilmeisesti hiukan vaihtelevat osavaltioittain ja hämmentävästi myös ohjelmittain. Texasissa TEA näyttää vaativan, että vaihtoehtoiseen ohjelmaan pyrkivällä on Bachelor-tason tutkinto (suomalaisittain kandi) ja GPA vähintään 2.5. Alhaisemmalla keskiarvolla voi hakea, mutta sitten on ensin läpäistävä PACT-testi. Jotkut ohjelmat vaativat PACTin joka tapauksessa.

Koska tutkintoni on ulkomailta, tarvitsin ensimmäiseksi transkriptin tutkintotodistuksesta. Tämän olin itse asiassa teetättänyt muuta tarkoitusta varten jo pari vuotta sitten ja sattumalta onneksi sellaisella taholla, joka löytyi myös opekoulutusohjelman listasta. Ensin siis tarvittiin opintosuoritusote englanniksi Helsingin yliopistosta ja sitten se lähetettiin transkriptifirmalle tulkittavaksi kurssi kurssilta.

Seuraava tehtävä oli TOEFL-koe, jonka suoritin joulukuussa. TOEFL on virallinen ja valvottu kielikoe, jossa testataan kuullun ymmärtäminen, luetun ymmärtäminen, puhuminen ja kirjoittaminen. Opekoulutusohjelmaa varten kaikista osioista on saatava tietty pistemäärä. Jännitin eniten puhumista, mutta yllättäen se meni paremmin kuin kirjoittaminen. Kaikki osiot kuitenkin selvittelin kirkkaasti. TOEFLia tekeville vinkiksi: kannattaa katsoa harjoituskokeita ja laatia puhe- ja kirjoitusosioihin valmis rakenne, jota voi hyödyntää minkä tahansa aiheen käsittelyssä.

Vasta näiden vaiheiden ja siis noin neljän- tai viidensadan dollarin kulujen jälkeen saatoin hakea itse ohjelmaan ja pyytää koulutusohjelmaa arvioimaan, olisinko kelvollinen kandidaatti.

Ilmoitin hakutoiveissa ajattelevani luokanopettajuutta alakoulussa. Eilen juttelin ohjelmakoordinaattorin kanssa. Hän totesi, ettei transkriptejä tulkitseva avustaja ollut saanut papereistani mitään selvää eikä siksi ollut antanut suositustaan siitä, mikä linja kävisi. 

Katselimme siis transkriptia yhdessä. Suomalaiseen tutkintooni ei tietenkään kuulunut lainkaan matematiikkaa tai mitään, joka olisi kuulunut kategoriaan ”science” (eli fysiikka / kemia / etäisesti luonnontieteellinen aihe). Paikallisessa collegessahan näitä olisi joissakin yleisaineissa ehkä ollut pakollinen kurssi. Luokanopettajuus kaatui siihen. Tai siis, olisin voinut opiskella alakoulun matikan paikallisen oppimäärän itsekseni ja sitten päästä sisään PACT-testin kautta. Ei kuulosta mahdottomalta, mutta toisaalta matikka ja minä emme koskaan ole toisiamme äärettömästi rakastaneet.

”Mutta...” sanoi ohjaaja ilme kirkastuen: ”sinullahan on täällä vaikka kuinka paljon kirjallisuutta, kielitieteitä, uskontoa, jotain historiaa...” (Olin yliopistossa erityisen kiinnostunut kielihistoriasta ja kielisosiologiasta.) ”Jos otatkin tämän toisen linjan, voin aivan suoraan kirjata sinut ohjelmaan.”

Selvä sitten. Linjani on English Language Arts & Reading / Social Studies 4-8. 

Paljon töitä ja pitkä tie on edessä, mutta tästä se siis alkaa. Monen monta koetta on läpäistävä ja kuulostaa siltä, että ainakin USAn ja Texasin historiaa sekä englannin kielen pilkkusääntöjä täytyy perusteellisesti tutkiskella. Enkä tietenkään tiedä, että jos joskus saan pätevyyden ja päädyn hakemaan opettajan paikkaa, palkkaako kukaan edes maahanmuuttajaa englannin opettajaksi.

Mutta itsensä kehittäminen on aina hyvä asia, tie tuntuu oikealta ja maltan tuskin odottaa, että pääsen alkuun!

Lemmikkiluukku

Oikeastihan meidän takaovi pitää jossain vaiheessa vaihtaa kokonaan. Se mainittiin myös kuntotarkastusraportissa. Kuntotarkastajan ongelma oven kanssa oli se, että ovi on väärinpäin: se aukeaa ulospäin ja saranat ovat näin ollen ulkopuolella. Kiinteistövälittäjä selitti, että joku ahkera voi nostella oven paikoiltaan. Toisaalta kumpikaan ei kommentoinut sitä, että ovi ei varsinaisesti mahdu avautumaan keittiöön.

Minun suurin ongelmani oven suhteen on se, että edellisen omistajan koira on pistänyt sen(kin) päreiksi. Ikkunaan on raavittu jälkiä. Pitkään katselin "hämähäkinseittejä", ennen kuin yritin vihdoin niitä siivota ja ymmärsin, että jäljet ovatkin lasissa. Oveen on myös hangattu samaa värivirhettä, jota olen talosta sisältäkin pessyt seinistä ja ovista. Siis ilmeisesti pesemätön koira on hangannut siihen turkkiaan. Sisäpuolelta oveen on sudittu maalia sinne tänne, ehkä tätä värivirhettä korjaamaan, mutta ulkopuolelta ovi on reippaan laikukas.

Hyvän oven hankintaa odotellessamme korjasimme nyt tähän hätään vain lemmikkiluukun, joka sekin repsotti ovessa puoliksi irtonaisena. Syyskelien tultua tuuli alkoi puhaltaa luukusta vähän turhan rapsakasti keittiössä istuvien jalkoihin.

Uusi lemmikkiluukku ja sen edessä koiran luu. Pötkyläkissat ovat "draft stoppers", eli  painavia, ehkä hiekalla täytettyjä pötköjä, joiden on tarkoitus torjua huonosti asennetun tai ehkä alun alkujaankin vääränkokoisen oven raoista puhaltavaa tuulta.

Luukun vaihtamisen piti tietysti olla pieni homma. Sitten selvisi, että ovessa valmiiksi ollut aukko oli uudelle luukulle hiukan liian pieni, eikä työkalupakista löytynyt metallioven leikkaamiseen tarkoitettuja työkaluja. Puoliso ryhtyi luovaksi, kun kerran tiedossa oli, että ovi menee seuraavaksi kaatopaikalle. Niinpä aukko vähän niin kuin kuorittiin auki ja kuorintajäljet ovat nyt siististi luukun reunojen alla piilossa.

Kevin-kissa oppi käyttämään uutta luukkua noin kymmenessä sekunnissa, vaikka uudesta läpästä ei päivä paistakaan läpi kuten edellisestä. Kevinistähän tuli uuteen kotiin muutettuamme sisä-ulkokissa, mikä paransi sen elämän- ja mielenlaatua kummasti. Jälkeenpäin ajatellen Kevin oli pienessä kerrostaloasunnossamme ahdistunut. Nykyisin Keviniä ahdistaa enää se, että lemmikkiluukku laitetaan iltaisin pimeän tultua kiinni ja se avataan vasta aamun valjettua (kojoottien pelossa, eikä tumma kissa autonkaan edessä helposti näkyisi). 

Asiallisilla työkaluilla metallipurkki aukee, eikun...

Uusi luukku korjasi näppärästi tämänkin ongelman, sillä seuraavaan aamuun mennessä Kevin oli oppinut avaamaan kannen itse. Aamupalalla olleet lapset kuvailivat, että kissa suunnilleen hyppi luukun päällä, kunnes sai sen rämähtämään paikoiltaan. Ryhdyimme siis junttaamaan luukun eteen myös tuolin esteeksi. Kaikkina iltoina tuoli ei ole ollut aivan riittävän tukevasti luukun edessä, joten viimeiseksi lisäsin soppaan jeesusteippiä. Jospa nyt ei kovin monena iltana tarvitsisi enää juosta pimeällä kadulla huhuilemassa Keviniä, naapureiden riemuksi.

Uusi lemmikkiluukku on ollut nyt paikoillaan viikon. Vanha koiramme ei ole ihan vielä hoksannut, kuinka se toimii. Edellinen luukku oli helppo, kun hän siis näki, että siellä se ulkoilma on. Nyt pitäisi tehdä varsinainen uskonloikka kohti muoviläppää ja lujasti toivoa, että seinältä näyttävä este väistää. Työnnämme, rohkaisemme, maanittelemme ja lahjomme koiraa koko perhe - kissaa myöten. Silti se jää ovelle surkeasti vikisemään. 

Sillä aikaa Kevin painelee onnellisena pihalla, komentaa oravaa ja pyydystää liskoja. Kiitos lemmikkiluukun, Kevin saa kannettua saaliinsa näppärästi aina olohuoneeseen saakka, ennen kuin perhe havahtuu - ja kiljuu (epäilemättä ihastuksesta).

Yritin houkutella Kevinin mukaan kuvaan, mutta häntä kiinnosti enemmän se, miksi ihmisressu käyttää kahta kättään johonkin muuhun kuin kissan silittämiseen.

Terveysvakuutusviidakossa

Töissä on menossa vuosittainen Open Enrollment. Tämä siis tarkoittaa, että työntekijät arvioivat terveysvakuutusvalintansa ja tekevät tiettyyn päivään mennessä päätökset ensi vuodelle. Koskee tietysti vain työntekijöitä, jotka ovat näihin etuuksiin oikeutettuja. Osa-aikaiset, tilapäiset, vuokratyöntekijät, freelancerit jne. eivät vakuutuksia saa.

Open Enrollment -periodin ulkopuolella terveysvakuutusvalintoihin saa tehdä muutoksia ainoastaan, jos tapahtuu iso elämänmuutos - esimerkiksi puoliso menettää työpaikkansa ja sen myötä hänen kauttaan tulleet vakuutukset. On siis ihan hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä oikein aikoo.

Minulla on tällä hetkellä tarjolla vain kaksi vakuutusvaihtoa, onneksi. Useamman tutkimiseen menisikin sekä ikä että se terveys! En tarkoituksella kuvaile kumpaakaan yksityiskohtaisesti, muun muassa siksi, että yksityiskohtaiseen kuvaamiseen kuluisi paljon aikaa ja rautalankaa. Olen nyt muutamana päivänä lueskellut useamman pamfletin, osallistunut yhteen infotilaisuuteen ja katsonut pari videota aiheesta, ja hiljalleen alan olla kärryillä siitä, mitä vaihtoehdot tänä vuonna tarkoittavat.

Pääpiirteissään homma menee niin, että meille tarjotaan vaihtoehdoiksi perinteinen vakuutus ja High Deductible -vakuutus, eli sellainen vakuutus, jossa on suuri omavastuuosuus. Kummassakin tapauksessa työntekijä maksaa vakuutuksesta tietyn summan joka palkasta, ja työnantaja maksaa oman osansa. Kuukausimaksun lisäksi työntekijä maksaa tietyn summan kokonaan itse aina, kun käyttää vakuutusta, kunnes vakuutuksen omavastuun (deductible) maksukatto tulee täyteen ja vakuutus alkaa korvata terveyskuluja. Senkin jälkeen työntekijä voi olla vastuussa tietystä osasta kuluja, kunnes koko omavastuumaksimi täyttyy (out of pocket max). Tämän jälkeen vakuutus sitten korvaa kaiken, poikkeukset poislukien. Kaikki nämä summat ja rajat ovat vakuutusvaihtoehdoissani hyvin erilaiset.

Sekä työntekijälle että työnantajalle vakuutus, jossa on suuri omavastuuosuus, näyttää lähtökohtaisesti houkuttelevalta. Meille tarjotuissa vaihtoehdoissa High Deductible -vakuutuksen kuukausimaksut ovat työntekijälle noin kolmasosan siitä, mitä perinteinen vakuutus kuukausittain maksaa. Tämähän on siis se raha, jonka varmasti menettää, käyttipä vakuutusta tai ei! Kuukausisummat ovat tosin erilaisia yksittäiselle ihmiselle, yksittäiselle + 1 muulle henkilölle, perheelle, tupakoitsijoille ja tupakoimattomille. 

Korkean omavastuuosuuden vakuutuksen oheen tarjotaan meillä säästötiliä (HSA), jolle voi joka palkasta ohjata valitsemansa verottoman summan. Tilille säästyneitä rahoja voi käyttää kertyvien terveyskulujen kattamiseen. Työnantaja saattaa myös osallistua säästämiseen ja palkita rahallisesti esimerkiksi tiettyjen terveystavoitteiden saavuttamisesta (perusterveystarkastus, peruslabrat jne.). HSA-tilille laitetut rahat eivät tyypillisesti katoa mihinkään, vaikka niitä ei käyttäisi vuoden loppuun mennessä. Jos työpaikkaa vaihtaa, HSA kulkee työntekijän mukana. Säästöissä on kuitenkin vuosittainen katto, ja esimerkiksi minulle tarjotussa suunnitelmassa vuoden maksimisäästöt kattaisivat noin puolet mahdollisista maksimikuluista.

Molemmat terveysvakuutukset kattavat heti kärkeen muutamia ennaltaehkäiseviä perusjuttuja aivan kokonaan. Vakuutusten käsitys siitä, mikä on ennaltaehkäisevää, on vain vähän erilainen, ja korkean omavastuuosuuden vakuutuksessa näitä on vähemmän kuin perinteisessä. Kummassakin on kuitenkin mm. vuosittainen lääkärintarkastus, mammografia ja perusrokotteet. Jos siis voisi olla varma siitä, että pysyy vuoden aika lailla perusterveenä, kannattaisi ilman muuta ottaa korkean omavastuun vakuutus ja säästellä hiljaksiin tulevia kuluja varten. Esimerkiksi meidän perheen tämän vuoden käynneillä tämä valinta olisi tullut halvemmaksi. 

Perustarkastusten ja -rokotusten lisäksi meillä on tänä vuonna ollut vain pari lääkärikäyntiä ihottuman takia ja yksi luomenpoisto. Jos meillä olisi ollut korkean omavastuun vakuutus, olisimme saaneet sen kautta perustarkastukset ja rokotukset ilmaiseksi. Luomi- ja ihottumakäynnit olisi maksettu kokonaan omasta pussista, koska omavastuukatto ei olisi näillä vielä täyttynyt. (Jos olisi täyttynyt, vakuutus olisi korvannut 80 %.) Kaiken kaikkiaan olisimme maksaneet käynneistä itse noin kolmisen tuhatta dollaria - olettaen, että olisimme pysyneet tiiviisti vakuutusyhtiön verkostoon kuuluvilla lääkäreillä ja lääkärit olisivat laskuttaneet meiltä saman kuin vakuutusyhtiöltä (mikä ei ole ollenkaan sanottua). Kuukausimaksut olisivat kuitenkin olleet useita tuhansia dollareita halvemmat kuin perinteisen vakuutuksen.

Meillä oli siis kuitenkin perinteinen vakuutus. Kaikki käynnit, myös luomenpoisto ja ihottuman hoito, näkyvät käyntihistoriassa ennaltaehkäisevinä. Maksoimme niistä ainoastaan kiinteän omavastuumaksun per käynti (co-pay): siis aina vain muutamia kymppejä, ja käyntimaksuista kertyi koko vuonna vain joitakin satoja dollareita. Toisaalta edellisenä vuonna saimme tuhlattua suunnilleen saman summan muutamassa kuukaudessa, kun erikoislääkäri tarkasti tyttären kuulon ja itse ramppasin fysioterapiassa hoidattamassa hamstring-vaivaa.

Kahden vakuutusvaihtoehtoni erot kärjistyvät, jos tapahtuu jotakin odottamatonta. Jokunen vuosi sitten puoliso onnistui ajamaan pimeässä alamäessä polkupyörällä liikenteenjakajaan ja mursi sormensa ja kämmenselän parista kohtaa. Seurasi käynti ensiavussa, useita röntgeneitä, kipulääkkeitä, tapaamisia erikoislääkäreiden kanssa, leikkaus, seurantakäyntejä ja fysioterapiaa. 

High Deductible -vakuutuksessa perheen omavastuumaksut olisivat todennäköisesti paukkuneet maksimiin saakka, ja kun vakuutus olisi tämän jälkeen tullut apuun, olisimme edelleen maksaneet 20 % hoitokuluista, mahdollisesti aina koko vuoden maksimiin saakka. Itse katettava kokonaissumma olisi saattanut olla noin viisitoista tuhatta dollaria. (Noin kolme kertaa enemmän, jos olimme erehtyneet menemään vakuutusyhtiön verkoston ulkopuoliselle palveluntarjoajalle, eli siis ihan vain väärään lääkärikeskukseen.)

Perinteisessä vakuutuksessa puolestaan joka juttu olisi hinnoiteltu erikseen. Käynti ensiavussa olisi kustantanut satasen tai kaksi, röntgenkuvien, leikkauksen ja leikkaussalin hinnasta olisi kustakin maksettu 20 %, fysioterapiasta viisikymppiä kerta jne. Palveluntarjoajan hinnastosta riippuen tälläkin menetelmällä voidaan hyvinkin päästä kymppitonnin kuluihin (niin kuin muistaakseni silloisella vakuutuksella suunnilleen kävikin), mutta perinteinen vakuutus tulee mukaan kuvioihin aika lailla saman tien ja maksukatto on kaiken kaikkiaan matalammalla.

CDC:n mukaan High Deductible -vakuutusten suosio on USAssa noussut kohisten, sillä ymmärrettävästi monia houkuttaa ajatus siitä, ettei valtava osa kuukausipalkasta mene terveysvakuutusmaksuihin. Nämä vakuutukset ovat myös työnantajalle edullisempia. Erityisen edullisia ne ovat, jos ihmiset eivät niitä käytä. Nettiä tutkaillessani löysin artikkeleita, joissa kerrottiin, että monet ottavat korkean omavastuun vakuutuksen, mutta eivät joko saa sen oheen HSA-tiliä tai jättävät säästämättä tilille. Vakuutusta käytetään siis vain ennaltaehkäisevän hoidon hankkimiseen, mutta vaikkapa niitä lääkärintarkastuksessa ilmenneitä terveysongelmia ei tällä vakuutuksella olekaan välttämättä varaa hoidattaa.

Oikean vakuutuksen valinta on siis vakava paikka. Yritysten henkilöstöosastot tarjovat tähän tyypillisesti paljon tukea, palveluntarjoajilla on tarkoitusta varten palvelupuhelimia ja neuvojia, ja toki ihan netistäkin löytyy lukemattomia artikkeleita, testejä ja ohjeita valinnan tueksi. 

Sanotaan, että korkean omavastuun vakuutusta harkitsevan tulee esimerkiksi miettiä, onko realistisesti varaa maksaa vakuutuksen maksimit lyhyen ajan sisällä, jos eteen tulee odottamatta paha paikka. Selkeästi sanotaan, ettei tätä vakuutusta suositella heille, jotka tietävät että edessä on leikkaus tai muu isompi terveyskulu. Korkea omavastuu ei ole ihanteellinen valinta (pikku)lapsiperheille, jotka saattavat käydä lääkärin pakeilla monta kertaa vuodessa vaikkapa korvatulehdusten vuoksi. Sanottiinpa jossakin listassa, että myös sellaisten olisi harkittava kahdesti, jotka harrastavat urheilua, erityisesti kontakti- tai riskialttiita lajeja.

Elämme keskellä pandemiaa, teini harrastaa edelleen lacrossea ja me puolison kanssa olemme innostuneet maastopyöräilystä. Maailma on epävarmempi paikka kuin ehkä koskaan, eikä kaiken rehellisyyden nimissä meidän, juuri talon ostaneiden, tileilläkään aivan loputtomasti joutilaita dollareita pyöriskele. Meidän päätöksemme vaikuttaa lopulta aivan selvältä. Taitaa olla järkevintä antaa korkeiden kuukausimaksujen rullata ensi vuonnakin - kaikeksi vakuudeksi.

Uudessa kodissa

Olemme asuttaneet uutta kotia muutaman viikon. Osa tavaroista ja muutama kalustekin ovat vielä autotallissa ja kaikissa tiloissa riittäisi vielä järjesteltävää, mutta talo itsessään tuntuu minusta jo kumman omalta. Kodilta. 

Kaikilla lapsilla on nyt omat huoneet, ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun USA:han muutimme. Kaksi pienintähän ovat puhuneet tästä vuosia ja kyselleet, koska se päivä koittaa. Nyt kun se koitti, nuhjaavat silti yhdessä samoissa nurkissa, kuin eivät osaisi erillään ollakaan. Tottuminen vie aikaa. 

On kuitenkin ihanaa, että voidaan nyt käydä etäkoulua ja tehdä etätöitä kukin omissa nurkissamme. Enää minun ei tarvitse paeta parvekkeelle, kun kokous alkaa - ja kreivin aikaan, sillä tänne juuri tuli syksy kylmine rintamineen ja vesisateineen. 

Joku lapsistakin sanoi, että meillä on nyt enemmän vapautta. Emme edellisessä kerrostaloasunnossamme oikeastaan edes huomanneet sitä, mutta nyt havaitsemme eron: olimme jatkuvasti toistemme kanssa samoissa huoneissa ja tiloissa, emmekä voineet valita toisin.

Meidän edellinen asunto oli todella pimeä. Ikkunat oli peitetty mustilla ötökkäverkoilla ja niiden edessä seisoi suuria puita. Ehkä ikkunoiden asettelukin oli jokseenkin epäonninen. Totuimme pitämään valoja päällä kaiket päivät. Ja kun amerikkalaisissa kodeissa ei tyypillisesti kaikissa huoneissa ole paikkaa kattolampulle, hyvää valaistusta oli vaikea luoda. Uudessa kodissa ihastelenkin jatkuvasti ikkunoista tulvivaa luonnonvaloa.

Keittiöön tulee luonnonvaloa

Kissa ja koira opettelevat hekin uusille tavoille. Koira oli ensimmäisinä päivinä uudessa talossa äärimmäisen levoton. Arvelen tietäväni miksi: talossa asui ennen meitä ainakin yksi iso koira, näimme käydessämme toisenkin. Kun ensimmäistä kertaa toimme tänne tavaroita ja avasimme ulko-oven, vastapestyiltä lattioilta leyhähti vastaan märän koiran haju. Meidän pikku piskimme varmaan arveli oleskelevansa jonkun toisen mailla. 

Märän koiran hajusta päästiin ainakin osittain, kun pesetimme keittiön laattalattian. Laattojen saumat olivat suoraan sanoen yököttävät. En tiedä, olisinko asiaa heti huomannut - en ainakaan siis taloa katsoessa huomannut. Yläkertaan tilasimme ammattilaisen pesemään kokolattiamatot ja kaveri käydessään demonstroi, että tältä näitten laattojen muuten kuuluisi näyttää. Totesin saman tien, että nämähän pestään. 

Siinä meinasi sitten vielä tulla mutka matkaan, kun ilmeni, että saumat oli maalattu ja maalipinta menisi pesussa pilalle. Lupasin työn tekijälle, että en häntä siitä syytä. Kosmeettinen haitta on kuitenkin paljon miellyttävämpi kuin millimetrien paksuinen likakerros. Talosta on löytynyt puunattavaa muutenkin, vaikka edellinen omistaja kohteliaasti tekikin pintapuolisen lähtösiivouksen.

Keittiön laatat pesun jälkeen (vasemmalla)
ja myyntikuvissa (oikealla). 

Kevin-kissan elämänlaatua uusi talo nosti kummasti. Se on aina ollut eläväinen tapaus, ja lisätila tuli hyvinkin tarpeeseen. Ensimmäisinä päivinä kissalla riitti puuhaa, kun se tutki paikkoja ja tarkasti korkealla sijaitsevia makuusijoja. Portaista se löysi kohdan, jossa naukaisun ääni kaikuu komeasti kello viideltä aamulla. Suurin ilo koitti kärpäsistä, joita kissan suureksi riemuksi pääsi aina välillä sisälle takaovesta. Katti juoksenteli pitkin olohuonetta kärpästen perässä ja komenteli niitä, kun ne menivät korkealle katonrajaan sitä pakoon.

Pikku hiljaa otimme kissaa mukaan takapihalle. Viimein sille laitettiin kaulapanta (projekti sekin) ja kun panta pysyi kaulassa, avattiin takaovessa valmiiksi ollut koiranluukku. Kissa katosi, ja palasi - mies ilmoitti asentavansa koiranluukkuun nopeusmittarin, sellaisella vauhdilla oli katti nimittäin singahtanut takaisin. Välillä Kevin keikkuu aidan päällä ja muutaman kerran se on kiivennyt naapurin varastorakennuksen katolle. Sieltä se katselee puuhun, josta säksättää takaisin kiukkuinen orava.

Kevin keikkuu aidalla.

Vähitellen opetellaan sitä, mitä omakotitaloasuminen ilman vuokraisäntää tai -emäntää tässä maassa tarkoittaa. Puoliso ryhtyi heti ensi töikseen hanakasti toimeen ja uusi terassia reunustavan kanaverkon, joka estää siis kaikenlaisia öttiäisiä asustamasta meidän talon alla. Lapset olivat sieltä kuulleet jo rapinaa, ja naapurustossahan on nähty jo ainakin pesukarhuja ja armadilloja.

Kaikenlaisia toiveita ja haaveita meillä on myös pitkä lista. Yläkerran kokolattiamatot pesetimme ensihätään, mutta jossain vaiheessa halutaan poistaa matot kokonaan. Lapset puhuvat huoneidensa maalaamisesta. Kahden makuuhuoneen välissä on järjettömän kokoinen komero. Ulkoseinässä on komeron kohdalla koristeikkuna, joka sisältä päin on jätetty seinän taakse piiloon. Pohdimme koristeikkunan esiin repimistä, sillä tilaan mahtuisi hyvinkin sekä normaalikokoinen komero että ikkunallinen pieni huone. 

Ennen suurieleisiä remonttihommia edessä on kuitenkin tuikitavallista lähiöpuuhaa. Meidän pitää tuota pikaa hankkia ruohonleikkuri ja siistiä tonttia ainakin edestä, ellei myös takaa, jotta asukasyhdistys pysyy tyytyväisenä uusiin tulokkaisiin.

Kadonnut arvioitsija ja muita seikkaperäisiä vaiheita

Ihan rehellisesti, en ikinä olisi selvinnyt tästä prosessista ilman puolisoa. Päätimme aika varhain, että hän juttelee välittäjän ja lainanantajan kanssa, koska minä olen usein kokouksissa ja puheluissa pitkin päivää. Puolisolle talonostoon liittyvä terminologia on myös helpompaa, koska hän on täysin kaksikielinen. 

En tiedä, kuinka monta tuntia elämästään puoliso vietti puhelimessa lainanantajan ja välittäjän kanssa. Monta.

Talonostoprosessiin liittyy tässä maassa monen monta byrokraattista kiemuraa. Allekirjoitimme lupia, lupauksia, vakaita vakuutuksia, waivereita ja taivasyksintietää mitä kaikkea. Onneksi osa tästä prosessista tapahtuu nykyään elektronisin allekirjoituksin. En voi edes kuvitella, millaista talon ostaminen on ollut silloin, kun joka asian takia on pitänyt hypätä paikan päälle johonkin toimistoon. 

Jossain vaiheessa ihan rehellisesti lakkasin edes yrittämästä ymmärtää, mitä tarkoitusta varten mikin dokumentti oli. Jos joku olisi työntänyt eteen paperin, jossa lupaudun pyydystämään yksisarvisen verta kuutamoisena yönä hopeaisena hohtavaan myrkkyhämähäkin seittiin, niin kyllä vaan olisin luvannut ja vannonut.

Yksi hauskuus oli työllisyystilanteen tarkistaminen. Jo varsin hyvissä ajoin kyselin meidän henkilöstöyksiköltä miten se hoidetaan. Sain selville, että asian hoitaa tehtävään palkattu kolmas osapuoli. Toimitin tiedot lainoittajalle. Sitten sieltä tuli viesti, että he eivät saa yhteyttä. Laitoin uudestaan viestiä HR:ään. Sain uudestaan tiedot kolmannelle osapuolelle. Sitten ei tapahtunut pitkään aikaan mitään. Kunnes, tietysti, pankki räjähti pari päivää ennen kaupantekoa. 

Yhtäkkiä oli hirmuinen kiire saada joku kiinni juuri nyt. Laitoin taas viestiä HR:ään ja jonkin aikaa kaikki lähettelivät villeinä toisilleen sähköposteja ja tekstiviestejä. Jossain vaiheessa minäkin olin puhelimessa jonkun automaatin kanssa todistamassa omaa työllisyyttäni - koska tekstiviesti oli tullut väärään puhelimeen. Lopulta kuitenkin joku sai jonkun varmistamaan, että olen töissä siellä missä olen sanonut olevani enkä ole saamassa potkuja tällä viikolla, mikä oli tietysti aika lohdullista tietää tiistaina tällaisessa maassa, jossa työsopimus on aina at will ja potkut voi saada koska tahansa mistä syystä tahansa. Tai syyttä.

Varsinainen grand finale oli kuitenkin prosessi, jota kutsutaan nimellä appraisal. Tässä lainoittajan taho arvioi talon hinnan, niin että jos lainan ottaja katoaa Galapagos-saarille maksamatta talosta penninhyrrää ja lainoittaja joutuu myymään talon saadakseen omansa pois, lainoittaja tietää, ettei ole antanut talosta enempää lainaa kuin mitä siitä myydessään saa. Siis talon hinnan arviointi sen jälkeen, kun talon arvo on jo arvioitu, lainaa pyydetty, laina vähän niin kuin myönnetty ja kaiken kaikkiaan prosessissa ollaan varsin pitkällä.

Meidän kohdalla homman niksi piileskeli siinä, että valtiontakauslainaa käyttäessään ostaja ei voi laittaa tarjouksen ja appraisalin mahdollista erotusta lainaan. Eli jos ostaja on tarjonnut talosta 15 markkaa ja appraisal sanoo, että talon hinta on 12 markkaa, on ostajan heitettävä itse peliin 3 markkaa tai myyjän on suostuttava alentamaan hintaa - tai kaupat kaatuvat. Toisenlaista lainatyyppiä käytettäessä lainoittaja voi antaa ostajalle lisää pelimerkkejä. Meillä ei rehellisesti sanoen ollut taskunpohjalla juurikaan ylimääräisiä markkoja tähän kohtaan, joten appraisal oli jännä paikka.

Normaalisti arvioitsija ilmeisesti menee taloon paikan päälle ja koputtelee nurkkia ja katselee paikkoja, vaikka varsinainen kuntotarkistus on siis tässä vaiheessa jo tehty. Sen lisäksi, että pitää varmistaa talon olemassaolo, valtion lainaan kuuluu myös tiettyjä rakenteellisia ehtoja (suunnilleen niin, että talossa pitää pystyä asumaan ja siinä täytyy olla katto ja ikkunoita). No pandemia tietysti tekee tästä hiukan hankalaa. Välittäjä kertoi meille jo varhaisessa vaiheessa, että appraisal tehdään drive-by -tyyliin. Eli katsotaan ohi ajaessa, että tuossa se talo tosiaan on ja sitten tutkitaan rekistereistä, mihin hintaan alueen muun talot ovat viime aikoina myyneet. 

Arvion DL oli viikkoa ennen kaupantekoa. Päivä tuli ja päivä meni, eikä mitään kuulunut. Välittäjä alkoi huolestua ja myyjä alkoi huolestua ja me aloimme huolestua, mutta lainoittajaa ei huolestuttanut vähääkään. Appraisalin järjestäminen kuuluu heille.

Maanantai-aamuna aloitimme sitten soittorumban. Muutaman aika turhautuneen keskustelun jälkeen joku lainoittajan puolelta lipsautti, että appraiser on kadonnut. KADONNUT. Tyyppiä on päiväkausia koetettu tavoittaa sähköpostitse, puhelimitse, viestein, kissoin ja koirin, mutta mitään vastausta ei tule. 

Varajärjestelmä? "Ei meillä ole mitään varajärjestelmää", vastasi lainoittaja. "Suunnitelma on nyt se, että lähetämme kadonneelle arvioitsijalle hyvin suorasanaisen sähköpostin." No mitä tapahtuu, ellei hän vieläkään vastaa? "No sitten me lähetämme muutaman tunnin kuluttua uuden äärimmäisen kipakan sähköpostin ja odottelemme lisää."

Puolisolla kytkeytyi tässä vaiheessa Karen-vaihde päälle, ja kun hän oli jutellut linjalle vaatimansa esimiehen kanssa, tiskin alta kaivettiin esiin hätäratkaisu. Appraisal saatiin kirjoihin ja kansiin vain muutamaa tuntia myöhemmin, kolme päivää alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Sen verran myöhässä, että kukaan ei muuten käynyt katsomassa, onko talo siellä missä pitää.

Kohtuullista olisi ollut, että kommellukset olisivat päättyneet tähän, mutta ei - sillä seuraavaksi pohdittiin, kuinka tässä ihmemaassa siirretään abstraktia rahaa pankista toiseen. Pankkihan on Kaliforniassa ja sillä on toki yhteistyöpisteitä Texasissa, mutta wire transfer Kalifornian pankista Texasin pankkiin ei ollut mitenkään mahdollista. Siis Herran vuonna 2020 sähköisen rahan siirtäminen pankista toiseen. Ei. ole. mahdollista. Ilman prinsessakuvioitua shekkipaperia, paria puhelua ja paikan päällä seisomista.

Perjantaina kaupat lopulta tehtiin. Istuimme parkkipaikalla autossa maskit päällä ja myyjä istui toisessa autossa maski päällä. Lainoittajan virkailija juoksenteli autojen välillä maski päällä jakamassa meille papereita. Jos oli jotain kysyttävää, hänelle piti soittaa. Naureskeltiin puolison kanssa, että monta juttua on tullut drive-thrusta ostettua, mutta koskaan ennen ei taloa.

Pitkällinen prosessi, viikkokausien jännitysnäytelmä ja vuosikausien haave saatiin lopulta päätökseen. Kauppa vahvistettiin ja avaimet toimitettiin. Vielä näin pari päivää myöhemminkin nipistelen itseäni, enkä meinaa millään uskoa, että meillä ihan oikeasti on nyt oma koti. Texasissa.