Paluumuutto: uudet koulut Suomessa

"Se, ettei tarvitse odotella autokyytiä, vaan pääsee liikkumaan itsenäisesti", vastasi lapsi (muistaakseni kuitenkin englanniksi), kun kysyin, mikä olisi suurin yksittäinen Suomeen siirtymisestä seurannut muutos.

Nuorimmainen ja keskimmäinen menivät Suomessa kumpikin IB-lukioihin. Keskimmäiselle vaihto oli mahdollinen, koska hän oli - onneksi - käynyt IB-lukiota jo Texasissa. Pääkaupunkiseudun kuudesta vaihtoehdosta kuitenkin vain yksi koulu tarjosi edes suunnilleen samoja oppiaineita ja pystyi ottamaan nuoren vastaan siirto-oppilaana. 

Viime viikolla seisoin bussipysäkillä, kun ukkospilvet alkoivat vyöryä taivaalle. 

Nuorin puolestaan haki yhteishaussa lukion ensimmäiselle luokalle, vaikka oli periaatteessa sen Texasissa jo käynyt. Hän ei kuitenkaan ollut IB-lukiossa ja kun hän ikänsäkin puolesta olisi suomalaisessa systeemissä lukion ekalla, ajattelimme tämän olevan helpointa. Järkeilimme, että on iisimpää löytää kavereitakin, kun kaikki juuri aloittavat. Lapsi pääsi ykkösvaihtoehtoonsa, joka ei ollut se sama koulu kuin siskollaan.

Minä hain keväällä myös, uutta työtä. Prosessista saisi oman blogitekstinsä, niin erikoinen se oli kaikkine käänteineen ja yöllisine työhaastatteluineen. Sain työn, viran vallan. Opetan nyt suomea toisena kielenä koulussa, joka ei ole kumpikaan niistä, joissa lapseni ovat.

Puolisolle varmistui muuttokevään mittaan, että hän saa jatkaa etätöitä siinä työpaikassa, jossa jo Texasissa oli. Uuden kodin sijaintia ja arjen logistiikkaa lähdettiin siis suunnittelemaan koulujen muodostaman kolmion sisällä. Ajattelimme, että kaikkiin kolmeen on päästävä kohtuullisessa ajassa julkisin liikennevälinein.

Lopputulos on onnistunut. Lapset pääsevät kumpikin kouluihinsa yhdellä liikennevälineellä ja suomalaisittain joko lyhyellä tai kohtuullisella askelmäärällä. Minä joudun käytännössä vaihtamaan bussia kerran, mutta odottelen uutta bussia samalla pysäkillä, jolle ensimmäisestä jään. Varsin näppärä ja helppo on siis sekin reitti.

Lähiympäristössä riittää kaupunkiluontoa ja kauniita maisemia. Nuorin sanoo kävelevänsä kouluun "metsän läpi". Olen koettanut hänelle kertoa, että suomalaisittain kyse on ihan vain puistosta. 

Koulut alkoivat jo ja uusi arki pyörähti käyntiin. Yksi suurimmista hämmästyksen aiheista meille kaikille on ollut se, ettei meidän tarvitse olla koululla, ellei meillä ole oppituntia. USAn kouluissamme oli aina niin, että koulu alkoi ja loppui kaikilla tiettyyn samaan aikaan, ehkä 5-vuotiaita kinderiläisiä lukuunottamatta. Viime viikolla lukiolaiset pääsivät siis ensimmäistä kertaa kokemaan kympin aamuja ja sen, että koulusta saattoi päästä aikaisin. "Siis kävelin vain ulos!" he hehkuttivat vielä kotonakin.

Minun lukkarissani on parikin päivää, joina teen amerikkalaisen käsityksen mukaan korkeintaan puolipäivätyötä. Olen kuitenkin mennyt koululle ajoissa ja lähtenyt myöhemmin - joskaan en myöhään - ja käyttänyt aikaa suunnitteluun ja perehtymiseen. Koen, että mulla on vihdoin oikeasti aikaa olla se opettaja, joka haluan olla - on aikaa ja voimia keksiä, suunnitella ja toteuttaa.

Uusi kouluni toimii toistaiseksi väistötiloissa. Kuva tyhjän, vielä oppilaita odotelleen parakin käytävältä. Tilat ovat siistit ja toimivat, ja sekin on oikeastaan kiva, että luokat ovat erillisissä rakennuksissa.

Paluumuuton myötä tämän Texasiin keskittyneen alustan on aika hiljentyä. Kiitos yhteisestä matkasta!

Kouluvanhempia

Uuteen kouluuni on vuosien mittainen jono. En tiedä tarkkaa numeroa, mutta olen kuullut puhuttavan yli tuhannesta lapsesta, jotka odottavat kouluun paikkaa. Jonotus johtuu siitä, että koululla on korkea sijoitus sillä listalla, joka mittaa oppimistuloksia (standardoitujen testien tulosten perusteella). Monet vanhemmat siis ajattelevat näin: tämä on parempi koulu kuin julkinen lähikoulu, mutta ilmainen (ainakin teoriassa), toisin kuin yksityiskoulut.

Teoriassa siksi, että koulu kyllä pyytää vanhemmilta aikaa, avustuksia, tukea ja lahjoituksia - samoinhan toki tekevät monet julkiset koulutkin. Voihan niistä pyynnöistä kieltäytyä, jos pokkaa riittää.

Jotkut vanhemmat kuvailevat jonotuslistaa epätoivoiseksi. Sillä ollaan vuosia, eikä mikään takaa, että kouluun silti lopulta pääsee. Viime viikkoina olen oppinut, että monet ovat hoksanneet porsaanreiän: kouluvanhemmat. Jos vanhempi on töissä koulussa, hänen lapsensa menee jonon ohi.

Kuvituskuva. :D Lapsi lainasi vesipulloani ja kun se tuli takaisin hänen koulustaan, vesipullo oli kasvattanut silmän. 

Ohituskaista näyttää leveämmältä, kun muistetaan, ettei charter-koulujen Texasin lain mukaan tarvitse vaatia opettajiltaan opettajan pätevyyttä. Meidän koulussa opettajat ovat kansainvälistä porukkaa. Jotkut meistä ovat päteviä Texasin säädösten mukaan, toiset ovat hankkineet pätevyytensä ja kannuksensa jossakin toisessa osavaltiossa tai maassa. Joukossa on huikean hyvin koulutettuja, kokeneita ihmisiä - jopa tohtoreita ja yliopisto-opettajia. 

Jonon ohitus koskee tietysti myös muun kuin opettavan henkilökunnan lapsia. Myös huoltohenkilökunnalla, avustajilla ja toimiston väellä on sama etu. 

Jotkut näistä kouluvanhemmista sanovat suoraan, että jättivät joko mukavat kotiäidin velvollisuudet tai mieluisan ja hyvin palkatun tehtävän jossakin muualla ainoastaan siksi, että saisivat lapsensa jonon ohi juuri tähän kouluun. Jotkut heistä ovat valintaansa tyytyväisiä, toiset eivät.

Olen pikkuhiljaa oppinut, että luokissani on näin ollen monen monta kollegan lasta. Eikä siinä mitään, kohtelen kaikkia oppilaita samoin siitä riippumatta, missä äiti tai isä on töissä. Näin on linjannut myös koulun johto: opettajat ovat töissä opettajina ja henkilökunta henkilökuntana. Vanhempina heidän tulee toimia kuten niidenkin, joiden työpaikka on jossakin muualla.

En tiedä, yrittikö kollega viime viikolla noudattaa tätä ohjetta pilkulleen vai oliko hänen tavoitteensa jokin muu. Lopputuloksena kehkeytyi kummallinen tilanne.

Pidin luokassa pikaisen pienen testin. Annoin ensin ohjeet, mallinsin, harjoittelimme ja sitten oli oppilaiden itsenäisen työn vuoro. Sillä välin minä tarkistin kotitehtäviä vihkoista, siis kiersin ympäri luokkaa. Myöhemmin sain vanhemmalta vihaisen ja alentuvan sähköpostin. ”Lapseni yritti viitata ja pyytää sinulta apua ja ohjeita kokeen aikana, koska et ollut kertonut mitä pitää tehdä. Mutta sinä vain teit jotakin muuta, etkä huomioinut häntä. Tämän takia hän nyt sai huonon arvosanan. Haluan, että varaamme henkilökohtaisen tapaamisen, jotta voimme keskustella siitä, miten varmistetaan, ettei tämä tällainen enää koskaan toistu.”

Pyörittelin silmiäni ja vastasin, että ensinnäkin oppilas voi tulla vastaanottotunnilleni tekemään testin uudestaan ja toisekseen vanhempi voi varata virtuaalisen tapaamisen kalenteristani. Vastaus tuli välittömästi: ”Ei kun kyllä tämän pitää olla kasvokkainen keskustelu.” Pyysin ohjeita esimieheltä, joka tuki näkemystäni. Ellei mitään erityistä oppilaaseen liittyvää huolta ollut, vaan vanhempi vain kiukutteli, tapaaminen voisi mainiosti olla koulun ohjeistuksen mukainen, eli virtuaalinen vartin tapaaminen kalenterissani olevana vapaana aikana.

Meidän koulu on aika suuri. Opettelen edelleen yli kahdensadan oppilaani nimiä ja olen melko huolettomasti luottanut siihen, että hiljalleen ja tarpeen mukaan opin myös noin sadan kollegan nimet. Mikään kello ei siis päässäni hälyttänyt, että jotainkirjaimianimestä at hotmail piste com -tyyppinen sähköpostiosoite kuuluisi kenellekään tutulle ihmiselle. Sitten yhtäkkiä kollega, jonka kanssa olen usein rupatellut, seisoi edessäni opettajien työtilassa ja ilmoitti painokkaasti olevansa senjasen äiti.

Just.

Kuvituskuvana perhosia puussa. 

Kävimme ihan hyvässä hengessä lyhyen keskustelun, jossa jotakuinkin todettiin, että 34 oppilaan luokassa yksilöllisen huomion saaminen on joskus vaikeaa ja että lapsi voi tulla vastaanottotunnilleni tekemään testin uudelleen - duh. 

Mutta koko vuorovaikutuksesta jäi kummallinen tunne. Eikö olisi ihmeellisen sähköpostin sijaan voinut vain tulla juttelemaan? Tai eikö olisi voinut sähköpostissaan muistuttaa, että hei olen xx opettaja ja myös senjasen äiti? Kollega tuntui naamiotempullaan pyrkivän ”uuden opettajan” niskan päälle - ja minä puolestani menetin kaiken kollegiaalisen luottamuksen häntä kohtaan. Opin vain, että tätä ihmistä täytyy varoa.

Olen mennyt tähän uuteen työpaikkaan tarkoituksellisesti sellaisella ajatuksella, että olen kaikille ystävällinen, mutten kenenkään ystävä. En kaveeraa kollegojen kanssa vapaa-ajalla enkä puhu henkilökohtaisista asioistani sen enempää kuin on tarpeen. Tämän välikohtauksen jälkeen olen enemmän kuin vakuuttunut siitä, että tämä linja on oikea. Ei ole mitään syytä antaa ihmisille sen enempää ammuksia. Oppilaiden kunnianhimoiset vanhemmat ovat jo sinällään haaste - jos he ovat myös kollegoja, kaikenlainen draama ja selkkaukset ovat lähestulkoon väistämättömiä. 

Uuden äärellä, positiivisesti

Aivan ensimmäiseksi sanon, että olen allekirjoittanut sellaisen paperin, jossa lupaan, että kun puhun uudesta koulustani, kerron ainoastaan myönteisiä asioita. Oppilaiden kanssa aloitetaan ensi viikolla, ja juuri nyt muutama myönteinen asia on aivan helppo löytää. 

Meitä uusia opettajia on koulutettu nyt kolme viikkoa. Todellakin, kolme viikkoa. Kaksi viikkoa ollaan oltu omalla koululla ja yksi koulutusviikoista tapahtui läheisessä suuressa kaupungissa - eli viideksi päiväksi kaikki opettajat pistettiin hotelliin ja sieltä kuljimme viereiselle koululle seminaareihin. Kaikki, ruokailut ja iltaviihdytys mukaan lukien, oli opettajille maksutonta. 

Koulutus on ollut todella monipuolista. Olemme puhuneet koulun arjesta ja käytänteistä, mutta myös suuremmista visioista ja tavoitteista. On istuttu ulkopuolisen konsultin luennoilla oppimassa uusia didaktisia menetelmiä ja osallistuttu ensiapukoulutukseen. Koulu on tehnyt parhaansa sen eteen, että jokaisella olisi tiedot ja taidot, joita kouluarjessa tarvitaan. Eri asia sitten on, kuinka paljon kukin kolmessa viikossa pystyy omaksumaan ja onko esimerkiksi luokkahuoneen hallinta asia, jota edes pystyy oppimaan muualla kuin luokkahuoneessa kokemuksen kautta. 

Opettajilla on koululla useampikin tauko- ja työtila, mistä olen tosi iloinen. Taukotilasta löytyy välillä kahvia. Se on positiivisinta, mitä tästä kahvista voin sanoa.

Olennaisiin ilon aiheisiin kuuluu mm. se, ettei uudessa koulussa ole opettajille pukukoodia. Täältä voit lukea kirjoituksen siitä, kuinka vanhassa koulussa vahdittiin, minkäväriset vaatteet opettajilla sai milloinkin olla ja minä päivinä paidassa ei tarvinnut olla kaulusta. Uusi koulu edellyttää, että opettajat pukeutuvat asiallisesti ja siinäpä se. 

Toinen keskeinen asia on lyhyt työmatkani. Koulutuksen alussa pyöräilin koululle pari kertaa. Nyt ei voi pyöräillä, koska ulkona on Texas, kuten meillä kotona sanotaan. Esimerkiksi ensi viikolla ennuste on 35-36 C joka päivä ja siihen kosteus lisäksi. Jatkan pyöräilyä ehkä syys- tai lokakuussa, kunhan ulkona on vähemmän Texas.

Kolmannekseen olen innoissani opetuksen sisällöistä ja oppilaista. Uusi koulu tunnetaan akateemisesta vaativuudestaan. Vastapainoksi oppilaat ottavat valinnaisiksi aineiksi sellaisia juttuja kuin teatteria, musiikkia, kuvataidetta tai luovaa kirjoittamista. Tämä on minusta huikeaa, etenkin kun edellisessä koulussa kaikki taito- ja taideaineet oli arvioitu turhiksi eikä niitä tarjottu lainkaan. 

Kaikki tähän mennessä tapaamani oppilaat ovat olleet poikkeuksetta kohteliaita ja motivoituneita nuoria, jotka oikeasti haluavat oppia. Ymmärrän kyllä sen, ettei jokainen ihminen ole motivoitunut joka päivä ja nuoret ovat yksilöitä, mutta noin niin kuin yleisesti koulun ilmapiiri on sellainen, että tämä on oppiva yhteisö. 

Koulutuspäivien aikana meille järjestettiin mahdollisuuksia olla yhdessä ja tutustua uusiin työkavereihin. Tässä ollaan käymässä huvipuistossa.

Ehkä kaikista syvin ilon aihe juuri nyt on akateeminen ja didaktinen vapaus. Vanhassa koulussa opettajan päivittäinen työ oli pitkälti saneltua, kirjaimellisesti. Minulle sattui esimies, joka ei uskonut opettamani oppiaineen saneltuun sisältöön, joten sain luoda omat tuntisuunnitelmani. Mutta muuthan opettelivat vuorosanojaan sana sanalta jokaiselle päivälle. Uudessa koulussa minulle on kerrottu, mitä sisältöjä kunkin kurssin aikana tulee opettaa, mutta käytännön toteutus on täysin omissa käsissäni ja riippuu sekä oppilaiden tarpeista että omasta tyylistäni.

Opettajan perustyö on monipuolista, raskasta ja vaativaa, ja sitä oletan sen olevan myös uudessa koulussa. Mutta juuri nyt olen uuden äärellä positiivisin mielin.  

Maahanmuuttajan työnhakukokemuksia keväällä 2024

Irtisanouduin maaliskuussa. Olin loppuvuodesta 2023 satuttanut selkäni melko pahasti ja jäänyt niin pitkälle sairaslomalle kuin mahdollista - 12 viikkoa. Fysioterapiasta ja levosta huolimatta paluu luokkahuoneeseen tuli kuitenkin eteen liian varhain. 

Sain lääkäriltä lapun, joka velvoitti työnantajan järjestämään lepo- ja venyttelytaukoja. Mutta kuinkas niitä kiireisten koulupäivien keskellä järjestellään? Jonkun piti tulla luokkaani siksi aikaa, kun minä heitin koulun käytävän lattialle jumppamaton ja venyttelin. Melkein joka päivä sain laittaa viestiä, että olikos joku siis tulossa. Lopulta totesin, että ei tästä mitään tule, pitäkää tunkkinne.

Aloin etsiä pääasiassa etänä tehtävää työtä ja nojasin siinä vahvasti projektinjohtamiskokemukseeni. Työnhaun edetessä opin itsestäni paljon; muun muassa sen, etten jaksa pelata lapselliselta tuntuvia pelejä. ”Present an engaging story of your work history and expertise” -tyyppiset neuvot saivat minut näkemään punaista. Jo on kumma, jos ei rekry ole sen vertaa ammattilainen, että ymmärtäisi ihmisen osaamisen ilman rautalankaa ja vahaliitupiirroksia.

Kevääseen on tietysti työnhaun lisäksi mahtunut myös mukavia asioita. Kuva Pedernales Falls -luonnonpuistosta, jossa olemme Texasissa asuessamme käyneet perheretkellä joka kevät.

Ymmärsin kuitenkin pian, että työmarkkinat ovat USAssa tällä hetkellä tiukat. Etähommia on pandemian jälkeen shipattu muihin maihin ja suuret yritykset ovat irtisanoneet valtavasti väkeä. Töitä etsii iso joukko kovia osaajia, ja hekin saattavat olla työttöminä kuukausikaupalla. LinkedIn on täynnä entisiä johtajia, jotka kertovat nyt painavansa pitkää päivää marketin hyllyntäyttäjinä, jotta saavat perheelle elantoa. 

Myönnyin siis. Muokkasin CV:stä kolme eri versiota, kirjoittelin kohdennettuja saatekirjeita ja kun haastattelukutsu tuli, taivuin harjoittelemaan. Googletin mahdollisia kysymyksiä ja kirjoitin vastauksia. Uima-altaassa ja kuntosalilla kertasin mielessäni sana sanalta ja lause lauseelta vastauksiani varmoihin kysymyksiin, kuten ”kerro jotakin itsestäsi”. Opettajahaastattelussa vastaukseni alkaa näin: ”Well, I always knew I wanted to be a teacher. Tauko. Hymy. I became one already in my first home country, Finland. I have over 10 years of classroom experience.”

Potentiaaliset työnantajat jostain syystä edelleen luottavat kaikenlaisiin kummallisiin jippoihin hyvää työntekijää etsiessään. Yhteen paikkaan piti tehdä matemaattinen älykkyystesti - tehtävässä ei tarvittu matikkaa. Moneen paikkaan vaadittiin yksisuuntainen videoesittely, niissä en koskaan päässyt jatkoon (koska aksentti). Erääseen hakemusprosessiin kuului esseitä ja persoonallisuustestejä. Niistä olin tavallaan iloinen, koska testit liittyivät löyhästi työhön ja tulokset kertoivat minulle, etten koskaan olisi onnellinen, jos työllä ei olisi sen syvempää merkitystä kuin raha. Minkä siis toki tiesin, mutta olin ehkä jotenkin unohtamaisillani. Ymmärsin, että minä ihan oikeasti edelleen haluan opettaa.

Yhtä videota tein todella tosissani. Paikka oli valtavan kiinnostava ja olisi yhdistänyt osaamisalueitani aivan täydellisellä tavalla. Kirjoitin puheen, muokkasin sitä, harjoittelin, esitin perheelle, tein harjoitusvideoita ja lopulta lopullisen, johon laittauduin siistiksi kuten henkilöhaastatteluun ikään. Käytin prosessiin kokonaisen viikonlopun. Rekrystä ei kuulunut mitään, ennen kuin seuraavan viikon lopulla laitoin perään kohteliaan sähköpostin ja kertasin olevani hyvin kiinnostunut tehtävästä. Sitten vastaus tuli välittömästi ja oli jotenkin hämmästyneen oloinen - rivien välit kysyivät, että et kai oikeasti olettanut, että me täällä harkitsemme tätä sinun hakemustasi.

Nuorimmalla lapsella oli vapaapäivä, kun muut tekivät matematiikan STAAR-testiä. Hän on matematiikassa kaksi vuotta luokka-astettaan edellä ja on tehnyt tämän testin jo joskus muinoin. Käytimme vapaapäivän hyväksemme ja menimme yhdessä viehättävään pikkuiseen kirjakauppaan, ja sitten kahville.

Kaiken tämän jälkeen oli mahtavaa mennä haastatteluun tuohon lähikouluun. Rehtori soitti ja esitti olevansa kertakaikkisen innoissaan hakemuksestani ja kokemuksestani. Minun piti antaa pieni opetusnäyte ja sen jälkeen peräti kaksi ihmistä esitti olevansa suorastaan häkeltyneitä opetustaidostani. Suomalaisuuteni nostettiin esille positiivisena seikkana ja eurooppalaisen koulutuksen laadusta puhuttiin paljon. Työtarjous tehtiin saman tien ja ilmoituksessa ollutta palkkaa korotettiin roimasti ihan siltä istumalta.

Kuten yllä sanon, ymmärrän kyllä aivan hyvin, että osa tästä oli silkkaa teatteria. Koulu kärsii opettajapulasta ja ottaisi varmaan kenet tahansa, jolla näyttää olevan maalaisjärkeä ja vakaa pulssi. Koulu on - taas - charter, jonka maine kertoo, että siellä opettajat tekevät lujasti töitä ja pitkää päivää (mutta tämähän ei ole minulle mitään uutta). Mutta tavallaan sama hätätilanne oli sillä julkisella koululla, jonka haastattelussa myös kävin, eikä heillä ollut ollenkaan niin suuri tarve palkata juuri minua. Olin ennemminkin varavaihtoehdon varavaihtoehto - samoin kuin ne opettajat, joita tämä koulupiiri tuottaa Filippiineiltä. Koin arvostavani sitä, että minut haluttiin saada tuntemaan, että olen osaava kansainvälinen opetusalan ammattilainen - enkä jotain epämääräistä, joka on epätoivon hetkellä raavittu irti tynnyrin pohjasta.

Vanhaan verraten uudessa koulussa on merkittäviä hyviä puolia. Yksi on se, että se sijaitsee meiltä kivenheiton päässä. Voin vaikka halutessani pyöräillä kouluun. Enää ei tarvitse viettää tuntikausia liikenteessä joka päivä! Toinen hyvä puoli ovat oppilaat, joita tapasin haastattelun aikana. He olivat poikkeuksetta kohteliaita, motivoituneita ja hyväkäytöksisiä. Näytetuntia pitäessäni en kertaakaan joutunut puuttumaan oppilaan käytökseen. Koulurakennus oli siisti ja oppilaat selvästi kunnioittivat ympäristöään. Tässä oli jo niin monta juttua, jotka viime vuosina ovat olleet aivan toisin. Niin, ja opetan edelleen kirjoittamista, mikä on juuri se mitä haluan opettaa.

Sopimuksen allekirjoitusta juhlittiin viikonloppuna pienimuotoisella brunssilla. Juhlajuoma on väristään huolimatta alkoholiton - muistaakseni tässä oli appelsiini- ja karpalomehua, inkivääriä, kurkumaa ja jotain muuta terveellistä. 

Allekirjoitin siis sopimuksen vuorokauden harkittuani. Sitä, miten selkä taas kestää luokkahuoneessa, en tietenkään tiedä. Mutta etätyötä en nyt tähän hätään saa, ja tämä vaihtoehto on aivan kelpo. On vain muistettava mennä salille ja pitää kehosta huolta myös sitten, kun tulee kiire. Kaiken kaikkiaan päällimmäisenä tunteena on helpotus - mikä sinänsä on vähän hassua, sillä emmehän me olleet puutetta kärsimässä, vaikken työssä ollutkaan. Minulle oma, merkityksellinen työ ja omat (joskin vaatimattomat) tulot on kuitenkin todella tärkeä asia. Nyt kun työpaikka on odottamassa, voin lopultakin antautua nauttimaan kesästä - aivan kuin olisin lomalla.

Mikromanageroinnista ja luovuudesta

Muistan, kuinka Suomessa eräs rehtori puhui usein opettajan työn luovasta puolesta. Hän toisteli, että luovuudelle pitää jäädä aikaa ja tilaa. En silloin ehkä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Jälkeenpäin ajatellen tuossa koulussa työskennellessäni minulla oli aikaa ja koska sitä oli, tein oppilaiden kanssa hauskoja juttuja. Toteutimme projekteja ja kehittelin omasta päästäni tunneille pelejä, aktiviteetteja ja kirjoitustehtäviä. 

Luovuuden vastakohtana janan toisessa ääripäässä olisi ehkä mikromanageroitu opettaja. Tavallaan voisi ajatella, että sekin vapauttaa: mitäänhän ei opettajan itsensä tarvitse ajatella eikä pohtia, kun kaikki tulee valmiiksi mietittynä. Siitä vain toteuttamaan. Mutta todellisuudessa se ei aina toimi niin nätisti. Se, mitä joku jossakin on ajatellut oppitunnin sisällöksi ja sen sopivaksi kuluksi, ei välttämättä toimikaan juuri sille oppilasryhmälle, joka opettajalla on edessään. On sitten kuitenkin pakko soveltaa ja kehittää, ja se on oikeastaan hankalampaa kuin se, että saisi suunnitella alusta pitäen itse. 

Taisin ehkä mainitakin, että meillä on tänä vuonna uusi rehtori. Hän on ollut apulaisrehtori, mutta ensimmäistä kertaa elämässään juuri tässä pestissä. Kunnioitan sitä, että hän yrittää kovasti ja haluaa tehdä asioita paremmin kuin edeltäjänsä, tai kukaan ikinä. Hän tekee aivan hurjan paljon töitä eikä nähdäkseni mitään sinällään väärin. Mutta itsenäistä ja luovaa työotetta arvostavana opettajana olen uuden rehtorin kanssa hiljaisella törmäyskurssilla tuon tuosta. Hiljaisella siis siksi, etten kovinkaan avoimesti tuo esiin näkemyksiäni kaikista näistä aloitteista, joita lautaselleni kaadetaan. Kihisen mielessäni hipihiljaa, ja jurputan muutamalle työkaverille, joihin luotan. 

Jurputan esimerkiksi tällaisesta: tällä viikolla meille tuotiin luokkaan uudet laminoidut julisteet, joissa lukee minuutilleen, mitä kunkin ryhmän kanssa pitäisi milloinkin olla tekemässä. Siis tyyliin "aloitustehtävä, ekat 10 minuuttia, kielioppia 25 minuuttia, itsenäistä harjoittelua 10 minuuttia" jne. Mutta entäs jos kakkosryhmän oppilaat oppivat kielioppiasian kolmessa minuutissa ja viitosryhmä tarvitsee enemmän aikaa esseen kirjoitukseen? Enkö saakaan hypätä yli tarpeetonta tehtävää tai flipata tuntia päälaelleen, jotta oppilaiden tarpeet toteutuvat? 

Seuraavaksi tuotiin tarrat, jotka tulee laittaa taululle ja niitten antaman mallin mukaan kirjoittaa päivän tavoitteet näkyville. Kollega jäi koulun jälkeen pitkäksi aikaa rakentamaan tauluaan uudestaan. Sanoi, että ei hän näitä tietoja kyllä mihinkään käytä eikä niitä tarvitse, eivätkä ne sovi hänen oppiaineensa luonteeseen - mutta tekee kun käskettiin. Onkohan mitään hullumpaa tapaa käyttää työntekijän aikaa ja energiaa? 

Viimeiseksi nyt sitten ilmoitettiin, että nyt pitää järjestää uudestaan kaikkien ryhmien istumajärjestykset oppilaiden osaamistason mukaan. Kysyin lähiesimieheltä, että ihanko oikeasti laitan kaikki heikot yhteen nurkkaan keskenään nujuamaan ja toiseen laitaan kaikki ne, jotka osaavat ja taitavat. Ei taivaan tähden, sillä laillahan saadaan puoli luokkaa aivan tuossa tuokiossa kiipeilemään verhoissa samalla, kun toiset koettavat opiskella. Lähiesimies onneksi sanoi, että käytä toki omaa harkintaasi. 

Monet näistä jutuista yritän ohittaa olankohautuksella. Oli se yksi paperi, joka piti heti täyttää jokaiselle oppilaalle. Kysyin kolmelta ihmiseltä - yksi heistä rehtori itse - että miten minä tämän täytän, kun en tajua sen tarkoitusta. Kukaan ei osannut selittää, joten jätin paperit täyttämättä. Aikataulujulisteen ripustin seinälle ja siinäpä se saa sitten olla. Jos joskus satun niihin kellonlyömiin vahingossa osumaan, niin hieno juttu: omaa opetustani en aio ryhtyä minuutin tarkkuudella rukkaamaan. Enkä myöskään aio laittaa kaikkia häiriköitä ja heikkotaitoisia vierekkäin tai samaan ryhmään, vaikka tämä sitten tarkoittaisi sitä, että jossakin tietokannassa minut merkitään huonoksi opettajaksi. 

Ehkäpä tarkka ohjaus on uusille ja kokemattomille opettajille upea asia. Hehän saattavat sen ansiosta kokea saavansa voimakasta tukea. Minä kaipaan enemmän niitä aikoja, kun ideat tulla tupsahtelivat ja tunneilla sattui spontaaneja onnistumisia. Oli aikaa ja tilaa ilolle. Meillä ensi vuoden rekrytointia on jo alettu valmistella, ja avoimesti puhutaan jo siitä, kuka aikoo jäädä ja kuka lähteä. Kuulostaa siltä, että uusia tuulia puhaltaa monella suunnalla, ja niiden mukaan aion minäkin tempautua. Saa nähdä, mihin ne sitten kuljettavat - ensin pitää vain kestää kevääseen.