Tullen

Kalifornian vuorten jälkeen alla alkavat aavikot. Päivä on taas pitkälle pilvetön, Austinin yllä ollut lentokelivaroitus on jo vanhentunut. Viime viikolla työkaverini kone pakotettiin laskeutumaan Dallasiin, mutta nyt näyttää siltä, että me pääsemme hienosti perille.

Lapset kulkivat turvatarkastuksen läpi tottuneesti. Virkailija auttoi pienintä löytämään repusta iPadin ja poistamaan pienen vesipullon. Austinin kentällä kysytään eväistä, LAXilla niistä ei välitetä. Huvittaa, kun totean taas kerran, että tyttärille tämä on tutumpaa kuin metrolla, junalla tai bussilla kulkeminen. 

Olimme valmiita kaksi tuntia ennen vuokra-auton tuloa. Ei siihen paljon luppoaikaa jäänyt. Autotalliin jäi vielä nojatuoleja, mikro ja yksi lasten pyörä. Joku oli aikonut tulla niitä hakemaan ja toivottavasti tuli. Naapuri tarkistaa illalla. Vuokraisäntähän voisi laskuttaa rankallakin kädellä meidän roinien siivoamisesta. 

Rekka oli lähtenyt jo lauantaina. Pahuksen rekka. Painoimme pakaten aamusta asti, kaikkea mitä lapset ja mies eivät olleet ehtineet, jaksaneet tai voineet etukäteen pistää pakettiin. Vielä, kun tyypit soittelivat, että ovat kohta paikan päällä, pyöriteltiin tyttöjen kanssa keittiössä laseja papereihin. Valmista tuli, mutta sitten se sirkus vasta alkoi. 

Miten en ollut ajatellut, että muutto osavaltiosta toiseen on aivan yhtä iso juttu kuin muutto valtameren taakse? Matkahan kyllä oli käynyt selväksi, 1228 mailia. Muuttofirma oli tehnyt meille tarjouksen kolmesta tuhannesta. Soittivat paria päivää ennen ja nostivat arviota. Tulivat paikan päälle ja nostivat lisää. Jossain kohdassa kai puhuttiin kymppitonnista! Siinä kohdassa me alettiin karsia. Ei tuota pöytää, ei tuota lipastoa.

Maanantai-aamuna kävimme vielä ostamassa yhden ison matkalaukun lisää. Auto, joka jäi naapurin pihalle odottamaan kuljetusta, pakattiin niin täyteen, kuin kuljetusfirma - toivottavasti - sallii. Siivooja käy illalla siivoamassa.

Niiden viimeisen kahden tunnin aikana puoliso yritti pelastaa vahingoittunutta kolibria. Sen siipi oli rikki eikä eläinsuojeluyhdistys vastannut puhelimeen. Kolibri nostettiin varovasti kukkaruukkuun ja kukkaruukussa autotalliin, jotta sitä ei ainakaan kukaan heti söisi. Eläinsuojeluyhdistys soitti, kun koneeseen alettiin laskea matkustajia. Siipensä rikkoneita kolibreja ei voi kukaan auttaa, he sanoivat - ja pieni olikin jo lakannut hengittämästä.

Olemme perillä Austinin kodissa myöhään illalla. Täytämme ilmapatjoja ja laitamme niihin lakanoita. Teini löytää huoneestaan hyppyhämähäkin ja kuolleen madon, eikä aio mennä niiden kanssa samaan huoneeseen nukkumaan. Kerron, että hyppyhämähäkit ovat luultavasti aika vaarattomia ja mato nyt on joka tapauksessa jo heittänyt henkensä. Sekaan vain!

Teini ja pian-teini nukkuvat pitkään. Tiistai-aamuna paistan pannukakkuja, siivoilen sotkuja. Ennen niin tyhjä olohuone on täynnä kenkiä ja matkalaukkuja. Mies lähtee työhaastatteluun, josta pari päivää myöhemmin poikii työtarjous. 

Rekka matkaa tänne ainakin viikon, sen aikaa vielä retkeillään. Hiljalleen uusi taas alkaa.