Mennen

Perjantai:

Miltei kolme kuukautta myöhemmin olen taas lentokoneessa, matkalla Kaliforniaan. Kone heiluu, ilmakuoppia. Niin oli viimeksikin. Ilmaiset pretzelit - annan ne taas lapsille. Kolmas kerta tällä reitillä, tutut kuviot.

Tästä saattaa tulevaisuudessa tulla vieläkin tutumpi reitti, jos kaikki menee hyvin. Tai siten kuin minua viisaammat kuulemma suunnittelevat, on se sitten hyvin tai huonosti.

Eilen lapsilla oli tämän kevään viimeinen koulupäivä. Esikoinen valmistui middle schoolista. Näin ihania kuvia kauniista nuoresta neidosta. Itkeskelin HEBin hyllyjen välissä, kunnes väkisin kokosin itseni. Tämä on sen arvoista. Pakko olla. Vaikken ole varma, voiko mikään olla.

Vieruskaveri painaa päätä polviin. Pyytää lentoemännältä ginger alea. Voi apua, oksentaakohan se kohta. Sitten hän pyytää kutsumaan stuertin, ja pian paikalle on kuulutettu lääkärikin. Vieruskaveri arvelee, että taju saattaa mennä. Lääkäri puhuu alhaisesta verenpaineesta. Ilmeisesti ei tule hätälaskua.

Tarjoudun vaihtamaan paikkaa, jotta tytön poikaystävä pääsee tämän viereen. Siirryn kivalta kolmen naisen penkkiriviltä jonnekin koneen takaosaan kahden nuoren miehen väliin. Oivallan, että lentoyhtiö jakaa hajapaikkoja sukupuolen perusteella. Totta kai, nyt kun asiaa ajattelen. Tosi amerikkalaista. Nuorukaiset liikehtivät levottomasti, kun nainen asettuu heidän välissään olevalle penkille. Reunapaikalla istuva ei ymmärrä väistää käytävälle, joten kiipeän hänen ylitseen.

Mietin, mitä muuta nämä kuukaudet opettivat. Viikonloput olivat rankkoja. Vaikka urheilin enemmän kuin ikinä, aikaa oli aivan liikaa. Miehen kanssa piti puhua ääneen siitä, miksi tätä tehdään. Kävi mielessä, että lyön hanskat tiskiin ja lähden takaisin Kaliforniaan. Sitten miehen työkuviot menivät sielläkin sen verran huteriksi, että kävi selväksi, että on pakko mennä eteenpäin, tähän suuntaan.

Ja ehkä jo näen miksi.

Fyysisen kunnon lisäksi koheni englannin kieli, kun väkisin puhuin sitä enemmän. Sain muutaman uuden ystävän tai ainakin hyödyllisen kontaktin. Juoksin puolimaratonin. Patikoin. Ostin pyörän. Vaihdoin autoon rekisterikilvet. Kävin kutsuilla. Vietin pitkän viikonlopun ystävän kanssa. Ikävöin lapsia ja puhuin perheen kanssa jatkuvasti FaceTime-puheluita.

Tein töitä. Lähetin sähköposteja aamukuudelta, iltakymmeneltä ja yöllä kello kolme. Osallistuin kokouksiin, joihin minulla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa. Esitin mielipiteitä ja ehdotuksia, joskus niitä kuunneltiin. Hyväksyin vihdoin pelin hengen ja verkostoiduin taktisesti. Jos perhe olisi ollut kanssani, olisin varmasti jossakin kohtaa sanonut, että nyt riittää. Nyt oli ihan ok, ettei mitään rajaa tarvinnut vetää.

Nyt joku sitten kaavaileekin jo ylennystä ja uutta työnkuvaa. Olen innoissani. Olen kauhuissani. Mutta hys nyt vielä tovi, tämä ei ole varmaa.

Näen, miksi tämän vaiheen piti mennä juuri näin. Mutta maltan tuskin odottaa, että uusi vaihe alkaa. Että huoneisto on täynnä elämää - nahistelevia lapsia ja pyykkejä pitkin lattioita. Että on kiire, eikä riittävästi aikaa urheilulle. Että on puoliso, jonka syliin mennä iltaisin nukkumaan.

Maanantaina lennämme saman matkan toiseen suuntaan.