tiistai 4. kesäkuuta 2019

Sydän kahtaalla

"Katsoitko jo siihen takan reunalle olohuoneessa", kysyi lapsi maantai-iltana puhelimessa. Varmaankin englanniksi, mutta näin sen nyt muistan. Kipaisin olohuoneeseen katsomaan takanreunusta. Tyttäret olivat piirtäneet pandan ja kirjoittaneet suloisia pieniä viestejä: "I love you mami", "Three more weeks!"

Joskus kauan sitten luin artikkelin - tai ehkä se oli blogiteksti tai dokumentti - naisista, jotka lähtivät kotimaastaan ja työskentelivät kotiapulaisina toisessa maassa. Jättivät lapsensa kotimaahan jonkun sukulaisen hoteisiin ja juttelivat heidän kanssaan ehkä puhelimessa tai skypessä joskus. He tekivät tämän tietysti siksi, että kotimaassa ei olisi ollut mahdollisuutta elättää lapsia, eikä varsinkaan mahdollisuutta tarjota heille mitään siitä, mitä kotiapulaisen kotiin lähetetty palkka mahdollisti. 

"Hold my beer", sanoi universumi, kun päivittelin asiaa ehkä ääneenkin tai ainakin hiljaa mielessäni, ja ihan varmasti sanoin, että minusta ei olisi tuohon, en koskaan voisi. 

Olen hyvin kiitollinen siitä, että kukaan ei ole sanonut minulle tästä asiasta mitään koko keväänä, ei ainakaan päin naamaa - ei mitään muuta kuin sen, että tuon täytyy olla rankkaa. Ja se on. Mutta varmasti joku on mielessään päivitellyt, tuominnut ja todennut, että minä en koskaan voisi. Toivottavasti hänen ei tarvitsekaan. 

Me juttelemme FaceTimessä ja puhelimessa joka päivä, useimpina päivinä monta kertaa. Joskus olen mukana ruokapöydässä ja arkiaamuisin juttelen hereille keskimmäistä tytärtä, jonka aamuheräily ottaa aina aikansa. "Me ollaan täällä kävelyllä koiran kanssa", kertoilen. "On aika lämmin aamu. Lähden kohta kävelemään töihin. Minkähänlainen sää teillä on siellä tänään, katsotaanpa. Hmm, taidat tarvita hupparin."

Olemme huomanneet, ettei lasten pääasiallinen tapa olla aikuistensa lähellä ole sanallinen. He kertoilevat kyllä päällimmäiset kuulumisensa tai tunteensa ja elävät mukana minun kuulumisissani, mutta sitten - niin, mitä sitten? Sitten leikitään FaceTimen kakkapääemojeilla ja sanotaan, että "Daddy, tulee hakemaan mami!" Varsinkin mami tullaan hakemaan tai hyljätään jonnekin, jos se rupeaa etäkomentamaan. 

Illalla sanotaan hyvää yötä ja lausutaan yhdessä iltarukous, minkä aikana hienosti huomaa, että äänen välittämisessä on pieni viive. On tosi vaikea sanoa jotain samassa tahdissa kuin toiset toisessa päässä. Ja joka päivä me muistutamme, että "rakastan sua" - monta kertaa. Amerikassa on lapsistakin jotenkin ihan coolia pitää perhettä sillä tavalla tärkeänä ja kaiken keskiössä.

Totta kai minä poden tästä syyllisyyttä ja ensimmäisinä viikonloppuina piti ihan keskustella puolison kanssa uudestaan, miksi näin päätettiin. Mutta silti tämä oli järkevä ratkaisu juuri näin, ja siitä puhuttiin lastenkin kanssa perinpohjin. Heille oli tärkeää saada käydä kouluvuosi loppuun Kaliforniassa, hyvien ystävien ja tuttujen opettajien kanssa. Minun taas oli mentävä, jos aioin tarttua tilaisuuteen. Puoliso on pärjännyt ilmiömäisen hienosti, minkä toki etukäteen tiesinkin. Mitä nyt nukahteli lattioille viikonloppuna käydessään.

Lapset ehkä reagoivat jälkikäteen. Ehkä tätä kevättä kiukutellaan kesällä, kun olemme taas kaikki saman katon alla. Se on ihan ok. Nyt, kun olemme nähneet muutaman viikon välein viikonloppuisin, kaikki on ollut aika aurinkoista. Tai oikeastaan melko normaalia. Ovathan ipanat kuitenkin hetken päästä kadonneet puhelimilleen ja leikkeihinsä ja jossain kohtaa olleet vähällä joutua jäähyllekin: siis kokeneet olonsa turvallisiksi ja uskaltaneet kiukutella.

Mutta ensin kaikki perjantaina riensivät lentokentällä kilvan syliin, teinikin. "Mami, I can't believe that I can hug you for real!"

2 kommenttia:

  1. liekö tuo hiukan helpompaa, kun tietää etäjakson olevan rajallinen? Kun voi laskea päiviä ja tuntejakin...(en väitä että se olisi helppoa tai mielekästä, mutta voisin kuvitella että vielä vaikeampaa olisi, jos kotiapulaisuus-/muu työ -jakso olisi epämääräisen ikuinen jakso)

    Surku oli erityisesti naapuria, joka oli vähän vastaavassa tilanteessa: lapset, puoliso ja oikea koti eri mantereella, ja Suomen päässä asunto myymättä. Myynti pitkistyi ja mutkistui ja kotiinpaluu lasten luokse samoin.
    En yhtään ihmetellyt, kun hän asioiden järjestyttyä melkein loikkasi rappukäytävässä halaamaan: mä pääsen vihdoin kotiin!

    VastaaPoista
  2. Aivan totta, on varmasti eri asia kestää tätä tilannetta kolmisen kuukautta kuin määräämättömän ajan! Onneksi naapurisi pääsi jo takaisin kotiin - siellä se on missä sydänkin.

    VastaaPoista

Arviointisysteemeistä

Maanantaina me täytettiin luokkatiimin kokouksessa kyselyä siitä, mitä kukin työpaikasta tällä hetkellä ajattelee. Jälkeenpäin pohdin, että ...