Pako todellisuudesta

Viime viikolla pakenimme kotoa. Texasissa on avattu osavaltion omistamia luonnonpuistoja niillä määräyksillä, että puistoihin pääsee kerrallaan vain vähän väkeä, kaikki pysyvät kaukana toisistaan ja käyttävät maskeja. Pääsy puistoon täytyy varata ja maksaa etukäteen, paikalle ei voi enää vain huristella kuten ennen vanhaan.

Ei kukaan käyttänyt maskeja, paitsi me käytettiin. Mutta oli aika upeaa olla Pedernales Falls State Parkissa niin, että siellä todellakin oli vähän väkeä. Kävimme ensin katselemassa itse vesiputousaluetta. Siellä on upea ranta, jossa valitettavasti ei saa uida (joen alajuoksulla se on sallittua). Mutta kivillä hyppely ja maisemien ihailu oli sekin hauskaa. Näimme myös vuohen. Epäilin villivuoheksi, kun kerran kiipeili kallioilla täysin vapaana.

Lounaaksi olimme varanneet mukaan paljon eväitä. Saimme nauttia niitä kauniin kukkaniityn laidalla picnic-pöydän ääressä aivan rauhassa. Sanoin lapsille, että katsokaa. Koskaan ette enää näe tätä paikkaa tällaisena. Parkkipaikalle huristi puistonvartijan auto, hän teki pikaisen tarkastuskierroksen huoltorakennuksessa. Muutoin paikka oli meidän.

Lounaan jälkeen asetuimme ihanaan paikkaan joen rannalle. Puu oli kaartunut kohti vettä ja luonut selkämme taakse kuin suojaavan seinän, ja päälle lehväkatoksen. Makoilimme siinä varjossa aivan joen partaalla - luulimme olevamme suojassa auringolta. Se osoittautui myöhemmin harhaluuloksi, iho paloi aurinkorasvasta huolimatta jonkin verran jokaiselta.

Ihaninta oli uiminen. Lapset arvelivat, että luonnonvesi voisi olla hyytävän kylmää, mutta olimme silti pakanneet uikkarit mukaan. Yllättäen joki oli miellyttävän lämmin (sellainen, jossa kaikenmaailman aivoja syövät ameebat varmaan myöhemmin kesällä viihtyvät mainiosti). Mukavan varjopaikkamme haittapuoli oli se, että se sijaitsi joen matalassa kohdassa. Kahlasimme liukkaiden, terävien ja muljuvien kivien päällä montakymmentä metriä, ennen kuin pääsimme syvenevään osaan, jossa oikeasti saattoi uida.

Sitten kokemus olikin aika taianomainen. Puiden verkottuvat juuret reunustivat rantapengertä ja latvat suojasivat meitä auringolta. Koko joki hohti vihreänsinisenä. Uimme, kelluimme, leikimme ja nauroimme. Koira ja koiran kanssa rannalle jäänyt mies kävelivät rantaviivaa perässämme ja lopulta koira, joka ei koskaan ole uimisesta pitänyt, ui joessa kanssamme. Mieskin kävi sitten kahlailemassa ja kastelemassa shortsinsa.

Palasimme vielä puun alle napostelemaan karkkeja, juttelemaan ja pelailemaan puhelimella pelejä jotka eivät vaatineet verkkoyhteyttä. Yksi päivän ihanista puolista oli se, että luonnonpuistot tapaavat olla nettikatveessa. Työsähköposteja ei voi vilkuilla vaikka mieli tekisi. Kun lopulta alkoi olla aika tehdä lähtöä, lapset hidastelivat. Muutaman kehotuksen jälkeen ymmärsin, että he eivät halua lähteä! Keskimmäinen sitten sanoikin sen ääneen: "This place is magical!"

Kotimatkalla haimme noutoruokaa, koska retkipäivämme oli myös puolison syntymäpäivä. Oli ihanaa olla laittamatta ruokaa! Jäimme syömään vege- ja poke-kulhomme ravintolan luokse ulkopöytiin, kun paikalla ei ollut muita asiakkaita. Ravintolan omistaja - tai ehkä työntekijä - kävi kaukana ovella huutelemassa, onko meillä kaikki hyvin ja kysymässä, pitäisikö koiralle tuoda vettä. Keskustelimme, kuinka kohtelias hän oli, pysyi kaukana ja silti huolehti meistä. Joku meistä huomautti, että muutama kuukausi sitten olisimme pitäneet vastaavaa käytöstä epäkohteliaana.

Päivän ajan maailman tuntui aivan normaalilta, siten kuin normaali ennen määriteltiin. Ihana ja tarpeellinen pako todellisuudesta.

Hetki kerrallaan

Makuuhuoneen ikkuna on avoinna, sillä tänään ei ole liian kuumaa, kylmää tai kosteaa. Ikkunan ulkopuolella on vihreä puu, keväänvihreä, voimakkaan vihreä. Satelee hiljalleen vettä. Jossakin huhuilee uuttukyyhky, keväisen Austinin ääni. Välillä sille vastaavat pikkulinnut, mutta sateen aikana ne ovat pitkälti hiljaa. Kun ulkona ei liiku ketään, pisaroiden ropina kantautuu sisälle saakka.

Olisin mieluusti tuolla ulkona jossakin. On pääsiäisviikonloppu. Huomenna menisimme kirkkoon, jos voisimme. Ja normaalina keväänä, toki en ehkä sadepäivänä silloinkaan, olisin tänään halunnut viedä lapset Pedernales Falls -puistoon, jossa itse kävin viime keväänä työkaverin kanssa. Odotin, että saan näyttää lapsille keväiset villikukkien täyttämät kedot ja veden reikäisiksi uurtamat loputtomat kalliot.

Ehkä he olisivat uskaltautuneet kahlaamaan villiin, viileään luonnonvirtaan. Koira olisi ollut retkestä innoissaan, olisimme syöneet eväitä ja ottaneet kuvia. Postanneet lopulta onnellisia perhepotretteja sosiaaliseen mediaan ja lapset olisivat valittaneet, että äiti onko sun aina pakko - mutta teinin Instassa olisi ollut makeita kuvia aivan yhtä lailla.

Normaalina keväänä, muistutti kalenterini, olisin tänä aamuna käynyt uimassa. Triathlon-ryhmän harjoitusohjelmassa oli tälle päivälle suunniteltu ensimmäinen avovesiuinti. Nyt altaat on suljettu, järvet on kielletty, triathlon-ryhmän harjoittelu ja triathlon-tapahtuma molemmat peruttu.

Puistot, polut, ulkoilualueet - kaikki on tänä viikonloppuna suljettu, että ihmiset pysyisivät kiltisti sisällä. Ehkä sitten ensi vuonna. Ehkä silloin meillä on taas yltäkylläisesti mahdollisuuksia, valinnanvaraa ja ohjelmaähkyä. 

Lapset ja mies katsovat olohuoneessa elokuvaa, nauravat ääneen ja ilakoivat. Minä katsoin makuuhuoneessa omaa elokuvaani. He nauttivat jännityksestä, perusturvallisia kun ovat.

Minulle päivän jännitykseksi riitti skorpionin metsästys. Lapset raportoivat nähneensä sellaisen aamulla. Minne se sitten livahti, jonnekin heidän huoneeseensa. Käänsimme huoneen ympäri, siivosimme lattiasta kattoon, tukimme reikiä joiden kautta se oli saattanut seinän välistä livahtaa. Illalla täytyy vielä tarkistaa sängyt ja laittaa uudet lakanat, sillä mokoma ei enää tullut esiin. Toivottavasti kissakaan ei sitä löydä, sillä kattirukka ei osaisi moista väistää.

Imuroidessa pysähdyin muutaman kerran hengittämään ja muistelin isoäitiäni, jolle vanhoilla päivillään puhkesi astma. Ylämäen jälkeen hän aina pyysi, että seisahtuisimme hetkeksi. Lapsi kun olin, ja malttamaton, en koskaan oikein ymmärtänyt, miksei jo voitu mennä. Nyt teen itse samaa, ja tasamaalla.

En tiedä meillä viikkokausia kiertäneen taudin nimeä, ja hyvä niin - mutta tiedän etten ole kokenut tällaista ennen. Samoja oireita potee jossain määrin koko perhe, mutta onneksi lievänä, hyvin lievänä. Normaalina aikana kävisimme kaikki töissä ja koulussa.

Ja nytkin teemme töitä ja käymme koulua, kukin omilla laitteillaan ja omilla tyyleillään. Teini ei oikein tahdo ehtiä kouluun kymmeneksi, hyvä jos yhdeksitoistakaan. Nuorin sisko on siihen mennessä saanut jo päivän hommat valmiiksi. Kaikki heistä ottavat mielellään pieniä pausseja, taidetuokioita, välipaloja, lukuhetkiä.

Kevät tuntuu tällaisenaan pitkältä. Kun vain ajattelenkin sen kääntyvän pitkäksi kesäksi... Meidän piti matkustaa muutamaksi päiväksi Tennesseehen, oli tarkoitus kokea Smoky Mountains. Oli aie viettää iltapäiviä uima-altaalla, oli puhetta uudesta reissusta Pohjois-Teksasiin hevosfarmille. Kaikki, koko maailma, olemme samassa veneessä. Päästämme irti suunnitelmista ja unelmista ja odotamme, että niitä taas saa olla.

Sitä ennen tuntuu parhaalta edetä vain hetki kerrallaan. Juuri nyt sade ropisee, juuri nyt lapset nauravat.

Coronakevään mietteitä

Nousen koneen äärestä hetkeksi venyttelemään ja viikkaan narulta muutamat kuivat vaatteet. Ikkunan edessä puu kasvattaa uusia hennonvihreitä kevätlehtiään ja linnut laulavat samalla kiihkolla kuin ne lauloivat melkein vuosi sitten, kun tulin Teksasiin. Siitä on tosiaan melkein vuosi. Ja on taas kevät.

Mutta kuinka erilainen kevät! Mietin näinä päivinä paljon isovanhempiani, jotka elivät Suomessa sota-aikaan. Yhtäkkiä ymmärrän paremmin joitakin heidän piirteitään. Kuinka he olivat esimerkiksi oppineet sekä säästämään että olemaan säästämättä - pitämään tallessa hyvän muovipurkin, jota vielä saattaisi hyvinkin tarvita johonkin, mutta toisaalta nauttimaan elämästä juuri nyt, kun se on kohdalla.

Juuri nyt, tässä olohuoneessa vaatteita viikatessani, olen aivan turvassa. Sellaista minun ei koskaan aiemmin ole oikeastaan tarvinnut ajatella, ei tässä mittakaavassa. Että jokainen päivä on lahja. Totta kai elämä on aina haurasta, mutta tavallisuuden rakenteet ovat hirveän pitkälle kannatelleet sitä kuplaa, että kaikki on hyvin ja turvallista, nyt ja aina - ja aina on tarkoittanut kymmeniä ja taas käsittämättömän monia kymmeniä vuosia.

Paikalliset viranomaiset ovat pakon edessä tai tieten tahtoen tehneet päätöksiä, jotka tekevät coronavirustilanteesta alueellamme näkymättömän uhan. Aluksi nollatilastot olivat tietysti rauhoittavia. Lapset voivat mennä tänään kouluun, koska Austinissa ei ole todennettuja tartuntoja. Teini voi mennä lacrossematsiin, koska Austinissa ei ole tartuntoja. Minä voin mennä YMCAlle harkkoihin, koska eihän tämä vielä Austinissa ole.

Töiden vuoksi joudun seuraamaan uutisia nyt todella tarkkaan ja Covidia tulee tietysti nyt kaikkialta. Tiedän tietäväni oman mielenrauhani kannalta jo aivan liikaa. Tavallaan melkein kadehdin kommenttikentissä möykkääviä punaniskaöykkäreitä, jotka edelleen kuvittelevat, että koko juttu on vedätystä, paniikkia ja hevonkakkaa. He uskovat olevansa turvassa vielä iltapäivälläkin, kun heidän lapsensa tulevat koulusta noin neljäntuhannen ihmiskontaktin jälkeen. He eivät sano, että muista pestä kädet. He eivät mieti, vieläkö lapset uskaltaa päästää kulkemaan koulubussilla. He eivät tajua, että nollatilasto on valhe.

Aluehallinto sanoo sen itsekin: meillä on pieni kapasiteetti testata, tähän ei ole mitään hoitoa kuitenkaan, testataan siksi vain laitosvanhuksia ja valmiiksi sairaaloissa olevia, jotka oireilevat. Ei muita. Ehkä, jos jollakulla vakavasti oireilevalla on suora yhteys todettuun tartuntaan tai taustalla matka Kiinaan. Kiinaan! Tuntuu epätodelliselta. Se juna meni jo viikkoja sitten. Joten ihmiset jatkavat koulubussin käyttöä, järjestävät lacrossematseja ja menevät YMCAlle harkkoihin, kunnes jonain päivänä. Emme edes tiedä mitä.

Meillä on vettä ja suodatuskannu, riisiä ja vehnäjauhoja, DayQuiliä ja NyQuiliä, käsisaippuaa ja vessapaperia. Mutta siinäpä se oman valmistautumisen raja on. Tilasimme maskeja, mutta ne eivät koskaan tulleet. Desinfiointivalmisteet ovat loppuneet kaupoista kauan sitten. Emmekä voi tietää, tarvitsemmeko niitä edes. Olemmeko kotona sitten, kun joku muu on sairastunut, ja me vain pidämme sadetta sisällä kaiken varalta? Vai olemmeko kotona sitten, kun joku meistä on sairastunut? Pääseekö hoitoon, jos sille tulee tarve? Miten pahaksi tämä meidän alueellamme menee?

Teini kysyi sen aivan rauhallisesti eilen illalla autossa, kun hain hänet lacrosse-matsista: "Mitä minulle tapahtuu, jos sinä kuolet?" Sydäntäni viiltää, että hänen pitää edes miettiä sellaista, mutta riskiryhmistä puhutaan mediassa ja hän on nähnyt uutisia. Onneksi aikuiset ovat pohtineet, keskustelleet ja kirjanneet nämä asiat virallisille papereille jo vuosia sitten. Tiesin, mitä vastata ja puolison kanssa puhuttiin vielä illalla, mistä ne paperit löytyvät.

Tämä kokemus muuttaa meitä kaikkia, koko maailmaa. Toivottavasti se muuttaa meitä kohti parempaa. Toivottavasti ihmiset ja yhteisöt tämän jälkeen ymmärtävät, että mahdoton on mahdollista ja ennenkuulumattomasta voi tulla pienessä hetkessä tavallista, ja että elämä todella on hauras ja turvallisuudentunne aina jossain määrin petosta. Ehkä tätä uutta kokemusta, tahtotilaa ja samassa veneessä olemisen tunnetta voisi käyttää johonkin positiiviseen. Vaikka siihen, että ihmiskunta ymmärtäisi voivansa yhdessä nujertaa mahdottomia vastustajia (ilmastonmuutos tulee mieleen), ja että ne kamppailut ovat tärkeitä ja kamppailemisen arvoisia.

Valo siivilöityy puiden oksistosta talon luonnonkivipintaan. Pihalla on rauhallista, kevät tulee, elämä jatkuu. Sitkeänä, erilaisena.

Kotiseuturakkautta Teksasissa

Teksasissa on erittäin suotavaa, että Teksasiin suhtautuu suopeasti - jopa intohimoisesti. Nyt, kun olemme tehneet useampia reissuja Austinin ulkopuolelle, uskallan jo väittää, että maaseudullakaan tyypit eivät täällä pääsääntöisesti kuljeskele cowboyhatut päässään (muutamia aina näkee) ja saappaat jalassa - tosin mekko ja cowboysaappaat tapaavat naisilla olla tavallinen asu kesät talvet. Myös naisten käsilaukuissa näkee toisinaan varsin tunnistettavaa kotiseutuhenkeä - joskin laukku itsessään saattaa olla kotoisin jostain aivan muualta.

Tätä laukkua harkitsin hyvinkin vakavasti,
mutta jätin sen sitten kuitenkin myymälään.
Tyyli oli Teksasista, laukku Kiinasta.

Moderni versio kotiseuturakkaudesta sen sijaan tupsahtaa silmille kaikkialla. Jokaisella kauppareissulla tulee vastaan yksi tai useampi, jonka t-paidassa on joko Teksasin osavaltion karttakuva, Teksasin lippu tai jonkinlainen Teksas-teksti.

Teksas-teemalla koristettuja kahvi- ja termosmukeja voi myös ostaa lähes mistä tahansa ruokakaupasta. (Olen näitä hipeltänyt itsekin jo moneen kertaan.) Kuten lienee tapa jokaisessa osavaltiossa, oman osavaltion lippu tietysti liehuu kaikkialla Amerikan lipun kyljessä.

Ylenpalttinen oman osavaltion rakastaminen myös myy. Täällä on paljon tuotteita ja yrityksiä, joiden nimeen on tavalla tai toisella ujutettu Teksasiin liittyviä sanoja: lone star tai pelkkä tähti, Texas, tai jonkin paikkakunnan nimi. Suosittu muovipussibrändi esimerkiksi on Texas Tough ja läheisen kaupungin leipomo on Lonestar Bakery.

"Superstar Herban Cowboy"?! Joku oli unohtanut rasvansa
YMCAlle, ja minua nauratti tuo herban cowboy niin,
että nappasin siitä kuvan.

Lonestar Bakeryn mainoksessa
oli paljon tähtiä.

Sisustuksessa sellaista käsitettä ei olekaan kuin "liikaa Teksasia". Kävimme juuri viikonloppureissulla Pohjois-Teksasissa ja yövyimme ihanalla ranchilla. Vuokraamamme airbnb-talo oli täynnä cowboy-henkeä ja etelän tunnelmaa: tähtiä, hevosenkenkiä, hevosia, Teksasin lippuja, eläinten nahkoja, puuta ja ristejä. Alla kuvia talosta.

Tyylin viehätys tarttuu: nappasin huoltoaseman matkamuistomyymälästä meille kotiin Teksas-henkisen koristeen - ja nyt haaveilen ostavani Lone Star -päiväpeiton. Totta puhuen lapset melkein kiskoivat minut irti siitä oranssista käsilaukusta...

 

 

 

Turnajaisia ja eläviä kuvia

Vietin viikonlopun tyttären lacrosse-seuran kanssa. He osallistuivat osavaltion laajuiseen lacrosse-tapahtumaan College Stationilla, reilun parin tunnin matkan päässä meiltä. Turnajaisten sääntöihin kuului "stay to play", eli jonkinlainen soppari oli tehty paikallisten hotellien kanssa siitä, että kaikki majoittuvat. Me päädyimme majoittumaan vain la-su yön ja tyttären seurakaveri tuli vielä mukaan jakamaan huonetta. Tämä päätös sinetöi sen, että lapsen esiliinaksi lähdin minä eikä puoliso - eihän tulisi kuuloonkaan, että kahden teinitytön kanssa samassa hotellihuoneessa majoittuisi mies.

Eka kerta, kun heilun kentän laidalla lapsen harrastusten vuoksi. Rehellisyyden nimissä, ei harmita yhtään, että tätä lajia on ollut tarjolla niukalti. Siellä oli aika paljon väkeä, jotka ylpeinä kulkivat Lacrosse Mom- tai Lacrosse Dad -paidoissa. Yhden paita sanoi, että "I'm sorry for what I said when my daughter was on the field", ja joihinkin vanhempiin se sopikin kuin nenä päähän. Oli vanhempia, jotka tunsivat pelin kaikki säännöt, nimeltä jokaisen joukkueensa pelaajan ja jotka - sanotaan nyt vaikka innokkaasti - kannustivat omaa joukkuetta voittoon. Siis sellaista aika pelottavan intensiivistä meininkiä.

Katsoin kyllä kaikki pelit, seurasin miten omalla neidillä menee ja jännitin joukkueen puolesta. Mutta en kokenut mitään valtavaa hinkua kuulua tähän lacrosse-vanhempien maailmaan.

Lauantaina teini halusi jäädä pelipaikalle, kun minun oli pakko lähteä kentiltä tsekkaamaan sisään hotelliin. Seuraavaan peliin oli tuntikausia aikaa. Päätin, että sen sijaan, että katselisin kentällä puhelintani, katselen kaupunkia. Kävin lounaalla ja pistäydyin George Bushin presidentillisessä museossa.

Puoliso oli päättänyt yllättää meidät ja tulla nuorempien sisarusten kanssa sunnuntaina katsomaan yhden pelin. He siis lähtivät Austinista aamukuudelta, kuten me olimme tehneet lauantaina, ja ajelivat perille sopivasti juuri ennen päivän tokan pelin alkua. Se olikin jännittävä ottelu, kaksi melko tasaväkistä joukkuetta väänsivät tasapelin, joka sitten ratkottiin vastapuolen voitoksi erotuomareiden pelin aikana jakamien rangaistusvihellysten nojalla. Onneksi sen toisen voitoksi, koska tämä tarkoitti heille vielä yhtä peliä iltapäivälle. Me puolestamme lähdimme brunssille, kun saimme teinin ja tämän seurakaverin vihdoin kuorittua irti joukkueesta.

Puoliso oli tulomatkalla ajanut meidän kokosähköauton täysin tyhjäksi ja etsinyt sille latauspaikan. Piste osoittautui arveltua hitaammaksi, etenkin sen jälkeen, kun joku toinen oli lyönyt oman autonsa jakamaan tolppaa. Siinä vaiheessa kun pannukakut ja burgerit oli syöty ja oli aika lähteä kotiin, auto ei ollut vielä valmis jatkamaan matkaa. Päätettiin, että minä otan kaikki lapset omaan kyytiini ja mies jää sompailemaan sähköauton kanssa, jotta seurakaveri pääsee ihmisten ajoissa kotiin.

Olimme juuri ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun puoliso soitti perään: "Sulla ei muuten ole kotiavaimia." Laskin pikaisesti, että tulee melkein tunti lisää, jos tässä kiepsahdan ukarin. Arvelin, että en, vaikka olihan se heti selvää, että illasta tulisi nyt aiottua jännittävämpi.

Olin kuitenkin herännyt kahtena aamuna aikaisin ja valvonut teinivahtina vähän liian myöhään, viettänyt aikani ulkona ja kävellen ja kuntosalilla. Olin suoraan sanoen luvattoman väsynyt ja arvelutti istua ratin takana yhtään enemmän kuin oli pakko.

Tulomatkalla teinit olivat katselleet maisemia innokkaasti ja hihkuneet, kuinka jännää on olla ns. Yeehaw-Teksasissa (molemmat kun ovat melko tuoreeltaan muuttaneet Austiniin Kaliforniasta). Näimme mm. ladon, jonka seinässä mainostettiin asemyymälää, muutamia federal flags, paljon lehmiä, hevosia ja muutaman aasin. Mutta myös paljon vain sitä kaunista keski-Teksasia: peltoja, rancheja, seetripuita. Nyt paluumatkalla kukaan ei enää jaksanut innostua peltojen katselusta, kumpikin pelaaja nukahti ja nuoremmat tytöt uppoutuivat puhelimiinsa. Minä napsin Lifesavers-karkkeja, jotta pysyisin sokerin voimin pirteänä.

Saimme seurakaverin kotiin ja soitin puolisolle. Tilannearvio oli aika synkkä. Hän olisi tunnin päästä Elginissä, jossa pysähtyisi uudelleen tunniksi lataamaan. Itäisen Austinin liikenne oli vaikuttanut alkaneen heti Elginin jälkeen, joten siitä olisi vielä tunti kotiin. Kävimme tyttärien kanssa kotona katsomassa, olisimmeko unohtaneet lukita ulko-oven viereisen ikkunan. Ei, se oli nätisti lukossa eikä kotiin murtautuminen siis onnistunut. Lähtisimmekö ajamaan Elginiin ja hakisimme puolisolta avaimet? Ketään ei huvittanut viettää autossa enää hetkeäkään. Selailin nopeasti puhelimelta vaihtoehtoja.

Elävät kuvat tuntuivat tässä kohden mainiolta ehdotukselta. Koska olin nopeasti etsinyt vain jotain, mitä me kaikki suostuisimme pelkäämättä ja kiukuttelematta katsomaan, päädyimme eri leffateatteriin kuin yleensä. Tiedostin, että tämä oli jonkinlainen taideleffapaikka, mutta se yllätti silti.

Kun olimme ostaneet liput, lapset rupesivat kyselemään popcornia - jota ei näkynyt missään. Kävin kysymässä ja tulin sitten vähän ärsyyntyneenä takaisin tytärten luokse: "Kyllä teidän pitäisi kysellä tällaiset asiat eikä minun. Olen nyt niin väsynyt, etten varmaan yhtään ymmärtänyt, mitä se henkilökunta tarkoitti. Sanoivat, että popcornit ovat tuolla sisällä. Missä sisällä? Siis kauppakeskuksessa vai?" Lapset totesivat, että ihan sama, poppareita tai ei, mennään katsomaan leffaa.

Ja niinhän ne popparit olivat siellä sisällä. Jokaisen istuinparin edessä oli pöytä, ja pöydällä kokonainen illallismenu. Maistuisiko rouvalle lasi viiniä elokuvan kanssa? Tai kenties pihvi ja olutta? Tarjoilija tarjoili. Kaikkea sitä!

Pikku Naisia, 2019-versio, itketti ja nauratti. Vielä autossa kotimatkalla huokailimme, kuinka kauniita kohtaukset olivat olleet ja miten taitavasti elokuva pujotteli kaikkien niiden sudenkuoppien halki, jotka rakastetun tyttökirjan aiemmat filmatisoinnit olivat tälle produktiolle luoneet.

Aivan upea lopetus tälle viikonlopulle. Puolisokin oli sillä välin jo ehtinyt kotiin, ja kotiovi oli saatu auki.