Wild Ride - eli toka koulutusviikko

Toinen koulutusviikko oli villi, sen sanoi apulaisrehtorikin (esimieheni). Teimme kaikki 9 - 11 -tuntisia työpäiviä valmistaaksemme koulun fyysiset tilat ja omat henkiset / akateemiset tilat oppilaiden saapumiseen. 

Torstai-aamu jäi erityisesti mieleen. Aamun kokoustukset ja opettajien koulutukset alkoivat myöhään - eli vasta 8.30 -, koska illalla oli vanhempainilta. Vanhemmat ja lapset saivat tulla koululle tuomaan koulutarvikkeita ja tapaamaan tulevia opettajiaan. Tämä olikin todella hauska ja lämminhenkinen tapahtuma! Laitoin silti kellon soimaan kuudeksi ja lähdin aamulla juoksulenkille. Lenkkareita pukiessani tajusin, että apulaisrehtori halusi minun toimittavan puoliltapäivin tuntisuunnitelmat ensi viikoksi.

Kynät on teroitettu! 

Edellispäivänä olikin ollut tunti aikaa suunnitella. Olin ollut puhelussa aineryhmän ohjaajan ja niiden kollegojen kanssa, jotka myös opettavat kirjoittamista kolmannelle luokalle. Meille annettiin aikaa katsella districtin (koulupiiri) ohjelmaa. Juttu vain on niin, että esimieheni ei halua käyttää districtin ohjelmaa. Muutenhan minulla olisi siis valmiiksi skriptatut suunnitelmat koko vuodeksi. Olin todennut homman turhaksi ja käyttänyt sen tunnin niiden kolmen muun asian tekemiseen, jotka myös piti saada tehtyä samanaikaisesti: soitellut vanhemmille, järjestänyt luokkaa ja syönyt lounasta. 

Palautin tuntisuunnitelmat kymmentä vaille kaksitoista. PowerPointit eivät kylläkään näytä värikkäiltä tai kiinnostavilta, ja kunhan saan aamukahvini juotua, käytänkin tästä sunnuntaista siivun niiden koristelemiseen. Tämä koristeleminen on ehkä se juttu, joka itseäni tällä hetkellä eniten oudoksuttaa. Luokkahuoneessa piti - siis todellakin piti - olla seinillä tietyt julisteet ja naapuriluokissahan opettajat päästivät luovuuden valloilleen. Minun luokassani mentiin vaadituilla minimeillä, sillä en välttämättä täysin usko siihen, että luokkahuoneen ja opetusmateriaalien täytyisi olla täynnä aistiärsykettä. Ei kai ole tarkoitus, että kieltä osaamattomat katselevat kuvia, kuin katolisen kirkon latinankielisessä messussa konsanaan?

Erilaiset materiaalit välillä hämmentävät immigranttiopettajaa. Etsin tällä viikolla mm. nastoja korkkitaululle. Apulaisrehtori ei ollenkaan ymmärtänyt, mitä oikein kyselin. Selvisi, että täällä paperit niitataan tauluun. Kuvassa olevaa vekotinta käytetään paperiliittimien sijaan. Muita uusia juttuja ovat mm. naksutinlaskuri ja kädessä kannettava kirjoitusalusta. Nastojen lisäksi ehdin viikon aikana kaivata mm. sitä pitkää viivotinta, joka Suomessa löytyi jokaisesta luokasta. 

Viikon aikana minulle valkeni myös, että koulun kulttuuri - jota opiskeltiin koulutuksen ekalla viikolla - tarkoittaa käytännössä sitä, että joka luokkahuoneessa pitäisi toimia jatkuvasti samoin, pikkuseikkoja myöten. Ymmärrän idean, mutta uudelle opettajalle tämä on iso juttu. Pikkuseikat kun tarkoittaa esimerkiksi sitä, missä asennossa oppilaiden oletetaan istuvan. Perjantaina kokoustimme kolmosluokan opettajien kanssa siitä, minne ja miten lapset laitetaan jonoon, kun heidän on aika siirtyä luokkahuoneesta toiseen. Minulla on vieläkin laittamatta lattiaan se teippi, jonka vieressä ensimmäisen ipanan varpaiden tulee olla. Jännittää siis, osaanko opettaa kaikkia proseduureja oikein, kun tuskin osaan/muistan niitä vielä itsekään. 

Covid sitten tietysti heitti vielä kapuloita rattaisiin. Viikko aloitettiin kepeissä tunnelmissa ja ehkä kourallinen opettajista käytti maskia. Tunnelma muuttui viikon edetessä ja perjantaina maski oli jo jokaisella. Siihen mennessä opettajien kokoontumiset oli siirretty pihamaalle ja virtuaalisiksi. Yksi opettaja tiedusteli, miksi opettajien ei ole turvallista kokoontua yhteen (heillä on ainakin ollut mahdollisuus rokottautua), mutta lasten on. Todettiin yhdessä, että onpa hyvä kysymys. Etäkoulu ei kuitenkaan (vielä) ole vaihtoehto, jota edes harkittaisiin: koulun virallinen kanta on se, että lapsille on sekä sosiaalisesti että akateemisesti parempi olla lähiopetuksessa, mistä olenkin kyllä aivan samaa mieltä.

Numeroin perjantaina pulpetit poispyyhittävällä tussilla, että voin maanantaina luokan ovella ohjeistaa kunkin oppilaan omalle paikalleen. Kontaktijäljitysten vuoksi istumajärjestyksestä täytyy olla alusta saakka erityisen tarkkana. Luokissani on 30 - 33 oppilasta.

Tällä hetkellä eniten jännittää kaksi asiaa: 1) osaanko toimittaa läsnäolotiedot oikein järjestelmässä, jota en ole vielä koskaan käyttänyt (mutta josta olen kyllä katsonut PowerPoint-esityksen) ja jossa täytyy olla merkinnät oikein tietyllä kellonlyömällä kahdesti päivässä ja 2) kuinka toimii dokumenttikamera, jota en päässyt vielä testaamaan? Perjantaina sain sen luokkaan, mutta projektorin kaukosäätimestä puuttui patterit.

Tiedän kyllä, että osaan opettaa, pitää luokan ojennuksessa ja ratkoa ongelmia lennossa. Voin vaivatta siirtyä teknologiaopetuksesta tauluopetukseen tarvittaessa, mutta kuinkas se istuu koulun prosesseihin? Jokuhan on siis luokassani tuon tuosta arvioimassa, mitä teen ja miten. Jännää on.

Eka koulutusviikko

Eka viikko koulutusta takana. Täytyy sanoa, etten näin intensiivisessä opettajakoulutuksessa ole ollutkaan sitten yliopistoaikojen. Tällä viikolla kaikki uudet opettajat osallistuivat seminaariin, jossa opeteltiin mm. koulun kulttuuria, tutustuttiin perusteellisesti osavaltion opetussuunnitelmaan ja harjoiteltiin käyttämään koulupiirin materiaaleja. 

Suomessahan opettaja katsoisi OPSia ja pohtisi henkilökohtaisten mieltymystensä pohjalta, tahtooko käyttää jotain oppikirjaa tai -kirjoja. Täällä, siis ainakin Texasissa, on tavallista, että koulut tekevät omat tarkat suunnitelmansa siitä, mitä kukin opettaja opettaa ja milloin opettaa. Curriculum tyypillisesti julkaistaan esimerkiksi koulun nettisivuilla ja siellä lukee, mitä aihetta ja kappaletta opettajat minäkin päivänä käsittelevät. 

Meidän koulussa curriculum menee askeleen pidemmälle ja tunnit on suunniteltu hyvin pitkälle valmiiksi. Jopa kysymykset, joita oppilailta tulee kysyä, löytyvät materiaaleista. Tuntisuunnitelmat ja materiaalit vaikkapa taululle heijastettaviin tehtäviin löytyvät nekin opettajien nettiportaalista. Toki konkarit ja ohjaavat opettajat tunnustavat, että loppujen lopuksi kuitenkin mennään aina ryhmän ehdoilla: toiset ovat hitaita ja toiset nopeita, joten suunnitelmia täytyy muokata matkan varrella. Suunnitelmaan on myös ympätty paikkauspäiviä, joina voi opettaa uudelleen asioita, joissa ryhmä tarvitsee kertausta tai jotain, mikä jäi aiemmin välistä. Mutta esimerkiksi kokeet pidetään samoina päivinä, eivätkä opettajat laadi niitäkään itse. 

Kaikista kiitollisin olen näin perjantai-iltana siitä, että meillä oli tällä viikolla yksi live-päivä kampuksella. Opettelimme koulusuunnistuksen perusteet (parkkipaikalta omaan luokkaan ja takaisin), tapasimme koulun johtoryhmää ja tutustuimme muihin ekan vuoden opettajiin. Todella monet uudet opettajat olivat muuten aloittaneet koulussa jo viime vuonna (kesken vuoden) roolissa tai toisessa: sijaisena, apuopena tms. Se tuntuu todella olevan keskeinen väylä työllistyä.

Olen aivan liekeissäni koulun rehtorista, joka on nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, ettei opettajakunta ole yhdestä muotista valettu. Hän puhuikin koulutuspäivässä pitkään ja perusteellisesti siitä, kuinka tärkeää on, että me voimme olla kouluyhteisössä omia aitoja itsejämme. Arvostan tätä valtavasti, sillä ymmärrän kyllä hyvin itsekin olevani yhdenlainen vähemmistön edustaja. 

Sainkin toki tällä viikolla monta kertaa opastaa, kuinka nimeni lausutaan ja kertoa, mistä olen kotoisin. Yritän aina joka väliin mainita, että olen Suomessa ollut opettaja vuosikausia. En tiedä, miettiikö kukaan, että mitä tuo maahanmuuttaja täällä tekee, mutta itse jatkuvasti oletan, että joku miettii. Toisaalta en siis tosin ole ainoa.

Koulutuspäivän lopuksi johtoryhmäläiset antoivat kaikille henkilökohtaista palautetta niistä vahvuuksista, joita he olivat meissä päivän aikana havainnoineet. Aivan huikeaa, että palaute oli todella osuvaa! Muutaman tunnin aikana uusi esimieheni oli oppinut minusta enemmän kuin ehkä kolme edellistä manageria usean edeltävän vuoden aikana yhteensä. Tämä loi mainion pohjan yhteistyölle, keskinäiselle kunnioitukselle ja luottamukselle.

Koulutukset jatkuvat ensi viikolla. Nyt mennään sitten koko viikoksi kampukselle, tavataan myös vanhoja opettajia ja valmistellaan luokkahuoneita oppilaiden saapumiseen. Valmistauduin jo viikkoon tilaamalla itselleni uuden ison termosmukin, johon keitän aamuisin puoli pannullista kahvia mukaan - koulussahan kun ei opettajainhuonetta olekaan.

Huomenna mennään (muttei Korkeasaareen)!

Japanilainen puutarha San Antoniossa.

Takana on ihana pariviikkoinen perheen kanssa. Hoidin asioita, luin kirjoja ja urheilin. Sitten matkasimme viikon ajan Texasin itärannikkoa. Olimme jossakin Corpus Christin ja San Antonion välimaastossa, juuri sattumalta pysähtyneet kaupan parkkipaikalle, kun rehtori soitti. Vuokraamamme matkailuauto tapasi rämistä aika lailla, joten oli varsin hyvä, että olimme juuri pysähtyneet! 

Rehtori soitteli iloisella asialla. Kolmannen luokan ELA (English Language Arts) -opettaja oli saanut ylennyksen hallinnolliseen tehtävään, ja hänen paikkansa oli nyt vapaana. Haluaisinko minä kenties olla ELA-opettaja sen sijaan, että olisin Flex? Sanoin suoriltaan, että absolutely, ja rehtori kiljui riemusta. Hänellä tuntui olevan täysi työ siinä, että sai kesän aikana vapautuneet paikat uudelleen täytettyä.

Kerroin uutiset perheelle, ja autossa vallitsi aivan sama tunnelma kuin omassa mielessäni. Sehän on hienoa, mutta että ELA? Puoliso totesi tyynesti, että ihan samaa hommaahan se on kuin Suomessa teit, kieli vain on eri. 

Texasin itärannikkoa Corpus Christin tietämillä.

Huomenna sitten aloitetaan. Uusilla työntekijöillä on viikon mittainen perehdytyskoulutus. Maanantai ollaan virtuaalisesti etänä, tiistaina pitää mennä paikan päälle kouluun. Seuraavalla viikolla aletaan laittaa luokkia kuntoon ja jos oma luokka ei torstai-iltapäivänä näytä valmiilta, lauantai on työpäivä. Oppilaat tulevat kouluun kahden viikon päästä, elokuun 9. päivä. En ole ihan varma, miltä luokan pitäisi näyttää, mutta epäilemättä se selviää. Kauheasti muitakin viestejä ja ohjeistuksia on koululta jo tullut, parkkipaikat on jaettu ja HR haluaa tietää sitä sun tätä. 

Lomareissun aikana välillä vilkuilimme uutisia. Koronavirustartunnat ovat Texasissa deltavariantin myötä lähteneet jyrkkään nousuun. Omien lasten koulupiiri ilmoitti jo keväällä järjestävänsä virtuaalista opetusta niille oppilaille, joilla on erityinen terveydellinen syy olla tulematta kouluun paikan päälle -  kuten meidän nuorimmaisella. Nyt naapurikaupungin koulupiiri puuhaa tällaista ohjelmaa pikavauhtia ainakin alle 12-vuotiaille oppilaille, jotka eivät vielä voi saada rokotteita. 

Lomalla kävimme tutustumassa mereneläviä pelastavaan ja hoitavaan akvaarioon.

Osavaltion kuvernööriä on ryhdytty painostamaan, jotta hän pyörtäisi keväisen päätöksensä maskeista ja antaisi kouluille ja koulupiireille edes mahdollisuuden edellyttää niiden käyttöä. Toistaiseksi ei kuulosta siltä, että hän suostuisi edes pohtimaan asiaa. En tosin tiedä, kuinka paljon se omaa tilannettani muuttaisi. Kolmasluokkalaiset ovat täällä 8- tai 9-vuotiaita, eivätkä maskit varmaan pikkuoppilaiden kasvoilla kovin järjestelmällisesti pysy, vaikka opettaja saisikin niistä muistutella.

Oma kouluni on siis charter-koulu ja muodostaa yhdessä muiden samojen koulujen kanssa oman julkisten koulujen koulupiirinsä. Osavaltion määräyksiin perustuvat rahoituskiemurat (osavaltio ei ole myöntänyt etäopetukseen rahoitusta) ja maskikiellot sitovat kuitenkin myös chartereita. Epäilemättä aiheesta keskustellaan ensi viikolla. Kuten varmaan kaikki opettajat kaikkialla, toivon ettei ainakaan lähi- ja etäopetuksen sekasotkua kuuluisi kauheasti tähän vuoteen. Mutta sillä mennään, millä on mentävä. 

Koulutuksessa

 Kuvittelin, että olin jo hereillä joskus puoli seitsemän aikaan. Ilmeisesti olin kuitenkin ummistanut silmät vielä hetkeksi, sillä seuraavan kerran kun avasin ne, kello oli kahta vaille kahdeksan. Onneksi tajusin välittömästi tarkistaa sähköpostit, ja siellähän se oli: linkki kahdeksalta alkavaan etäkoulutukseen. 

Tiedotus ensimmäisestä koulutuspäivästä oli oikeasti aivan luokattoman huonoa. Tänään piti olla päivä, jolloin osallistumme parin tunnin sessioon paikan päällä ja loput päivästä teemme oppimismoduuleita etänä. Kaikesta siitä, mistä tuli tietoa, tuli ristiriitaista tietoa. Ja lopuista asioista ei tullut tietoa lainkaan. 

Esimerkiksi ne oppimismoduulit, no niitä varten pitäisi kai kirjautua jonnekin. Mutta minne? Ja millä tunnuksilla? Näin päivällisajan lähestyessä minulla ei vieläkään ole toimivia tunnuksia minnekään, mutta pari avunpyyntöä olen asiasta saanut lähetettyä. Jossain vaiheessa sanottiin, että nämä moduulit tehdään paikan päällä koululla koulun koneilla, mutta sitten toisaalta todettiin, että koulurakennukset ovat vielä kiinni.

Ja ilmeisesti se aamuinen koulutus ei kuulunut minulle lainkaan. Ainakin siellä puhuttiin vain Rio Grande Valleystä, paitsi silloin kun puhuttiin siitä, kuinka Teams ei toimi - ja minähän en RGV:ssä asu enkä opeta. Jostain syystä sain kuitenkin kaikki viestit heidän koulutuksestaan. Tai ainakin suurimman osan: siinä vaiheessa, kun ilmoitettiin, että seuraavat puoli tuntia esittelette pienryhmässä niitä etukäteen valitsemianne kuvia - tehtävä, josta en ollut saanut minkään valtakunnan viestiä -, kirjauduin tyynesti puoleksi tunniksi ulos koulutuksesta.

Iltapäivällä minulla oli in-person -koulutus. Siitä oli tullut useampia viestejä. Vielä lähtiessä tarkistin pääkalenterista, että missä se nyt sitten on. Jossain hotellissa. Ajelin aivan hirveässä kaatosateessa henkeni uhalla hotellille, jossa seisoi ihminen koulun paita päällä kertomassa, että ei tässä hotellissa. Osoite oli väärin!

Tässä vaiheessa pohdin, että nyt jos huomenna vaikka lähikoulusta soitettaisiin, että sinulle olisi paikka, ottaisitko, niin ehkäpä jopa ottaisin. Jos nyt jotain olen hiring managerina viime vuosien aikana oppinut, niin sen että ensimmäisen päivän kokemuksen ei pidä olla niin katastrofaalinen, että ihmiset alkavat heti katua elämän- ja uravalintojaan. 

Lopulta olin oikeassa paikassa ja pääsin heti leikkimään piirileikkejä. Jep, aikuiset ihmiset piiriin vain, koska tavoitteena oli, että vähän tutustutaan toisiimme samalla, kun opimme jotain koulun ideologiasta ja tavoitteista. Seuraavaksi piirrettiin paperille omaa elämänpolkua ja esiteltiin sitä pienryhmälle. No tuota. Siinäpä sitten avaudut ventovieraille ihmisille. Mutta kahvitauon aikana tapasin tyypin, joka on kotoisin Brasiliasta. Ja toisen, joka on juuri muuttanut tänne Espanjasta. Ja erittäin mukavan leidin, joka opettaa nelosluokkaa samalla käytävällä, jolla minä opetan kolmosluokkaa, ja joka oli aivan tohkeissaan brasilialaisista, espanjalaisista ja suomalaisista kollegoistaan. Se paikkasi aika paljon.

Samoin se, että kun viimein olin saapunut sinne oikeaan hotelliin, kouluni rehtori tunnisti minut ovelta (vaikka olin suuren mustan maskin takana), muisti nimeni ja nousi saman tien lämpimästi halaamaan. Milloinkas olet viimeksi saanut ekana päivänä halauksen pomolta? Sanovat, että tässä koulussa me kaikki olemme "team and family". Toinen hyvä hetki oli, kun kouluttaja (jonka henkilöllisyydestä en myöhästymiseni vuoksi koskaan päässyt selvyyteen) totesi painokkaasti, että oppilaat ja heidän etunsa tulevat aina ensin. Muistin, että viimeinen esimieheni Suomessa sanoi aina samaa, ja tuli kotoinen olo. Hyvä tästä tulee.

Maanantaina on technology pick-up - kaikille opettajille annetaan omat työläppärit. Toivottavasti se kokemus menee vähän vähäisemmällä säädöllä. Sitten olenkin lomalla peräti pari viikkoa, ennen kuin koulutukset jatkuvat. Pisin loma sitten Suomen-matkan (2018).

Koti Teksasissa on nyt: Opettajana Texasissa

Muutama viikko sitten nuori työntekijä, josta olimme kasvattaneet ja kouluttaneet tiiminvetäjää, yhtäkkiä ilmoitti haluavansa vetäytyä tehtävästä. Hänelle oli jo aikaa sitten hankittu titteli ja vastikään palkankorotuskin, ja hänen tukemiseensa ja kouluttamiseensa oli käytetty aivan valtavasti aikaa. Lähiesimiehen lyhyen loman aikana nuori työntekijä sai kokeilla, miltä homma tuntuisi kokonaisin valtuuksin. Ei tuntunut omalta, tehtävät ahdistivat, terveys ja hyvinvointi kärsi. Yllätyksestä toivuttuani kehuin nuorta ihmistä hänen rohkeudestaan: harva uskaltaa tunnustaa muille tai edes itselleen, ettei titteli ole sen arvoinen eikä ruoho sen parempaa. 

LinkedInissä puhutaan Great Resignation -aallosta, ehkä nuori työntekijämme on osa sitä. Kyselyissä kuulemma jopa 30 - 40 % USAn työvoimasta on ilmoittanut katselevansa uutta työpaikkaa. Pandemian aikana monet ovat kuulemma vain purreet hammasta ja pysyneet penkeissään, jotta olisi tulonlähde. Samaan aikaan pandemia ja etätyöskentely on saanut ihmiset ajattelemaan asioita ja oivaltamaan, mitä he oikeasti haluavat. Joku ei todellakaan aio tehdä täyttä päivää toimistossa enää ikinä eikä istua kolmasosaa elämästään liikenneruuhkissa. Toinen muutti jo kauas kaupungista, jossa toimisto sijaitsi. Muutama ehti oivaltaa, että pärjää vähemmälläkin ja monet miettivät, mitä elämässään oikeasti haluavat saavuttaa. 

Työnantajien täytyy tulevina vuosina ehkä oikeasti miettiä, miten he saavat sen työvoiman, jonka tarvitsevat - ja kuinka tarjoavat työntekijöilleen sen, mitä nämä haluavat. Ehkä. Toinen vaihtoehto on tietysti se, että asiat vähitellen luisuvat takaisin siihen, miten kaikki ennenkin tehtiin. Ja lopulta, entistä enemmän töitä voidaan lähettää sijainteihin, joissa palkat ovat pienempiä ja vaatimukset vähäisempiä. Tätä viimeistä vaihtoehtoa minunkin esimieheni viime viikolla ensimmäisenä pohti, kun vihdoin sain sanottua, että olen siirtymässä uusiin kuvioihin ja hommaani täytyy etsiä uusi tekijä.

Hurjuudestaan huolimatta päätökseni tuntuu täysin oikealta. Olen työskennellyt USAn vuosien alusta asti saman asiakasprojektin parissa, eri sijainneissa ja rooleissa. Projekti ja uudet haasteet olivat se syy, joka toi perheeni Kaliforniasta Texasiin. Projekti ja uudet haasteet auttoivat meitä ostamaan talon. Projekti auttoi minua löytämään ystäviä ja kotiutumaan tähän maahan. Lapset kyselivät tästä minulta yhtenä iltana päivällispöydässä: "Siis se projekti, jonka takia me ollaan täällä - sinä meinaat nyt jättää sen, ja tehdä työtä, jota olisit periaatteessa voinut tehdä missä tahansa muuallakin?" Tyttäret onneksi ottivat asian hyvin ja nauroivat kanssani elämän hullunkurisuutta.

On oikeastaan aika jännä, että lapsia lukuunottamatta kukaan muu ei ole kyseenalaistanut päätöstäni. Ihmiset ainoastaan tukevat. Kun olen sanonut, että palaan opettajaksi, useampi kuin yksi tai kaksi on todennut, että juuri niin minun kuuluukin tehdä. "Sinä niin selkeästi olet opettaja", selitti puoliso, kun asiaa ääneenkin kummastelin. Koska olisi kuitenkin ihan oikeutettua minusta kysyä, miksi jätän hyväpalkkaisen työn hyvässä yrityksessä. Ja toisaalta, puoliso tietää paremmin kuin kukaan, miksi niin hyvin ymmärsin nuorta työntekijää, jota tehtävät ahdistivat. 

Työhaastatteluprosessi tuleviin tehtäviin oli pitkä ja monipolvinen. Viisi referenssiä täytti seikkaperäisen kyselylomakkeen, mistä olen heille valtavan kiitollinen. Itse kirjoitin hakupaperit, tein aineenhallintaa mittaavat testit ja istuin onnistuneesti läpi kaksi haastattelukierrosta. Kun koulun rehtori soitti minulle, hän sanoi, että hänestä tuntuu, että minä kuulun heidän kouluunsa. Siltä minustakin tuntuu. Olen innoissani, olen kauhuissani - mutta enemmän innoissani. Olen ollut luokkahuoneessa vuosia. Tiedän, ettei opettajan työ ole helppoa, enkä helppoa etsikään. Etsin sitä, että voin joka ikinen päivä tietää tekeväni jotakin syvästi merkityksellistä.

Muutin blogin otsikonkin, sillä seuraavan vuoden ajan ajattelen kirjoittelevani paljon siitä, mitä opin ja koen uusissa tehtävissäni. Koti Teksasissa on nyt: Opettajana Texasissa.