Kevät on testien parasta aikaa

Sotauutiset hiljensivät tämänkin blogin hetkeksi. Tuntui, ettei millään muulla ole ollut oikein merkitystä tai oikeutusta. Vaikka ajatukset ja rukoukset ovat edelleen kärsivien ja pelkäävien ukrainalaisten luona, olen nyt muistanut sen, minkä sodan läpi elänyt isoäitinikin kokemuksesta tiesi: aina pitää elämässä olla muutakin, ja kaikesta huolimatta myös iloa. 

Blogin hiljaiselon aikana kylmät kelit aiheuttivat koulussa vielä yhden poikkeuspäivän, kun torstaina kaksi viikkoa sitten aloitimme koulun aamulla normaalia myöhemmin. Ihan hyvä että aloitimme, matkalla kouluun ajoin puolenkymmenen aktiivisen onnettomuuspaikan ohitse ja näin toisen mokoman aiemmin kolaroineita autonraatoja. Talviautoilu ei ole teksasilaisten vahvuus.

Lyhyen päivän ajaksi rehtori kehitteli uudet lukujärjestykset, joiden puitteissa näimme aamuryhmiämme kutakin vain 30 minuuttia. Lapset ehtivät juuri ja juuri istua alas, tehdä sanakokeet, harjoitella yhden asian ja sitten olikin aika vaihtaa luokkaa. Päivä tuntui luvattoman kevyeltä, kun oppitunnit olivat pikkuriikkisiä massiivisten 85-minuuttisten sijaan - eikä kukaan edes ehtinyt käyttäytyä huonosti. Toki paljon oppilaita oli poissakin.

Sitten tehtiin toista viikkoa TELPAS-testejä, joiden perusteella arvioidaan, kuinka englantia toisena kielenä puhuvat lapset olivat kielen hallinnassa kehittyneet. Testaus oli meillä valtava urakka, sillä noin puolet vuosiluokkani oppilaista puhuu englantia toisena kielenään. Kirjoituskierroksella lapsilla teetätettiin viisi näytettä peräkkäisinä päivinä. Minä sain hoitaa näistä peräti kaksi. Sain nähdä, kuinka oppilaat viikon aikana yhtäältä oppivat tekstilajin niksit ja toisaalta kypsyivät näytteiden kirjoittamiseen.  

Puhumista, kuuntelua ja ymmärtämistä testattiin sitten vielä yksi kokonainen päivä ihan erikseen. Liikunnanopettaja ja minä saimme hoivattavaksemme sen puolen vuosiluokasta, jonka ei tarvinnut tätä osiota tehdä. He olivat ulkoliikunnassa tuona päivänä yhteensä yli kolme tuntia, ja lopun aikaa harjoittelivat minun kanssani lukemista, kirjoittamista, matematiikkaa ja lopulta myös elokuvan katselua. Matikan tehtävien ajaksi pistin kyllä oppilaat opettamaan toisiaan, minkä he oikein mielellään ja hyvin tekivätkin.

Luokan ovessa on jälleen uusi teema, Women's History Month. Mietin, että olisin printannut oveen kansainvälisiä naisjohtajia Tarja Halosesta alkaen. Mutta löysin sitten tämän resurssin valmiina ja ilmaiseksi, ei tarvinnut kuin printata ja teipata. Tuo Jill on näköjään edelleen vinossa, vaikka sen jo kolmesti korjasin.

Oppilaille alettiin tämän kuun alusta alkaen tarjota lauantai-koulua, tämä homma ilmeisesti jatkuu ainakin koko maaliskuun ajan. Minä perheellisenä luistelin lauantai-koulun opettamisesta sillä, että oman tyttären lacrosse-peleissä täytyy olla vanhemman paikalla - tämähän on täällä myös kulttuurisesti oikein hyvin ymmärretty tosiasia. Onneksi opettajien osallistuminen on siis vapaaehtoista. Laadin sitten vain tuntisuunnitelmat toiselle englannin opettajalle, joka hoitaa sekä kirjoittamisen että lukemisen lauantaitunnit.

Tiistai-illat jumahtivat kuitenkin kiinni minullakin, kun ryhdyimme pitämään parent-teacher -keskusteluja niistä kiinnostuneille vanhemmille. Mitään ylimääräistä korvausta tästä ei käsittääkseni tipu, mutta silti koululla heilutaan liki iltakuuteen. Periaatteessa kunkin vanhemman kanssa keskustellaan vain kymmenen minuuttia, mutta jos väliin tarvitaan kääntäjä, homma helposti venähtää. Ensimmäinen keskusteluilta oli aivan tupaten täynnä väkeä, toisena istuin luokassa yksikseni arvioimassa niitä TELPAS-esseitä. Kaksi on vielä edessä näitä, kunhan lomilta palataan. 

Eilen illalla viimeiseksi ennen koulusta lähtöä päivitin luokassa tulostaulua. Jokaisella oppilaalla on siinä magneetti, jonka sijainti kertoo, onko oppilas tällä hetkellä saavuttamassa oppimistavoitteitaan. Magneetit sijoitetaan alueisiin, joissa lukee "approaches", "meets" tai "masters". Ilokseni sain kaivella pussista lisää magneetteja niille oppilaille, jotka eivät aiemmin ole taululle päässeet. Vikalla tunnilla olin myös huomannut oppilaan, jonka esseetaidot ovat kehittyneet muutamassa viikossa huimasti: kun ennen essee oli hädintuskin kappaleen mittainen, nyt siitä tipahtaa kiitettävä arvosana. Olin kotiin ajellessani lähes euforisen onnellinen siitä, kuinka lapset oppivat ja kehittyvät. Vaikka välillä koko homma on kuin tervan kirnuamista, on omalla työllä sittenkin merkitys. 

Tänä aamuna tuli sitten onnentunteiden vastapainoksi kylmää vettä niskaan, kun avasin virtuaalisen opekoulutuspäivän materiaalit. Niissä kerrottiin, millä perustein opettajia ja heidän tuloksiaan ensi syksyksi arvioidaan. Ihan heti lähtöjään tiesin, etteivät minun tulokseni yllä edes alimmalle tasolle, jolla 60 % oppilaistani olisi saavuttanut districtin tavoitteet. Tämä tarkoittaa, että omat ammatilliset tavoitteeni jäävät saavuttamatta ja olen ensi vuonnakin edelleen ihan vain noviisiopettaja. Ei palkanlisää, ei gloriaa. Oppilaiden lähtötasoa, sitä äidinkieltä tai joidenkin viettämää virtuaalista välivuotta ei ilmeisesti oteta huomioon ollenkaan.

Viimeisenä työpäivänä ennen kevätlomaa high schoolista valmistuvat järjestivät koko koululle paraatin. 100 % meidän koulun valmistuvista oppilaista on tänäkin vuonna hyväksytty collegeen, ja alakoululaiset juhlivat näitä isoja oppilaita kuin pop-tähtiä. Joka ikinen päivähän me puhutaan siitä, että heidänkin tavoitteenaan on päästä collegeen.

Lähiesimiehenikin on viime aikoina ollut jotenkin etäinen (tai ehkä kiireinen) ja peruuttanut monta tapaamista. Neuroottisesti mietin, että hän ei taida tästä kehitykseni suunnasta tai hitaudesta tykätä. Mutta olipa niin tai näin, opettajista on pulaa ja rehtorin kanssa keskustelut ensi vuodesta käytiin loppuun. Siirtymiseni seuraavalle vuosiluokalle vahvistettiin. Nelosen opettaja siis hakeutuu muihin tehtäviin ja minä singahdan tilalle, jotta saan oman sertifioitumisprosessini saatettua loppuun. 

Tänään olen koulutus- ja suunnittelupäivän tuoksinassa katsellut ja suunnitellut kevään ohjelmaa. Hurjaksi testaamiseksihan tämä tästä taas yltyy. Heti loman jälkeen paukutellaan monta päivää districtin testiä ja pian alkavat sekä STAAR-testien harjoitukset että varsinaiset testit. Kolmosella omat oppilaani eivät vielä tee kirjoittamisen STAARia, mutta kirjoittamisen Finalsit on kuitenkin edessä meilläkin. Aika uskomatonta, että jo nyt suunnittelukalenterista täytyy kääntää esiin sellaisia sivuja, joissa lukee toukokuu. 

Taivaan kiitos, että nyt on kuitenkin ensin tämä spring break. Sanoin eilen oppilaille, etten anna kevätlomaksi läksyjä, tai että annanpas sittenkin: läksynä on rentoutua ja pitää hauskaa. Opiskella ei saa! Oppilaat sanoivat, että matikasta ja tiedeluokasta tuli kyllä läksyjä, mitäs niille tehdään. Vastasin, että ne teidän tietysti pitää tehdä, mutta kun olette hoitaneet hommanne, teette myös kirjoittamisen läksyt - rentoudutte ja leikitte. Kyselen sitten viikon päästä, oliko kaikilla varmasti mukavaa. Lapsia nauratti.

Opettajain koulutuspäivä

Texasissa sertifioidun opettajan täytyy opetuslupansa pitääkseen suorittaa kunkin viisivuotisjakson aikana 150 tuntia lisäkoulutusta. Käytännössä monet koulut rakentavat koulutustunteja vuosisuunnitelmiinsa ja kesäisin tehdään loput. Niinpä meilläkin oli perjantaina opettajain koulutuspäivä - oppilaille se tarkoitti vapaapäivää.

Koululle kokoonnuttiin vasta kahdeksaksi ja riemuitsin myöhäisestä lähdöstä: ehdin syödä aamupalan ja nähdä jopa vilauksen omista lapsista ennen töihin lähtöä. Tuntui tosi hassulta ajella koululle valoisalla, sillä en edes tunnista rakennuksia, joiden ohi ajan joka aamu. Liikennekin toimi tietysti eri tavalla kuin tuntia aiemmin. 

Työmatkan taittaminen auringon jo noustessa tuntui aivan hassulta. Liikennekin kulki aivan eri lailla kuin yleensä. 

Koululla kaikille tarjoiltiin aamiaistacoja. En ole varma, oliko kahvia ollenkaan - olen jo oppinut siihen, että oma termari on parasta kuljettaa mukana. Koulusihteeri on kuitenkin ottanut kunnia-asiakseen huolehtia siitä, että aina kun koululla tarjoillaan jotakin, hän muistaa myös meidät, joilla on hankalia erityisruokavalioita. En mennyt ruuhkassa hakemaan omiani, mutta myöhemmin kopioita ottaessani löysin jäljelle jääneitä gluteenittomia vegaanitacoja. Ne toimivat hyvin lounaan korvikkeena. 

Aamupalaverissa puhuttiin päivän suunnitelmista ja palkittiin opettajakunnan keskuudestaan valitsemat vuoden opettajat. Rehtori oli salaa kutsunut opettajien puolisot paikalle kukkia ojentamaan ja kuvia ottamaan. Ennen koulutuksen ja kokouksien alkua kuulutettiin vielä, että kaikkien autot piti käydä siirtämässä, sillä koulubussien kuljettajilla oli oma koulutuspäivänsä parkkipaikalla. Hetken aikaa koko opettajakunta sompaili miniruuhkassa parkkiksella.

Koulutuksessa puhuttiin siitä, kuinka oppitunnin aikana tulee kerätä yksilöllistä oppimisdataa. Tästä saadaan tietoa, jonka perusteella sitten päätellään, onko asia tarpeen opettaa kokonaan tai osittain uudestaan, ja pitääkö haastavuutta hilata ylös tai alas. Meidät pistettiin puhumaan ja pohtimaan ja työskentelemään, mikä tuntui tosi virkistävältä. Olin etukäteen vähän pelännyt, että pitäisi kolme tuntia istua kuuntelemassa luentoa. Pystyn sen verran hyvin samaistumaan levottomiin oppilaisiin, että ajatuskin oli tuntunut kauhistuttavalta. Koulutuspäivän anti olikin siis ilahduttavan hyödyllistä ja mielenkiintoista. Toisaalta, kuten yksi kollega rohkeasti ilmaisikin, tämä tämmöinen datan pyörittely on aikaa vievää puuhaa. Ja sitä aikaa kun ei oikein tahdo olla.

Esimerkiksi torstaina olin törmännyt juuri tähän ajan mahdottomaan olemukseen. Yksi oppilas ilmaisi kesken oppitunnin kovaan ääneen erittäin voimakkaita ja hyvin sopimattomia mielipiteitä eräästä erityisoppilaasta. Tiesin heti, että tämä pitää selvittää perinjuurin, mutta pystyin keskustelemaan oppilaan kanssa noin kaksikymmentä sekuntia. Siinä ajassa kävi selväksi, ettei hän ymmärtänyt sanoneensa mitään väärää. Kun luokassa samaan aikaan oli kolme muutakin kuvaannollista tulipaloa, oli pakko kutsua apujoukkoja. ”Ihan oikein hoidettu”, sanoi apulaisrehtori, kun purin tilannetta hänelle myöhemmin käytävällä. Itselle oli jäänyt sellainen olo, että siitä olisi pitänyt selvitä omin avuin - en tosin tiedä, miten.

Kinesteettisenä tyyppinä tykkään suunnitella paperilla ennemmin kuin koneella. Printtailin tällaisia kalenterilakanoita, jotta pystyin hahmottamaan, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Oppimistyyliteoriaa kai enenevässä määrin pidetään nykyään humpuukina, mutta jonkinlainen vahva mieltymys tämä silti itselleni on.

Iltapäivä oli pyhitetty opettajien omaksi suunnittelu- ja valmisteluajaksi. Kävimme myös luokkatiimin kanssa palaverin, jossa sovittiin ensi viikolla tehtävien standardoitujen testien järjestelyistä ja soitettiin yhdelle vanhemmalle. Kyseisen vanhemman lapsi on ollut poissa noin kolmasosan tämän vuoden koulupäivistä, eikä siten välttämättä voi jatkaa seuraavalle vuosiluokalle. Vanhemmalla oli voimakkaita näkemyksiä siitä, kuinka tilanne on koulun ja erityisesti meidän rehtorin syytä.

Olin jonkin aikaa ihan innoissani ja tohkeissani, kun sitten pääsin oikein kunnolla suunnittelemaan ja pohtimaan. Kerrankin oli aikaa miettiä, mitä teen jopa seuraavan parin viikon aikana, mikä on kunkin tunnin fokus ja tavoite, miten ne yhdistyvät paikalliseen OPSiin (TEKS), millä keinoin tavoitteisiin päästään ja miten tuloksia mitataan. Tai siis vähän aikaa luulin, että on aikaa. 

Kun kello kolmen aikaan monet työkaverit alkoivat hälistä käytävällä lähtöpuuhissa, päätin lähteä kotiin jatkamaan. Flow-tilassa sitten pistelin menemään. Yksi päivän koulutuksen anneista oli ollut se, että clipboard trackerin pitäisi olla värikoodattu, jotta oppilaan yksilöllinen tavoitetaso muistuisi mieleen yhdellä vilkaisulla. (Tähän tarvitaan nyt väliselitys: meidän koulussa opettajan kuuluu jatkuvasti kulkea luokassa sellaisen kirjoituslevyn kanssa, johon nipsaistu kiinni ryhmän nimilista. Siihen listaan sitten vedellään viivoja ja rasteja dataa kerätessä. En ollenkaan hallitse tätä vielä ja koko kirjoituslevykin tuntuu vähän kummalliselta.) Esimies voi printata väritulosteita, minä en. Kun kello kuuden jälkeen sitten lähetin esimiehelle värikoodatun listan, hän vastasi, että kiitos, mutta nyt on kyllä aika laittaa se työkone kiinni!

Puoliso alkoi valmistella päivällistä. Minä olin kerrankin avuksi, siivoilin keittiötä ja pesin pyykkiä. Naureskelin, että kummasti sitä onkin virtaa, kun päivää ei ole tullut vietettyä yli sadankahdenkymmenen lapsen kanssa!

Kun tullaan linjoja pitkin

Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän uupuneita ja traumatisoituneita näinä aikoina. Jotkut ihmiset osaavat kääntää sen positiiviseksi: nyt on aika olla kiltti, ymmärtäväinen ja rakastava. Aika rakentaa uutta ja parempaa yhdessä. Toiset taas aivan roiskuvat vihaa, ahdistusta ja pahaa oloa, ja tällä viikolla törmäsin jälkimmäiseen. 

Torstai-aamuna istuin sohvalle ennen töihin lähtöä ja mietin, että Suomessa minulle ei kukaan vanhempi koskaan huutanut. Ei siis varmaan kertaakaan, vaikka hyvin monta vuotta ehdin sielläkin luokkahuoneessa olla. Joskus tietysti käytiin vakavia keskusteluja, mutta aina asiallisia sekä puolin ja toisin kunnioittavia. 

Hetken ihan vakavissani siinä sohvalla puntaroin, menenkö kouluun ollenkaan. Menin, koska tiesin, mitä poissaoloni toisille opettajille tarkoittaisi - ja koska siellä edelleen olivat ne kaikki muut oppilaat. Hoin itselleni, että eihän tässä minusta ole kyse, vaan lapsista.

Itkuani edellisenä päivänä kuunnellut työkaveri toi minulle aamupalaveriin kahvin ja tiiminjohtaja kauniilla sanoilla täyttämänsä kortin. Molemmat koettivat sanoa, että ei se ollut sinun vikasi. Mutta minun mielessäni oli, olihan se. 

Juhlimme ystävänpäivää luokissa perjantaina. Lapsilla oli hauskaa!

Kerä lähti siis purkautumaan alkuviikosta sen jälkeen, kun eräs oppilas oli vienyt kotiin välitodistuksen. Vanhempi oli huomannut, että lapsen arvosana minun oppiaineessani on edelleen F. Niin kuin sivumennen sanoen on varsin monella muullakin. Olin laittanut asiasta sähköpostia joulun alla niille vanhemmille, joiden sähköpostiosoitteet löytyivät järjestelmästä - saamatta yhtään ainutta vastausta. Nyt kevätlukukaudella näihin tilanteisiin tietysti puututaan huolestuneemmin. Moni oppilas lähti syksyllä kouluun heikosta tilanteesta, mutta viime viikolla aloimme jo järjestää kasvokkaispalavereja niiden perheiden kanssa, joiden oppilaiden osaamisessa ei näy edes hentoa versoa uudesta kasvusta.

Oppilaan vanhempi soitti koululle tiistaina. Ensin hänen kanssaan jutteli tiiminjohtaja, kuulemani mukaan keskustelu oli ihan asiallinen. Sitten tiiminjohtaja laittoi minulle viestiä, että soita vielä sinäkin, vanhempi oli erityisen huolissaan sinun oppiaineestasi. Illalla soitin. Vanhempi ei ollut huolissaan vaan raivoissaan. Koetin muutamaankin otteeseen kääntää keskustelua siihen, mitä lapsen tukemiseksi juuri nyt voidaan tehdä ja miten edistyminen on nyt kevätlukukaudella alkanut jo näkyä. Vanhempi käytännössä huusi suoraa huutoa. Häntä eivät ratkaisut kiinnostaneet vaan syylliset. Keskeisin ongelma oli se, etten ollut hänelle henkilökohtaisesti soittanut jo kuukausia sitten. 

Seuraavana päivänä lapsi haettiin koulusta juuri ennen minun oppituntiani. Toimistoon tiputettiin paperityöt, jotka vaaditaan kun oppilas vaihtaa koulua. Counselor oli koettanut vielä hakea keskusteluyhteyttä. Kysyttyäni hän kertoi myöhemmin, että tilanne oli ollut hänellekin äärimmäisen epämukava ja vanhempi kauniisti muotoillen yhteistyöhaluton. Lapsi itse oli huutanut ja itkenyt keskellä käytävää, ettei halua lähteä rakastamastaan koulusta.

Opettajaakin muistettiin ystävänpäivän kunniaksi monin tavoin. 

Ymmärrän vanhemman huolen oikein hyvin, mutta en lainkaan sen purkautumistapaa. Toki olisi aivan ihanteellista, jos opettajat voisivat huolehtia jokaisen oppilaan yksilöllisestä tilanteesta kokonaisvaltaisesti ja olla jatkuvassa yhteydessä kaikkien lasten vanhempiin. Käytännössä tämä ei ole mahdollista. Jos meillä on isot luokkakoot ja valtavasti haasteita, huomio keskittyy aina vakavimpiin haasteisiin. Kotiin ollaan yhteydessä kun lapsi nukkuu luokassa, ei koskaan näytä opiskelevan, keskittyy heikosti, heittelee pöytiä, potkii seiniä tai kuristaa itseään ja toisia. Kotiin ei ehditä olla yhteydessä, jos lapsi käyttäytyy kauniisti, on huolehtivainen ja iloinen, yrittää parhaansa ja näyttää omaan tahtiinsa oppivan, ehkä hitaasti mutta varmasti.

Itkin tätä tapausta aivan loputtomasti, sekä töissä että kotona. Kyseessä ollut lapsi oli luokkayhteisössään hyvin pidetty, hänellä oli ystäviä ja hän aina vaikutti ympäristöönsä myönteisesti. Hänen akateemiset taitonsa olivat saaneet virtuaaliajoista kovan kolauksen, mutta nyt hän oppi ja yritti. Sanoin työkavereille, että minä olen siis niin huono opettaja, että oppilaat ihan minun takiani lähtevät meidän hyvästä koulustamme. Työkaverit sanoivat että ei, ei, älä kanna tätä mukanasi. Me teemme parhaamme ja se on kaikki, mihin pystymme. Mutta kun mikään ei riitä.

Koetimme tietysti oppia tästä. Luokkatiimin johtajan kanssa ideoitiin välituntivalvonnassa suunnitelma siitä, kuinka nämä muut heikosti menestyvät oppilaat voivat koettaa keväällä parantaa arvosanaansa. Laadin ylimääräisen kotitehtävän, jonka palauttamisesta saa aina täydet pisteet, kun vain näyttää lujasti yrittäneensä. Laitoin viestiä kotiin joka välineellä ja lähetin tehtävän paperisena lasten mukana. Maanantaina postaan sen vielä yhteen sovellukseen, jotta varmasti jokainen vanhempi tietäisi. Joka ilta soittelin koteihin ja joka ilta oli tapaaminen jonkun vanhemman kanssa. En tehnyt yhtään alle kaksitoistatuntista päivää.

Erittäin opettavainen kokemushan tämä minulle oli, mutta aivan liian kipeä. Jotkut vanhemmat eivät todellakaan ymmärrä, kuinka tiukoilla opettajat näinä aikoina ovat. Oman huolen ja pahan olon purkaminen väärällä tavalla voi aivan oikeasti tarkoittaa sitä, että joku kaikkensa yrittävä lopultakin murtuu.

Lumipäiviä ja talvikaaos

Tämä viikko oli töissä repaleinen. Ensin olin maanantaina puolet päivästä poissa lääkärikäynnin vuoksi. Naapuriluokassa avustava pitkäaikaissijainen piti tuntini. Hyppäsin puikkoihin keskellä kolmatta blokkia, mikä oli aika jännää. Ihan siis lennossa vaihdettiin harjoitusten välillä. Lapset olivat luonnollisesti poissaolostani villiintyneet, vaikka heillä oli ollut edessään tuttu opettaja. Koko lopputunnin väänsin käytöksestä ryhmän kanssa, joka yleensä ei tästä ongelmasta kärsi. 

Myöhemmin päivällä näin aamuryhmien oppilaita, jotka karkailivat jonoistaan päästäkseen halaamaan ja kertomaan, että heillä oli ollut minua ikävä! Välillä näitten pienten kanssa tuntee itsensä ihan julkkikseksi. :)

Koko viikon oli sateista ja/tai kylmää, joten lapset viettivät kaikki välituntinsa sisällä. Meillä sisävälitunnit tarkoittavat, että lapset siirretään jonossa seuraavaan luokkaan, jossa opettaja keksii heille ohjelmaa. Katsotaan leffaa, pelataan pelejä, väritellään... Yksin ei lapsia saa jättää hetkeksikään eikä ilman ohjattua toimintaa. Keskiviikkoon mennessä kaikki lapset kaikissa ryhmissä alkoivat olla jo aivan hajalla, kun eivät koko viikkona olleet päässeet leikkimään vapaasti.

Keskiviikko-aamuna juttelin luokkatiimin johtajan kanssa siitä, millä kriteereillä määritellään Bad Weather Day. Olin seuraillut sääennustetta ja arvellut, että tällä viikolla sellainen saattaisi tulla vastaan. "Olikos teillä näitä Suomessa?" kyseli luokkatiimin johtaja, ja minä koetin pitää naaman peruslukemilla vastatessani, että ei, ei kyllä ollut. Suomalaislapsethan eivät koulua koskaan kävisikään, jos puljut aina pakkaspäivinä suljettaisiin. 

Keskiviikko oli minulle sikäli tärkeä päivä, että kävin suunnittelublokkini aikana seurailemassa kakkosluokan opettajan tuntia. Hänellä oli luokassa hieno systeemi, jossa lapset toimivat kolmessa tasoryhmässä ja tekivät kukin omalle tasolleen sopivia itsenäisiä tehtäviä kahdenkymmenen minuutin jaksoissa. Opettaja opetti yhtä ryhmää kerrallaan. Ja kakkoset muuten osaavat! Jos nämä lapset tulevat ensi vuonna minun opetettavikseni, ei tarvitse lähteä ihan niin alkeista kuin näitten nykyisten pandemiakolmosten kanssa. Osataan isot alkukirjaimet ja pisteet, kirjoitellaan kokonaisia lauseita! Olin aivan haltioissani.

Siellä observoinnin keskellä näin rehtorin viestin, että torstaina ei ole koulua. Torstaina ilmoitettiin, että eipä muuten ole perjantainakaan. Opettajakunta otti tiedon vastaan siten kuin voi odottaa läpeensä stressaantuneiden ihmisten reagoivan pakkolepoon. Lumipäivinä ei nimittäin edes voi mennä minnekään. Poliisi, palokunta, pelastuslaitos ja pormestarin toimisto toitottavat kaikkialla, että pysykää nyt taivaan tähden kotona! 

Keskiviikko-iltana oli satanut vettä ja lämpötilat laskeneet yöllä pakkasen puolelle. Kun kaikki matkustavat kesärenkailla ja ovat talviseen säähän täysin tottumattomia, torstai-aamuun mennessä liikenteestä oli tullut hengenvaarallista. Kaupat sulkeutuivat, julkiset palvelut menivät kiinni. En tiedä, mitä lääkärit tekevät, nukkuvat ehkä sairaalassa? 

Talojahan ei täälläpäin sanottavasti eristetä. Me tilkittiin ikkunoita ja takaovea huovilla ja pyyhkeillä. Lämmityslaitteiden teho ei riitä, eristämättömät vesiputket paukkuvat... Tämä on vähän kuin koko osavaltio asuisi kesäasuttavilla mökeillä helmikuun koittaessa - paitsi että täällä lämpötila oli kylmimmillään -7 C. 

Lunta, jäätä ja pakkasta aivan kaaokseen saakka.

Torstaina rehtoritiimi lähetteli viestejä varmistaakseen, että kaikki olivat turvassa. "Asun sairaalan vieressä ja minulla on ylimääräinen makuuhuone, jos joku tarvitsee lämpimän paikan, jossa olla", sanoi yksi. Sairaalat eivät nimittäin osallistu kiertäviin sähkökatkoihin, jos sähköä ryhdytään säännöstelemään, joten niiden vieressä asuminen on merkittävä etu. "Minun autossani on kitkarenkaat (!), jos jonkun on päästävä kauppaan tai apteekkiin", ilmoitti toinen. Kaupat oli tosin ryöstetty aika tyhjiin jo joskus tiistain tietämillä, eikä ainakaan vettä, leipää tai papuja saanut enää mistään.

Oli siis aika oleilla oman perheen kesken: istuskella vilttien alla lämpimissä pyjamissa, lueskella kirjoja, pelata pelejä, paistaa vohveleita ja pelätä sähköjen katkeamista. Sähköjen mennessä kun menisi myös lämmitys. Viime vuoden talvimyrskyn jälkeen mekin oltiin hankittu lisälämmittimiä, lämpimät makuupussit ja retkikeitin. Keskiviikkoiltana puoliso käväisi vielä rautakaupassa ja toi takapihalle tulisijan, jonka olisimme viritelleet käyttöön äärimmäisessä hädässä. Öisin heräilin katsomaan, että vielä tuolta jonkun latauspiuhan valo häämöttää ja pohdin, että siinä tulisijassa voitaisiin tarvittaessa polttaa vaikka takapihan kuisti, kun se on muutenkin uusinnan tarpeessa.

Tämä kuisti meinasi päätyä nuotiopuiksi.

Tein minä vähän töitäkin. Tyttären kanssa lajiteltiin koepinot suoriksi, niin että voin ne ensi viikolla jakaa lapsille takaisin. Numerot muuten nytkähtivät ylöspäin - aavistuksen vain, mutta kuitenkin. Tein tuntisuunnitelmia ja TELPAS-koulutuksen etämoduuleita, ja ehdin kyllä rentoutuakin. Ensi viikolla palataan töihin sitten uudella puhdilla, yllättävästä pitkästä viikonlopusta virkistyneinä. Ulkolämpötilatkin ovat jo nousussa: taas on yhdestä talvesta selvitty! :)

Julkisuusvartti

Tällä viikolla alkoivat vuosittaiset henkilökohtaiset keskustelut rehtorin kanssa. Näitä kutsutaan opettajien julkisuusvarteiksi. Keskustelut käytiin Teamsin yli, koska rehtorin perheenjäsen on karanteenissa ja rehtori työskentelee toistaiseksi etänä. 

Kyselin aamulla luokkatiimin johtajalta, mihin menen juttelemaan. Olin kaukonäköisesti varannut vartin mittaisen ajan suunnittelublokkini keskelle, mutta oma luokka oli tuolloin ATK-opettajan käytössä. Lopulta sain käyttää koulusihteerin kopperoa, eikä onneksi tarvinnut mennä parkkipaikalle omaan autoon.

Juteltiin siis rehtorin kanssa siitä, mitä tällä hetkellä kuuluu ja mitä ajattelen tulevasta. Lausuttiin kohteliaita kiitoksia ja arvostavia lauseita puolin ja toisin. Jos ei ole ihan helppoa olla uusi opettaja näinä aikoina, niin ei varmasti rehtorinkaan elo varsinaisesti leppoisalta tunnu.

Rehtori lupaili auliisti, että minulle on talossa paikka myös ensi vuonna, jos vain haluan jäädä. Olen rehellisesti sanoen vähän soutanut ja huovannut sen suhteen, että haluanko. Mutta loppujen lopuksi, tiedän että minun elämäntehtäväni on olla luokkahuoneessa - ja tässä koulussa on kuitenkin monta asiaa hyvin. Ihan oikeasti. 

Täällä uskotaan lujasti siihen, että seinillä roikkuvat julisteet (anchor charts) auttavat lapsia omaksumaan tietoa. Nämä julisteet opastavat valitsemaan esseepohjaan siirtymäsanoja.

Olen jutellut yhden vakituisesti talossa sijaistavan nuoren opettajan kanssa monta kertaa. Hän kertoi ystävästään, jonka koulussa oli hajotettu oppilaiden tappelua opettajien laukuista löytyneillä pippurisuihkeilla. Yhdessä päiviteltiin sitä, että koulussa ja sen kulttuurissa täytyy olla monta asiaa syvästi vialla, jos tämä tällainen tuntuu edes ajatuksen tasolla mahdolliselta toimintamallilta. Meillä on välillä rankkaa, mutta ei koskaan noin toivotonta.

Sanoin siis rehtorille, että tulen ensi vuonna mielelläni takaisin. Jotenkin ihan puskista tuli itselleni se, että tuon päätöksen tekeminen muutti jotain omassa pääkopassa. Hoksasin, että minulla on ollut vakaa ja jatkuvuutta lupaava työpaikka viimeksi Suomessa… lähes kymmenen vuotta sitten. Yhtäkkiä tuntui siltä, että hei, tämä koulu on minun kouluni. Minä kuulun tänne.

Ulkosuomalaiset tietävät, kuinka isosti latausta tuossa lauseessa ja tunteessa on. Että voi tuntea kuuluvansa jonnekin! Herramunjee.

Samassa puhelussa rehtori kyseli, mitä tällä hetkellä tarvitsen. Sanoin, että minulla on yksi pieni ja yksi suuri pyyntö. Tarvitsen luokkaani uuden sähköterottimen. Edellinen hajosi joulukuussa ja kun uutta ei ollut, toin kotoa oman. Laitoin terottimesta hankintapyyntölomakkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Kirjaimellisesti kaksi minuuttia myöhemmin - kun olin vielä rehtorin kanssa puhelimessa - koulusihteeri toi terottimen.

Pienet asiat kertovat siitä, että vähitellen oma jalansija alkaa löytyä. Päivitimme ovikoristeet Black History Month -teemaan, ja toisin kuin syksyllä, sain tämän tehtyä. Joskin luokkatiimin johtaja avusti merkittävästi.

Iso pyyntöni rehtorille: se vika blokki. Juttelin koulupäivän kokemuksista omassa Facessani viikon varrella ja vanha ystävä kysyi, että hei onko sulla siis joku erityisluokka. Tajusin vastatessani, että ei taivahan vallat ole normaalia, että mulla on 29 lapsen ryhmä, ja noin 25 heistä tarvitsee erityistä tukea tavalla tai toisella. Eihän se nyt oikeasti ole ihme, etten tunne niiden kanssa pärjääväni!

Tämän esitin rehtorille. Minun aikani menee sen porukan kanssa silkkaan joukkojenhallintaan, eivätkä lapset opi niin kuin voisivat oppia. Sanoin, että otan kaiken avun ja tuen nöyränä vastaan, mutta että ymmärrän myös, ettei meillä ole sellaista resurssia, joka siellä voisi vakituiseen kanssani päivystää.

Tänään se apu oli liikunnanopettaja. Siis sellainen parimetrinen, vaikuttava miesopettaja. Hän toi lapset luokkaan oman tuntinsa päätteeksi ja piti tarkkaan huolta siitä, että viimeinenkin kullanmuru istui penkissään tukka rusetilla, ennen kuin hän lähti paikalta. Kyllähän se muutaman minuutin ajaksi rauhoitti porukkaa. Mutta edelleenkään en esimerkiksi koko tunnin aikana edes päässyt sen oppilaan luokse, joka istui eikä tehnyt mitään. Kun olisi tarvinnut ihan yksilökohtaista ohjausta. 

Viikonlopun hommina arvioin districtin testit. Niitähän pungerrettiin koko tämä viikko, kun piti saada kasaan sekä kirjoitus- että monivalintaosuus. Järjetöntä hommaa. Sormet ja varpaat ja jokainen kiertyvä luu ristiin, että tulosprosentit tällä kierroksella vihdoin vähän virkistyisivät!