Suomi-loma, osa 2: Yleisiä huomioita Suomesta

Olimme käyneet Suomessa viimeksi neljä vuotta sitten, ennen pandemiaa. Sillä lomalla mulle tuli koti-ikävä silloiseen asuinpaikkaamme Kaliforniaan suunnilleen neljässä päivässä. Nyt oli toisin. Suomi oli muuttunut, ja varmaan minäkin.

Tämän postauksen kirjoittaminen venyi, kun koulu ja kiireet ehtivät alkaa. Olin onneksi kuitenkin jo lomalla kirjoittanut huomioita muistiin.

Ensimmäinen kulttuurinen havainto siitä, että olimme USAn ulkopuolella, tuli vastaan jo menomatkalla Lontoossa. Heathrow’lla oli nihkeänhikistä. Texasissa sisällä on aina kylmä, aina. ”Ai niin, Euroopassa ei käytetä ilmastointia”, muistimme. 

Istuimme keskellä lentokenttää odottamassa lähtöportin julkistamista ja nuorin toivoi saavansa pirtelön. Siskot olivat ostaneet sellaiset jo Dallasissa, hän ei. No totta kai hän saa pirtelön, mutta missäs on McDonald’s? Ei sitten missään. Löytyy sushia ja löytyy gourmet-ravintola. On hipsterikahvila, joka myy hedelmäsalaattia. Mutta pirtelöä tai mäkkäriä ei kyllä löydy.

Helsingin-lentoa odotellessamme lapset alkavat bongailla suomalaisia. ”Ihan varmana tuo perhe on”, he sanovat, ja minä suhisen että jos ovat, niin he ymmärtävät suomea! Lasten havainto vahvistui hetken kuluttua oikeaksi. Suomalaiseksi arveltu nainen kävelee ohitsemme puhuen suomea ja minä nostan katseeni olettaen, että jos joku puhuu suomea, hänen täytyy puhua minulle. Pöljä ulkosuomalainen! :)

Oma maa mansikka -veistos

Helsingissäkin on nihkeänhikistä, ihan kaikkialla ja melkein koko ajan. Olemme olettaneet, että kylmä tulee, mutta onkin vain viileää ja todella, todella kosteaa. Jälkikäteen oivallamme, että ainoa paikka, jossa ei ollut koko ajan tuskastuttavaa, oli ystävien kesämökki. Siellä puhisi nimittäin ilmalämpöpumppu.

Jälkikasvu ihastuu kaikkialta löytyviin bidee-suihkuihin ja vaatii, että sellainen on asennettava myös Texasin-kotiin. ”Tämä on keskeinen elämänlaatukysymys”, he painottavat. Muutoin olemme kylpyhuonetilanteen suhteen helisemässä. Olemme saaneet lainaksi ystävän lomakodin, joka on kaikin puolin ihana, kaunis ja toimiva - mutta siellä on yksi kylpyhuone. Me olemme tottuneet kahteen ja puoleen kylpyhuoneeseen sekä täyteen yksityisyyteen. Välillä neuvotellaan: ”Pesen hampaani tässä samalla, kun olet suihkussa. Lupaan, etten edes vahingossa katso sinne päin!”

Ruokakaupat ovat ihmemaa. Niin paljon valinnanvaraa, laadukkaita tuotteita ja kaikkia kaivattuja herkkuja. Mustikkasoppaa! Viilistä! Maistuvaa gluteenitonta leipää! Lapset elävät puolet lomasta pinaatti- ja porkkanaletuilla. Gluteenittomia sämpylöitä löytyy vaikka huoltoasemalta ja vegaanisia vaihtoehtoja aivan kaikkialta.

Kauppojen kassoilla joudun kerta toisensa jälkeen ohjeistamaan kassahenkilöä. Kukaan ei enää allekirjoita kuittejaan, mutta minun ulkomaisen korttini PIN-koodi ei täällä toimi. ”Mun pitää laittaa nimi noista toiseen”, kerron nuorelle asiakaspalvelijalle, joka tuijottaa hämmentyneenä kahta laitteen sylkemää kuittia. En tiedä, mitä hän allekirjoitetulla kuitilla sitten tekee. Ei tiedä hänkään.

Toisin kuin neljä vuotta sitten, asiakaspalvelijat eivät kuitenkaan enää ole hiljaisia ja töykeitä. Ärrällä jäämme suustamme kiinni iloisen ja puhellaan myyjän kanssa. Hississä joku sanoo sanasen, lomakodin naapurit tervehtivät. Ihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin ennen. Siskoni sanoo muutoksen tapahtuneen karanteenien jälkeen: ihmiset tajusivat kaivanneensa toisiaan. Osin kyse voi olla myös siitä, että Suomi on selvästi kansainvälisempi kuin ennen. Entistä useampi kohtaamamme ihminen puhuu suomea toisena kielenään. Se tekee minut iloiseksi.

Toki töykeyttäkin edelleen on. Ihmiset kävelevät päin, eivät tervehdi, katso silmiin, kiitä tai pyydä anteeksi. Yksi iäkkäämpi henkilö pahoittaa mieleni oikein kunnolla. Seisomme K-kaupassa lasten kanssa irtopullatiskillä ja esittelen lapsille vaihtoehtoja, koska he eivät tunnista kuin korvapuustin. Ystävällinen nainen takanani kysyy, saisiko hän pujahtaa välistä, kun tietää mitä tahtoo. Pahoitellen siirrymme askeleen taaemmas, ja samassa kiukkuinen ääni takaani kivahtaa, että ”on tässä kyllä muitakin!” Uudelleen väistymme pahoitellen, mutta nyt sanon lapsille ääneen, että ”minä en muistanutkaan, miten töykeitä suomalaiset ovat”.

Edelleen suomalaiset ovat kuitenkin myös rehellisiä, ja perusluottamus toisiin ihmisiin tekee monesta arkisesta asiasta helppoa. Esimerkiksi huoltoasemalla saan ensin tankata, sitten maksaa sisällä - kun korttini ei lukijassa taas toimi. Texasissa järjestys on päinvastainen, mutta Suomessa ei lähtökohtaisesti oleteta, että jokainen tankkaaja ajaisi maksamatta karkuun. Myös vuokra-auto vain haetaan ja palautetaan ilman sen suurempia tarkastusseremonioita. Ehkä firma olettaa, että kertoisin, jos olisin ajanut autoon lommon? Juoksutapahtumaan osallistuessani minun on itse mentävä tyrkyttämään maksua, jota en ole saanut etukäteen ulkomaisesta pankistani hoidettua - kukaan ei kysele perään.

Ainoa poikkeus ovat pankkipalvelut, joista on tullut ulkosuomalaiselle aivan loputtoman vaikea asia. Emme saa uudelleen aktivoitua olemassaolevaa tiliämme, jonka verkkopalvelu lakkasi jokin aika sitten toimimasta. Ja kaikkihan tietävät, kuinka monet asiat muuttuvat mahdottomiksi, ellei niitä pahuksen pankkitunnuksia ole.

Kaiken kaikkiaan kesäinen Suomi näyttäytyy tällä kerralla paratiisimaisen ihanana. ”Kai siellä Texasissakin on hyvät puolensa”, tokaisee lopulta vanha ystävä, kun kai suhteellisen kriittisesti kuvailen arkisia olojamme. Kai siellä on. Mutta lentokentällä kotiin lähtiessämme lapset kysyvät, miksi me oikein edes menemme takaisin - enkä minä osaa vastata siihen.